Säälittävät kyyneleet

  Hei taas kerran teille kaikille! 

Pilaan lukuintonne ilmoittamalla teille pari ilmoitusluontoista asiaa ja pari vähemmän tärkeää asiaa. Aloitetaan ei-tärkeistä:

- kävijämäärä näyttää 1 584, kiitos ♥

- kyselyssä yht. 56 vastannutta, kiitos tästäkin ♥

- OLEMME LÄHESTYMÄSSÄ KOHTAA JOHON VIIMEKSI JÄIMME!

itse olen suunnattoman iloinen asiasta, n. 25 sivua korjattavana ja sitten pääsen kirjoittamaan tarinaa eteenpäin suunnitelmani mukaan. Olen jo ennalta miettinyt jokaisen Devil's Sonsin jäsenen luonteen ja tyylin tarkkaan ja miettinyt jokaisen mahdollisen kohdan jonka voisin tunkea tarinaan mukaan, jotta tähän pääsee enemmän syventymään!

En malta odottaa, että pääsen jatkamaan!

Kyselyä vaihdan kun 46 päivää on liukunut pois tieltä, joten odotelkaa jonkun aikaa niin saatte taas vastata uuteen kysymykseen.

Kiitos myös kommenteista joita olette jättäneet tänne~! 

Sitten niihin tärkeisiin asioihin:

- Dellu häippäsee viikonlopuksi muualle koneen äärestä, joten joudutte pärjäämään ilman minua ja tarinaa 2 päivää, kenties 3 päivää ellei ihmettä tapahdu. Jos tulee tylsää, niin lukekaa tarina halutessanne uudestaan :D

- olen tehnyt kyselyn demin keskustelussa ja ajattelin tunkea sen tänne. odotan innolla mahdollisia vastauksianne, jotka saattavat myös motivoida ja parantaa minua kirjoittamaan. toisaalta myös ilahduttaa ;) 

- Minkälaisia odotuksia teillä on tarinan suhteen?

- Mikä tässä tarinassa viehättää, mikä taas ei? 

- Tarinan paras kohta ja miksi niin?

- Miksi päädyit lukemaan juuri tätä tarinaa?

- Onko jotain parannettavaa tai muuta mainitsemisen arvoista?

lempihahmoja en vielä tyrkytä mukaan, koska niitä varsinaisia hahmoja on vasta tulossa eikä kukaan ole sen erityisemmin päässyt vielä valloilleen.

Dellu kiittää ja kuittaa! Nauttikaatten!

-----------------------------------------------------------

Terveydenhoitaja oli vienyt minut omalla audollaan kotiovelle saakka ja oli käskenyt minun jäädä kotiin lepäämään, kunnes kylki olisi parempi. Hengitys oli vaikeaa, etenkin silloin jos rasitin itseäni liikaa, joten kivun pitäisi lähteä ennen kuin palaisin lukioon opintojeni pariin.

Paula oli kauhistunut palatessaan kotiin Sennin luota, hän ei ollut uskoa korviaan kuullessaan mitä minulle oli käynyt.

Minulla ei ollut minkäänlaista aikomusta kertoa tapahtuneesta mitään, en halunnut. Ei ollut tarvetta sellaiseen, en kaivannut enempää sääliä keneltäkään. Monta kertaa Paula yritti saada minut kertomaan mitä oli tapahtunut, mutta joutuikin turvautumaan opettajiin jääräpäisyyteni vuoksi. Hän oli samaan aikaan turhautunut, että surullinen ja käyttäytyi sen mukaisesti koko loppupäivän minun maatessa sängyssä ilmeettömänä.

Seuraava aamu koitti ja makasin sängylläni puolikuolleena vieläkin siitä kaikesta tapahtuneesta.

Aurinko yritti epätoivoisesti löytää tietä valaisemaan huonettani huoneen ikkunoista. Olin pyytänyt Paulaa sulkemaan verhot, etten näkisi pihalle. Eikä kukaan näkisi sisälle.

Vedin paksun ja lämpimän peiton ylleni ja yritin epätoivoisesti vielä kerran saada unen päästä kiinni. En saanut koko yönä unta, painajainen toistui silmissäni ja kyljessä poltteli inhottavasti. En yhtään ihmetellyt jos olin huomaamattani mankunut ja marissut kauheaa kipua keskellä yötä.

Eräs oli jo noussut sängystään ja touhusi eteisessä omiaan vähän liian äänekkäästi. Tajusin, että nukkuminen oli minulle aivan turhaa tässä tilassa, joten otin ja nousin istumaan.

Kipu oli tajuton ja silmissäni näkemäni maailma heilui puolelta toiselle. Tunsin pakosti huutavani ja tukahdutin huudon saman tien. Huutaminen helpotti aina, oli kipu fyysistä tai sisäistä.

Ovi avautui, Paula kurkisti varovasti sisään. Hänen ilmeensä muuttui sekunnissa kauhistuneeksi, hän ryntäsi luokseni sängylle ja yritti saada minut makaamaan.

”Jossu, sä et saa nousta!”

”Irti”, yritin kuulostaa ystävälliseltä, mutta se taisi kuulostaa enemmänkin tylyltä ja torjuvalta. Juuri nyt tunsin olevani syvässä onkalossa, enkä halunnut kenenkään yrittävän kurkottaa ottamaan minusta kiinni ja vetääkseen ylös sen pohjalta.

Mä olin vain niin syvällä, enkä halunnut sinne ketään muuta. Halusin olla yksin ja todistaa, etten ollut heikko. Todistaa, että pystyin siihen itsekin.

Paula hämmentyi käytöstäni, mutta uskoi kivun tehneen minusta tylyn joten hän ei ollut kuullakseen minua. Hän yritti hellin ottein työntää minua takaisin makuulle, tunsin aivojeni sisällä jonkin napsahtaneen. Hermot olivat kireällä, tälläisellä hetkellä. Vaarallisen kireällä.

”Vittu, irti musta! En oo mikää rampa!”, huusin pidätellen itkua. ”Osaan pitää huolta itsestäni!”

Nousin seisomaan, kylkeen sattui vielä enemmän. Poskien mustelmiin koski myös väännellessäni ilmeitä, päätä kuumotti ja sydän hakkasi verta kehoon antaakseen voimaa.

Paula katsoi minuun hämmentyneenä itsepäisyyttäni ja äskeisiä sanojani, pian hän hätäili siitä että jaksaisinko kävellä kuin pari askelta.

”Jossu!”, hän yritti vastustella ja saada minut takaisin sänkyyn. En jaksanut vastata, en kaivannut juuri nyt sellaista sairauslomaa.

”Anna mun olla! Mee sen Sennis luo!”, mä mutisin kiukusta ja työnsin hänelle ja itselleni väkisinkin syytä siihen kaikkeen helpottaakseni omaa oloani. Paula katseli tuskaista kävelymatkaani keittiöön hakemaan juotavaa, hän naurahti pilkallisesti.

”Ootsä nyt kade Sennille?”, hän kysyi, äänessään pala inhottavaa pilkkaa joka sai sappeni kiehumaan enemmän kuin oli tarpeellista. Muiden syyttäminen oli helppoa ja niin se oli silläkin kertaa, naurettavan helppoa.

”Mee jo kouluu, sä myöhästyt”, sanoin keittiöstä vastaamatta kysymykseen. Paula asteli keittiön oven suulle näyttäen samalla pilkalliselta, säälivältä ja surulliselta. Nappasin jääkaapista omenamehu tölkin ja join suoraan sen suusta.

”Ootsä oikeesti noin katkera?”, hän kysyi.

Sillä hetkellä minun teki juuri ja juuri mieli heittää sillä mehutölkillä Paulaa. Se tuntui olevan ainoa keino saada se häädetyksi 7 tunniksi, mutta turvauduin vain puristamaan tölkkiä vihaisesti ja mulkoilemaan Paulaa murhaavasti.

Paula ymmärsi, että hänen oli tosiaan aika lähteä.

”Mä meen, moikka”, hän sanoi laimeasti ja häipyi keittiön suusta kuin tuhka tuuleen. Hän nappasi lattialta laukkunsa ja pamautti ulko-oven perässään. Teki kovasti mieli juosta perään ja heittää se mehutölkki sittenkin Paulaa päin.

”Helvetti!”, mä kirosin Paulan lähdettyä ja paiskasin melkein lopussa olleen mehutölkin lattialle. Mehut levisivät lattialle koskettaen paljaita varpaitani. En kuitenkaan tuntenut mitään muuta kuin kylmiä väreitä.

Tänne en aikonut jäädä.

Halusin paeta sen yhden syliin. Hän tuntui olevan ainoa ihminen jolla oli säälimätön luonne. Minulla oli niin vahva tunne siitä, että tuntisin oloni paljon helpommaksi hänen luonaan.

Kyyneleet nousivat uudelleen silmiini. Samuelia ajatellessani minulle tuli uskomattoman suuri ikävä häntä. Minulla ei ollut hänen puhelinnumeroa, ei osoitetta mistä olisin hänet voinut tavoittaa enkä tuntenut ketään joka olisi voinut soittaa hänet paikalle.

Mutta onhan näin ennenkin tehty. Etsin sen herran käsiini vaikka mikä olisi.

Hain kylpyhuoneesta pienen pyyhkeen ja palasin keittiöön kuivaamaan mehulätäkköä. Päässäni pyöri vain yksi ajatus jota en tahtonut pyyhkiä pois.

Märän pyyhkeen viskasin keittiön puhtaaseen ja tyhjän harmahtavaan lavuaariin, pomppasin pystyyn ja yritin kipeän kylkeni kanssa raahautua huoneeseeni pukemaan kunnon vaatteita päälle.

Minähän en tänne jää.

Kivulias tunne kyljessä ei jättänyt rauhaan missään vaiheessa. Olin pukenut päälleni tummat farkut ja mustan topin jossa oli iso ja suojaava huppu jonka olin vetänyt pääni peitteeksi. Aurinko porotti kuumasti aikaisin aamulla. Ihmisiä liikkui kävellen, pyöräillen ja autoilla töihin, jotkut viettivät yhä kesälomaa.

Jotkut taas sairauslomaa, niin kuin minä.

Kovastihan minun teki mieli lyhistyä maahan ja huutaa jotakuta kantamaan minut keskustaan. Järki ei kuitenkaan pettänyt minua vaan käski minun hoitaa fyysisen työn loppuun, kukaan ei saanut hoitaa sitä minun puolestani.

Hoidan hommani päätökseen, en jätä kesken sitä minkä olin juuri aloittanut. Otan itse vastuun itsestäni.

Ihmiset vilkuilivat minua vähän kummaksuen kumaraa asentoani samalla kun kävelin jokaikisen ohitse huppu päässä. Pitelin kyljestäni kiinni kuin pitäen itseäni kasassa ja astelin päättäväisesti eteenpäin.

Häpesin niitä mustelmia joita jouduin käsissäni ja kasvoillani kantamaan ties kuinka monta päivä. Miksi olin niin heikko? Miksi en pystynyt vastustamaan niin kuin muutkin olisivat?

Kyyneleet nousivat jälleen silmiini samalla kun astelin suojatien yli, ihmiset eivät kiinnittäneet minuun enää huomiota. Ilmeisesti luulivat minua jonkinlaiseksi hevariksi tai auringon vihaajaksi. Joku ihme Twilight-vampyyri joka kimaltelisi auringon säteiden alla kuin mikäkin Afrikan tähti.

En halunnut kiinnittää huomiota. Tuijotin asfalttia pää vähän kumarassa ja kuljin sitä hiljaisinta mahdollista tietä pitkin missä saisin vähiten huomiota.

Sitä tietä pitkin mikä veisi minut turvallisesti Rollin Pudiin.

Baarin sisällä oli pimeää, ikkunan peitteeksi oli vedetty verho mistä ei nähnyt sisälle. Oli arkipäivä ja vielä aamupäivä, ihan ymmärrettävää sinäänsä. Näin oli käynyt lauantainakin, mutta löysin Samuelin silloin sen kaksoisolennon kautta ihan sattumalta.

Miten on tämän kerran laita?

Kokeilin koputtaa baarin lasiseen oveen johon oli präntätty siistillä fontilla baarin oma nimi. Mitään vastausta ei kuulunut. Huokaisin syvään ja kokeilin uudestaan.

Pääni sisällä ollut kuumemittari alkoi näyttää lukematonta numeroa, tuntui sietämättömän kuumalta sen hupun alla. Musta veti auringonvaloa enemmän kuin muut värit.

Mitä minä nyt sitten tekisin, kun ei ollut muuta paikkaa minne mennä?

Mieleni teki potkaista se lasinen ovi rikki, vitutti sanoinkuvaamattoman paljon. Aina kävi näin, aina silloin ku minulla oli joku hätä.

”Voi jumalauta!”, huusin kurkku suorana tajuttuani että suunnitelmani meni mönkään. Lohdutusta ei ollut, en tiennyt mitään paikkaa missä olisin voinut oleskella itsekseni.

Tuntui kuin olisin hetkessä muuttunut punaista nähneeksi sonniksi, joka olisi voinut rikkoa ihan mitä tahansa tahtoi. Ihan mitä tahansa.

Kukaan ei vahtinut, kukaan ei määräillyt. Jokaisen ihmisen silmistä näin niistä ulos paistavan säälin, luulivat minun olleen joku vammainen rampa nuori tyttö, joka oli leikkinyt hengellään.

Huokaisin syvään turhautuneesti ja äänekkäästi, nostin hupun reunaa hieman ylöspäin ja tarkistin oliko lähistöllä auki olevaa kauppaa.

Kaivoin farkkujeni taskuja kokeillakseni oliko minulla yhtään rahaa mukanani. Parikymppiä, mikä onnen potku.

Riensin lähimpään kauppaan asioimaan huppu yhä päässäni enkä välittänyt yhtään miten tuimasti ja varovasti tiskin takana seissyt myyjä minuun katsoi. Miespuolinen myyjä, varmaan joku joka tarkistaisi ikäni.

Ohitin hyllyjä useammankin ja nappasin kylmähyllystä muutaman oluen ja siiderin ja kannoin ne syli täynnä liukutiskille. Herra rupesi laskemaan yhteissummaa kassakoneen avulla jonka aikana nappasin tiskin toiselta puolelta yhden tupakka-askin, joka oli samaa merkkiä kuin Samuelin käyttämä.

Muistin vieläkin sen tupakan merkin ja vahvan tuoksun. Ja sen hetken Samuelin sytyttäessä sitä nähdessäni hänet ensimmäisen kerran.

Nakkasin itselleni mukaan myös laimean ja tylsän valkoisen sytkärin, sillä muut vaihtoehdot olivat ärsyttävän värikkäitä.

Mies katsoi minuun tarkkaillen nähdääkseen näytinkö yhtään 18-vuotiaalta vai en.

Turhauduin hänen ilmeestään, unohdin tyystin hetkeksi kasvojani maalanneet mustelmat. Vedin hupun päältäni turhautuen enemmän miehen yllättyneestä ilmeestä. Hän käänsi kasvonsa nopeasti takaisin ostoksiini ja aukaisi suunsa sanoakseen yhteissumman, työnsin setelin hänen naamansa eteen keskeyttäen hänet. Ilmeeni oli mitä ilmeisemmin niin tuima, että se oli säikäyttänyt hänet melkein tuolilta alas suu lukittuna.

Purin hampaitani yhteen ja vedin hupun takaisin ylleni. Repäisin muovipussin irti rullasta, aukaisin sen hermostuneesti ja laskin tölkit pussiin, tungin zipon ja askin paitani syvään taskuun ja lähdin litomaan sanomatta myyjälle sanaakaan.

Nyt oli aika turvautua näihin vaikken niistä aineista pitänyt juuri ollenkaan kerran kokeilun jälkeen. Halusin paeta siihen toiseen maailmaan hetkeksi. Siihen asti kunnes olisi aika palata takaisin todellisuuteen.

Istuin sen saman järven luona sillä samalla penkillä, jonka vierustassa Samuel suuteli minua ensimmäisen kerran. En tajunnut kuinka paljon mielihyvää niitten päivien ja hetkien muistelu minulle tuotti. Siitä mielihyvästä huolimatta minua ei hymyilyttänyt ollenkaan.

Ainoa asia mitä kykenin tekemään oli toisen oluttölkin avaaminen ja vedin hörpyt häivyttääkseni kivun väkevyyden alle. En kyennyt enää itkemään vaikka olin vihdoin omassa rauhassani. Olin eilisestä lähtien itkenyt ja vähän aikaa sitten olin valmis itkemään uudelleen. Mutta ollessani omillani, minulla ei ollut itkettävää. Kukaan ei nähnyt eikä säälinyt minua, pystyin olemaan kuin aika olisi pysähtynyt. Juuri sellaista rauhaa tarvitsin.

Purin hampaitani yhteen ja tuijotin peilityyntä lampea tyynesti. Laskin tölkin penkille, kaivoin taskuni uumenista askin ja sytkärin ja vedin sieltä ensimmäisen kessuni pariin viikkoon. Sytytin sen tylsähköllä sytyttimellä ja annoin palaa.

Kylkeä kirpaisi, jouduin pakosti nojautumaan penkin ruskeaa puista selkänojaa vasten. Harmaa savu peitti näkökenttäni hetkeksi ja hälveni.

Nyt ymmärsin miksi useimmat tekivät näin. Tuntui niin helpottavalta, yhtä lohduttavalta kuin kirosanojen huutaminen ja jakeleminen.

Sillä hetkellä se tuntui ainoalta ja oikealta tavalta välttää sitä kaikkea painamasta mieltäni liian alas.

Hönkäisin savut uudelleen ilmaan, kylkeen sattui pahemmin kuin ennen. Yskin kuin olisin polttanut tupakkaa kymmeniä vuosia. Tukahduttaakseni yskän join päälle lisää olutta.

Sydän pamppasi järjettömän kovaa, päässäni huimasi. En välittänyt, kipeissä kohdissa kipu hellitti tehokkaasti.

Olin ala-asteelta asti luvannut, etten koskaan polttaisi enkä joisi. Etten koskaan pakenisi tällä tavoin mitään. Surut piti kohdata.

Se oli aina minä jolle vuodettiin kaikki. Minusta oli lämmittävää olla jollekulle sillä tavalla avuksi, etenkin jos se helpotti heidän oloaan. Mutta minä en ikinä uskaltanut vuotaa kenellekään mitään. Itkin helposti nauraessanikin, mutta vaikka näytin tunteeni kyynelein tahtomattani, kerroin aina kaikille kaiken olleen hyvin. Kukaan ei sen enempää kysellyt, ellei kyseessä ollut Noora.

Joskus tuntui etten kestänyt omaa maailmaani yksin. En kestänyt muita, en kestänyt itseäni, ajatusmaailmaani enkä tunteitani. En kyennyt olla sellainen niin kuin halusin. Ja vaikka kuinka yritin, huomaan aina olevani edelleen se sama ihminen.

Miten voi yksi pahoinpitely tuoda näin paljon tunteita pintaan? Tuntui jotenkin nololta.

Mua vaan hävetti. Hävetti olla näin heikko ja herkkä.

Hävetti se, että annoin niiden hakata itseni henkihieveriin ja merkitä minuun nämä mustat aukot kehossani.

Kyljessä ollut järjettömän iso mustelma imi lähes kaikki voimani. Penkki, olut ja tupakka olivat ainoat lähimmät lääkkeeni tähän kipuun.

Tuijotin lampea tyhjin silmin. Silmieni alla roikkui komeat, lähes punamustat silmäpussit unettomuuden ja tuntien itkemisen takia. Suoraan omiin silmiini katsoessani tunsin näköni sumentuvan taas kerran, jostain muusta kuin harmaasta savusta.

Purin huulta, kestokykyni ei ollut niin pitkä että olisin pystynyt pysymään hiljaa tajutessani itsekin kuinka säälittävältä näytin. Kummallakin poskella loisteli tummanlilat aukot ja niitä katsoessani ratkesin surkeana vinkumaan ja valittamaan.

Yritin tukahduttaa itkuisen valitukseni vetämällä uudet sauhut. Helpotti, hyvin vähän.

Suljin silmäni pyyhkien raivokkaasti kyyneleitä kasvoilta ja toivoin mielessäni ihmeen tapahtuvan. Toivoin hänen saapuvan luokseni ja puhuvan minulle järkeä, puhuvan minulle lämpimämmän ja turvallisemman olon.

Mutta mitään ei tapahtunut.

Yhtäkkiset kyyneleet eivät nähneet loppuaan muutamaan tuntiin, aloin tottua kyljessä jyskyttävään kipuun ja kasvoilta oli hävinnyt tunto. Vedin jo neljättä röökiä, en jaksanut välittää terveydestäni pätkääkään. Oli yllättävä helpotus ettei siinä puistossa liikkunut silloin ketään, sain tuskastella mustelmiani ja eilisiä tapahtumia rauhassa. Hetki sitten toivoin hänen olevan ajelulla, mutta odoteltuani muutaman minuutin minun oli pakko huutaa uusi kirosana merkiksi siitä, ettei mikään onnistu.

Henkäisin syvään ja vedin uudet sauhut. Siirsin katseeni taivaaseen jossa liiteli pari pumpulimaista, ohutta pilveä, jotka peittivät auringon hetkeksi. Oluet olivat loppu, päässä pyöri ja pauhasi kuin Atlantti myrskyssä. En jaksanut välittää. Tuntui kuin kipukin olisi ollut minulle se ja sama.

Ponkaisin penkistä pystyyn, kaipasin lisää alkoholia. Nappasin tyhjät tölkit takaisin pussiin saadakseni panttia. Rahaa ei enää ollut paljoa jäljellä, mutta ainakin pari tölkillä sai vielä jotain ruinattua. Tupakkaa oli vielä sen verran että pärjäisin niillä. Lähdin astelemaan puistosta pois lähimpään kauppaan ostamaan lisää, ehkä vähän vahvempaa tavaraa. Oli aivan sama mitä minulle tapahtuisi, mutta hetken tunsin itseni vahvemmaksi. Tyhmältä kuin touhuni kuulostikin, tuntui kuin olisin astellut henkisesti eri reitille kuin eilen olin kävelemässä. Olin siirtymässä hetkeksi tasolle jonne ei pitänyt mennä. Enkä tiedä kuinka pitkäksi hetkeksi siihen tasolle jäisin. Se riippui kokonaan minusta ja näistä mustelmista.

Puiston reunalta löytyi suurehko asuntoalue ja minun onnekseni myös Siwa josta uskoin löytäväni tarvitsemani. Astelin empimättä sisään ja etsin pullonpalautuspistettä. Sen löydettyäni aloin tunkea tölkkejä sisään ja painoin nappia saadakseni kuitin.

Korvissani pauhasi moottoripyörän ääntä, en jaksanut piitata. Ei se kuitenkaan ollut hän jota olin kovasti odottanut paikalle koko tämän ajan. Astelin kuitin kanssa peremmälle kauppaan ja riensin huppu päässäni kohti kylmähyllyä. Liukuovista asteli sisään toinen tyyppi mustan nahkatakin kera, mutta jaloissa farkut. Väärä henkilö, juuri kuten arvelin. En vaivautunut nostamaan hupun reunaa nähdäkseni tämän kasvot.

Ei se ollut hän.

Nappasin kylmähyllystä pari tölkkiä ja astelin suoraa päätä tiskille. Myyjäna toiminut vaaleahiuksinen, lähes kolmekymppinen nainen yritti viattomasti kurkkia huppuni alle arvioidakseen ikäni kasvoilta eikä vaivautunut kysymään henkkareitani. Hän vilkaisi toista kaupassa ollutta asiakasta ja yhtäkkiä hänen ilmeensä hyytyi. Hänen ilmeensä oli niin ihmeellinen, että käänsin pääni samaan suuntaan kuin hän. Nostin huppuni helmaa nähdäkseni paremmin.

Suuni loksahti auki. Se se sama poika, jolla oli Samuelin kasvonpiirteet. En ollut varautunut yllätykseen, en tiennyt miten olisin voinut reagoida näkyyn mahdollisimman luonnollisesti etten olisi hämmentänyt ketään oudolla tavalla. En kyennyt tekemään enkä sanomaan mitään, hetken epäilin nähneeni harhoja.

Kullankeltaiset hiukset omannut poika kantoi toisessa kädessään 24-pack olutpakkausta ja toisessa kädessä oli musta, mitä todennäköisemmin ladattu ase. Hän oli ottanut aseen näkyvästi esille varoittaakseen tätä vastustamasta.

Samassa hän huomasi minut. Aluksi hän vain vilkaisi kuin mitäkin roskaa, mutta samassa hän siirsi katseensa takaisin minuun silmät melkein pullistuen ihmetyksestä ulos hänen päästään. Hän laski olutpakkauksen lattialle, piti asetta edelleen kädessään ja veti hupun pois päältäni.

Hän ei selvästi voinut uskoa komeina loistaneita mustelmiani, minä en voinut uskoa sitä ihmettä.

”Mitä on tapahtunu?”, hän kysyi sillä samalla äänellä kuin silloin lauantaina, pala ihmetystä mukana. Tuntui kuin siitä olisi ollut ikuisuus.

Hän muistutti Samuelia aivan liian paljon. Itsehillintäni onneksi toimi juuri sillä hetkellä.

Yritin pitää ääntäni kasassa, yritin saada sanotuksi jotain.

”Tiedätkö...missä Samuel on?”, kysyin rohkeasti, Keithin ilme pysyi samana hänen katsoessa kasvojani.

”Pyytämättäkin”, hän sanoi totisena, tunki aseen nahkatakkinsa sisällä olevaan taskuun ja nosti toisella kädellään pakkauksen lattialta ja toisella hän nappasi minua käsivarresta vetäen ulos ihan kuin hänellä olisi ollut jokin kiire.

Pihalla odotteli hänen musta moottoripyöränsä jonne oli jätetty huolettomasti avaimet odottamaan. ”Istu kyytiin ja pidä näitä”

Hän auttoi minut istumaan pyörän takaosaan ja laski oluet syliini. Nahkatakkinsa taskuista hän etsi kännykänsä ja näppäili numeroita. Ihmettelin miksi hän omisti oman puhelimen ja liittymän, jos sillä kerran pystyi soittamaan. Jos hänellä oli, miksei Samuelilla? Ja kelle hän soitti? Eihän Samuelilla pitänyt olla kännykkää lainkaan. Keith painoi kännykän korvaansa ja odotti jonkun vastaavan.

”Morjens Matias, et satu oleen Samuelin kanssa?”, hän käski puhelimeen. ”Käske sen tulla Kypärämäelle, siitä isosta risteyksestä sitä mäkeä ylös ”

Hän sulki puhelimen odottamatta vastausta, tunki kännykän takaisin taskuunsa ja hymyili minulle lohduttavasti.

”Tiesin sen olleen niiden kans”, hän sanoi naurahtaen. ”Samuelin pitäis tulla”

Helpotus valtasi minut, kyyneleitä jouduin edelleen kaikin voimin pidättelemään. Keith taputti päälakeani rohkaisuksi. ”Saat selittää kaiken myöhemmin”

Hän istuutui eteeni, käynnisti pyörän ja lähti varovasti kaasuttamaan tietään kohti Kypärämäkeä. Painoin kasvoni varovasti Keithin selkää vasten tunnustellen, että se olisi ollut hänelle okei. Mitenkään hän ei siihen näyttänyt reagoivan, vaan hän keskittyi ajamiseen.

Maisemat liitelivät ohitseni, tunsin saavani siitä jonkinlaista helpotusta. Pidin Keithin ajamasta vauhdista joka tuntui kovenevan metri toisensa jälkeen.

Aika kului niin nopeasti, että epäilin Keithin ajaneen ylinopeutta, sillä saavuimme paikan päälle ennen Samuelia.

Mutta Samuel saapui kuitenkin minuutin tai pari meidän tulomme jälkeen.