Makuasioita

Hyvää huomenta, hyvää päivää, hyvää iltaa, hyvää yötä

Milloin ikinä tätä luettekaan, kiitos käynnistä! 

Kävijöitä on tähän mennessä kertynyt päälle 5 000 enkä voi muuta kuin tuijottaa suurta numerosummaa silmät paisuen silmäkuopista ulos. Perhana, miten tämä voi olla mahdollista? Ja missäköhän vaiheessa lakkaan ihmettelemästä tälläisiä asioita? :D 

Suurkiitos teille kaikille, niin lukijoille kuin ohikäyville ihmisille ♥

Äänestykseen on tullut yhteensä 137 vastausta; 131 Ihanaa, 4 Hyvää ja 2 Ok:ta. Miten voin tässäkään kohtaa kiittää tarpeeksi paljon teitä kaikkia?! Käykö täällä todellakin niin moni henkilö lukemassa?! 

Kiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitos....*jatkuu*

Tuli muuten tässä mieleeni, että teille pitäisi ilmoittaa: 

- Jatkoa en saa aikaan ihan joka päivä, mutta yritän kaikkeni saadakseni kirjoitettua koko ajan lisää tekstiä (kommentit totta kai motivoivat nopeuttamaan vauhtiani). Yritän kaikelta kiireeltäni ja aika vähäiseltä vapaa-ajaltani jotain saada aikaan teille, jotta luova minäni pysyy tyytyväisenä.

- Viikonloppuna  30.3 - 31.3 ei tule jatkoa, en ole varma aprillipäivästäkään, mutta koitan saada sunnuntaina kirjoitettua jotain ;)

Kiitos kaikille tähän mennessä kommentoineille, piristätte aina päivää ilmoittamalla olemassaolostanne~

Sitten tarinaan, tässä olisi jatkoa tarjolla joten voitte vapaaehtoisesti jatkaa lukemista!

- Dellu

------------------------

Henkäisin syvään astellessani ulos lukion pääovista ja pihalta ja pohdin kävellessäni valmiiksi mitä pukisin päälleni ja miten laittautuisin.

Kaivoin taskuistani nappikuulokkeet kytkettynä kännykkääni, työnsin ne korvaani ja laitoin soimaan jotain mieltäni rauhoittavaa musiikkia, joten päädyin klassisiin balladeihin.

Tajusin uponneeni muusiikin maailmaan vähän liiaksikin pitkäksi aikaa ja kävelytahtini oli hidastunut aika pahastikin. Kotiovella melkein potkaisin oven hermoillen auki, paiskasin kiinni ja potkaisin kiireellä kengät jaloistani. Keskellä matkaa olin tajunnut kiireen polttavan persustani, joten juoksin lopun matkaa tuli hännällä hiki päässä.

Riensin kiireellä 5 minuutin suihkuun heittäen vaatteet pesukoneeseen enkä laittanut sitä pöyrimään. Pesin hiukset ja meikit puhtaiksi ja samalla yritin muistella vaatekaappini antimia.

Viskasin pyyhkeen kiireellä vessan nurkkaan homehtumaan ja jätin lattian kuivaamatta jonka takia olin lähellä liukastua.

Ravistelin hiuksiani saadakseni ne nopeammin kuiviksi, riensin ilkosillani omaan huoneeseeni ja vedin tuttuun tapaani kaikki vaatteet kerralla ulos.

Huoneeni päätyi siinä kiireessä täydelliseen sekamelskaan josta en oikein ollut iloinen. En ehtinyt valittaa itselleni asiasta, joten annoin olla siihen asti kunnes pääsisin takaisin kotiin sen kaiken jälkeen.

Nappasin jotain oman tyylini mukaista, joten vedin päälleni tummat farkut ja lyhythihaisen mustavalko-ruudullisen kauluspaidan. Hain eteiseen heittämästäni laukusta meikkipussini ja hiusharjani ja riensin taas vessaan vilkaisten samalla kelloa.

Aika näytti juuri ja juuri kolmea, viskasin meikkipussin ja harjan lavuaarin reunalle ja rupesin väkisinkin tunkemaan hiusföönin töpseliä seinään kiinni. Omassa huoneessani oli kyllä meikkipöytä, muttei paikkaa töpseleille, joten jouduin tyytymään vessaan.

Kiireellä ravistelin hiuksiani vähitellen kuiviksi, kampasin ne suoriksi ja kokeilin kihartimella tuoda kerrostetun leikkauksen paremmin esiin.

Melkein pudotin kihartimen kädestä, poltin vasemman etusormeni ja imin sen päätä tuskastellen. Jatkoin siitä huolimatta kihartamista.

Kiskoin töpseliä pois seinästä ja ripustin kihartimen roikkumaan naulaan vessan pienten pyyhkeiden sekaan, jonka jälkeen jatkoin kuumeisesti laittautumistani ja siirryin meikkaamisen.

Vaalea iho, mustat silmät ja vähän poskipunaa. Viime tingassa päätin peittää huuleni ihonvärisellä huulipunalla ja syöksyin ulos melkein unohtaen meikkipussini vessaan. Sille oli tarvetta Rollinissakin, joten riensin takaisin ja heitin sen samaan laukkuuni jota käytin koulussakin.

Tyhjensin laukun sisällön huoneeni sängylle ja jätin kaikki tarvittavat tavarat laukun pohjalle. Katsahdin kännykkäni näyttöä ja parahdin hädästä. Lähes puoli tuntia oli kulunut ja keskustaan käveleminen kesti 40 minuuttia kävellen, ellen tyytynyt juoksemaan ja pilaamaan laittautumiseni perin pohjin.

Vilkaisin huoneeni peilistä itseäni ja kohautin punaisia hiuksiani vähän ylemmäs jotta kampaus ei olisi näyttänyt niin litteältä.

Siinä summanmutikassa oli pakko todeta, että olin kehittynyt ylä-asteen aikana koska olin kova myöhästymään. Suihku, vaatteet, hiukset, meikki...ja laukun täyttö. Joka päivä kehityin nopeammaksi ja melkein tuntui siltä että nykyisin vain vetäisin tuosta vain jotain päälleni niin olin valmis. Hämmentävää kyllä, mutta yleensä pidin hitaasta laittautumisesta, jolloin oli enemmän aikaa miettiä alusta loppuun mikä oli parhain vaihtoehto.

Tällä kertaa sellaiselle ei ollut aikaa, tuntui kuin olisin oikeasti palannut takaisin entisen luokkani keskelle istumaan tuskastellen opettajien jatkuvia mulkaisuja jokaikisen myöhästymisen takia.

Miksi hitossa suostuinkaan 2 tunnin valmistautumiseen, joista puolet meni kävelemiseen kumpaankin suuntaan.

Juoksin laukku olallani takaisin eteiseen ja etsin tennareitani jotka olin potkaissut pois.

Saatuani kengät jalkaani, varmistin ottaneeni kämpän avaimet mukaani ja riensin ovesta ulos paukauttaen sen jälleen kerran perässäni.

Rappusia alas juostessani tajusin jättäneeni pitkähihaisen jota olisin tarvinnut yöllä kotiin palatessani. Suomen yöt eivät olleet erityisen lämpimiä eikä kehuttavia, mutta siitä huolimatta jatkoin kiireellä matkaani kiroten tapaani myöhästyä jokaisesta paikasta jonne piti mennä ajallaan.

Tuttu ovi aukeni uudestaan. Sisällä oli yhtä pimeää kuin viimeksikin ja taustalla soi omaksi ilokseni saksalaisyhtye Scorpions, veteli kuitenkin viimeisiä säveliään.

Henkäisin syvään ja yritin tasoittaa hengitystäni. Olin lopettanut juoksemisen ennen kuin olin päässyt edes puolimatkaan, mutta painuin jälleen juoksemisen kannalle saapuessani koko ajan lähemmäs keskustaa ja hyppelin risteysten yli katsomatta kumpaakaan suuntaan saaden perääni useita tööttäyksiä.

Hätä ei lue lakia, vaikkei oma hätäni juuri muita liikuttanut tai koskettanut.

Kosketin kuumentunutta ja kosteaa otsaani irvistäen, tunsin rinnassani voimakkaat lyönnit, joita vihasin joka kerta rasittaessani itseäni. Voimakkaat lyönnit tuntuivat joka iskun jälkeen niin raskauttavilta ja painavilta että ne olisivat hyvin helposti rikkoneet tiensä ulos ruumiistani, mikä muistutti minua kovasta juoksuvauhdistani. En pitänyt juoksemisesta. Se oli kuin tapa muistuttaa minua myöhästymisestäni, juoksin vain jos oli kiire. Muulloin kyllä kävelin, rakastin rauhallisuutta.

Pyyhin viileät hikipisarat pois otsaltani ja vilkuilin ympärilleni löytääkseni olemattoman peilin ennen kuin näyttäydyin paikan omistajalle, jonka nimeä en ollut edes kysynyt. Senkin tajuaminen sai minut tuntemaan tyhmäksi, ja vielä pahempi olisi ollut, jos olisin alistunut kysymään hänen nimeänsä ja seissyt nolona paikallani loppuillan tietämättömyydestäni. Päätin odottaa hetkeä jolloin kuulisin hänen nimensä ja näyttäisin edes jonkin verran fiksummalta.

Jos kukaan nyt niin vanhahkoa miestä enää nimellä kutsui.

Takahuoneesta kuului jälleen kerran ääniä, enemmänkin kolistelua ja yksinpuhelua josta en saanut mitään tolkkua. Astelin varovasti oven suulle, siirsin mustat katosta roikkuneet riekaleet sivuun ja kurkistin varovasti peremmälle.

Silmieni edessä loisteli tuikitavallinen takahuone, jonka lattia oli kuluneempaa kuin asiakkaiden puolella. Joka nurkka oli täynnä erilaisia pulloja eri yhtiöiltä, niin suomalaisilta kuin ulkomaalaisilta. Sivummalla oli useita täysiä tynnyreitä ulkomaalaista olutta, jonka arvelin olleen belgialaista sen etiketin tekstin ja nimen mukaan, joka poikkesi reippaasti niin suomen kuin englannin kielestä.

Seinillä sinisten juomalaatikoiden yläpuolella oli parisen hyllyä joihin oli ahdattu lisää tilaa laatikoille, joista löytyi viskit, brandyt, tequilat, vodkat sun muut väkevämmät ja vähän kalliimmat juomat.

Seinä oli sysimustaksi maalattu, katosta roikkui komea lamppu, jonka osasin tulkita uudeksi sen naarmuttoman ulkomuodon takia. Hehkulamppu paljasti huoneen pimeimmätkin kolkat leikiten, vaikka lamppu oli säädetty himmeäksi ettei se häirinnyt asiakkaita.

Tuttu mies oli kumartunut nostamaan erään laatikon ylös kolmen muun laatikon päälle ja rupesi vähän tylsistyneenä ja tottuneena vetelemään laatikosta muutaman samanmerkkisen kaljatölkin viedäkseen ne vajaaseen kylmäkaappiin asiakaspuolelle.

”Iltaa”, sanoin nopeasti ennen kuin hän ehti kääntyä. Miehen pää kääntyi katsomaan minuun ja samassa tämän kasvoille levisi juonikas hymy. Himmeässä valossa hänen kasvojensa rypyt saivat raskaat varjot.

”Iltaa iltaa! En huomannutkaan sinua, kuinkas kauan olet siinä seisoskellut?”, hän kysyi huulet edelleen levällään.

”Juuri tulin”, vastasin vilkaisten huoneen vielä nopeasti läpi. ”Komeat tarjonnat täällä”

”Sanos muuta”, hän naureskeli itsekseen. ”Joka päivän riesa, ihmettelen vieläkin miten pystyn suomalaisena pitämään itseni erossa näistä juomista”

Hän asteli ovensuuta kohti viedäkseen tölkit kylmäkaappiin, jolloin tajusin ensitehtäväkseni väistää häntä.

”Heitä se laukku jonnekin sinne perälle”, kuului oven toiselta puolelta ääni. Hän oli jumittunut järjestelemään juomia.

Astelin peremmälle huoneeseen väistellen laatikoita joita tuntui olevan huone täynnä. Ovensuun vieressä vasemmalla oli heti seinä ja toinen ovi, jonka takaa löytyi henkilökunnan oma vessa, jossa oli hienommat saippuat, pehmeämmät vessapaperit, puhtaampi peili ja puhtaampi vessanpytty kuin asiakkaiden omissa. Miesten eikä naisten vessat vetäneet vertoja sellaiselle puhtaudelle, jota oli hyvin vaikea löytää ihan mistä tahansa pudista joita luulisi täydellisiksi sikoläteiksi.

Tämä mies tuntui pitävän paikastaan huolta kolmen hengen henkilökunnalla, joista toinen oli viettämässä kuherruskuukautta. Kahden ihmisen aikaansaama ja ylläpitämä puhtaus sellaisessa paikassa missä kävi varmaan kaupungin likaisimmat hyypiöt. En osannut täydellisesti sanoa minkälaista porukkaa siellä loppujen lopuksi kävi, massasta eroavaa kuitenkin.

Sama seinä oven vieressä jatkui suoraan eteenpäin kuutisen metriä ja paljastui pienehkö käytävä vasemmalle, josta löytyi ovi ja lisää laatikoita täynnä lasisia pulloja pitäen sisällään epäilyttävän väristä litkua.

Laatikoiden päällä oli pahvisia, monta kertaa pienempiä laatikoita joiden sisällä oli useampi paketti tupakkaa eri valmistajilta. Nuuskaa ja purutupakkaakin oli tarjolla.

Ovi oli takauloskäynti, jossa sai tarpeen mukaan käydä tupakalla tai vetämässä happea. Sitä kautta tulivat myös kaikki tuotekuljetukset eikä kukaan käynyt, saatikaan edes tiesi siitä uloskäynnistä muut kuin Rollinin henkilökunta. Se oli kuin paikka, jonne sai purkaa hermosavujaan.

Heitin laukkuni erään laatikkopinon taakse vähän piiloon ja käväisin tarkistamassa vessan peilistä ulkomuotoni.

Mies tuli takaisin hakeakseen lisää tölkkejä.

”Onko siivouskokemusta?”, hän kysyi kuin ohimennen.

”On”

”Voit aloittaa lattian kuuraamisella”, hän sanoi ja häipyi taas kädet täynnä juomia.

No jes.

Minun ei edes tarvinnut etsiä luuttua, ämpäriä ja rättiä mistään vaan ne löytyivät vessasta samasta tilasta. Täytin ämpärin vedellä, viskasin rätin ämpäriin ja aloin kiskomaan täyttä ämpäriä vessasta ja takahuoneesta ulos seinän toiselle puolelle.

Ennen kuin ehdin edes huokaista tylsää tehtävää tajusin työni tarpeellisuuden.

Puinen lattia omisti edelleen ne samat painaumien ja hankaumien, märän lian ja hiekan jäljet, jotka tosiaan kaipasivat kuuraamista. En ollut siivoamisen expertti, mutta tuon kyllä osasin havaita ja ryhdyin heti toimeen.

”Kyllä ne siitä lähtee kevyesti hankaamalla”, hän sanoi sulkien kylmäkaapin oven kiinni taas hetkeksi ja palasi takaisin takahuoneeseen hakemaan pari lasipulloa täydentämään kylmäkaapin lasillisten juomien osaston. ”Mikäs sun nimi nyt taas olikaan?”

”Johanna”, vastasin puristaen ylimääräiset vedet rätistä ja pudotin sen lattialle niin että vesi roiskui pieninä pisaroina kenkiini.

”Johanna?”, hän toisti ja palasi takaisin kylmäkaapin luo käsissään kolisevat lasipullot. ”Useinhan tuota nimeä kuulee”

”Omaksi onnekseni”, naurahdin laiskasti ja rupesin mopilla hankaamaan likaa pois. ”En pidä liian erikoisista nimistä”

Mies kiinnostui, kääntyi kaapilta vilkaisemaan minuun huulillaan hämmästelevä hymy.

”Mikä on liian erikoinen nimi?”, hän tiedusteli mielipidettäni, sulki kylmäkaapin oven ja kääntyi nojaamaan tiskiin katsoen minuun. ”Älä hankaa liian kovaa, käsivarret rasittuu”

Hellitin otettani purren huultani.

”Esimerkiksi...vaikkapa Josefiina tai Vanilja tai Ihana”, luettelin sekalaisessa järjestyksessä sen mukaan mitä nimiä päähäni tuli. ”Lumia, Viola, Vanamo...lista voisi jatkua”

”No eihän noissa nimissä mitään vikaa ole”, hän sanoi naama viimeinkin peruslukemilla.

”En sanonutkaan että niissä mitään vikaa olisi. Ärsyttää vain kuinka erikoisia nimiä heillä on ja kaikki pitävät heistä koska heillä on poikkeavat ja ei-niin-yleiset nimet ja lisäksi sanovat nimiä kauniiksi”, yritin selittää vähän vaivaantuneena. ”Erikoiset nimet vetävät liikaa huomiota, tai sillä ainakin yritetään herättää ihmisten kiinnostusta mikä on toisinaan ärsyttävää. Pystytko itse kuvittelemaan kuinka joku kutsuu jotakuta täysin suomalaista tyyppiä jollain suomalaisesta nimestä poikkeavalla nimellä? Itse en, räjähtäisin varmaan nauramaan”

”No mutta sellaiset nimethän ovat yleensä kauniita ja vanhemmat haluavat lapsilleen kauniin nimen josta lapsi olisi tulevaisuudessa ylpeä”, mies testasi mielipidettäni. ”Uskoisin että monikin poika olisi iloinen jos heillä olisi jokin muu nimi kuin perussuomalainen 'Yrjö' ”

En voinut olla nauramatta.

”No en kyllä noita vanhempiakaan nimiä tajua”, naureskelin naama leveässä hymyssä. ”Mutta taisit ymmärtää pointtini? Ärsyttää ajatella missä vaiheessa koko Suomen kansa on nimetty mitä erikoisimmilla nimillä ja kohta kaikki kyllästyvät erikoisiin nimiin ja palataan tavallisiin”

”Ymmärränhän minä mitä ajat takaa”, hän sanoi ja asteli takaisin takahuoneeseen hakeakseen pari pulloa lisää. Kylmäkaappi oli aivan pian täysi ja minä jatkoin lattian hinkkaamista.

”Mutta makuasioistahan tässä on vain kyse”, sanoin ääneen, joka melkein sai minut tuntemaan puhuvani itsekseni. ”En pidä huomiosta enkä huomionhakuisista ihmisistä”

”Mikä huomiossa on vikana?”, kuului ääni takahuoneesta. Hetkeksi lopetin mopilla kuuraamisen ja nojasin mopin varteen syventyen ajatuksiini.

”Siitä ei pääse koskaan eroon”, suustani valuivat sanat kuin itsekseen.