Pukukoppi

Päästyäni kahvilan ovesta ulos, Samuel melkein hyppäsi päälleni ja oli valmis viemään huuleni mukanaan.

Sydän läpätti onnesta, ne silmät olivat suoraan omieni edessä. Tunsin olevani maailman onnekkain tyttö sillä hetkellä. Tuon ihanampia silmiä ei ollut olemassakaan.

Samuel harppoi askeleita minua kohti, tarttui minua oikeasta kädestä ja lähti vetämään poispäin kahvilasta. Hän piti minusta tiukasti kiinni, kuin pikkupoika peläten kadottavansa äitinsä ihmisjoukkoon.

Sen sijaan, että olisin katsonut eteeni mihin astuin, minä erehdyin pitämään katseeni Samuelin kasvoissa, hänen kasvojensa sivuprofiilissa. Hän oli niin jumalattoman hurmaava joka kulmasta katsottuna ja ilahduin ajatuksesta, että nyt pystyisin öisin miettimään hänen kasvojaan ilman että ne sekaantuisivat vähään aikaan jonkun toisen kasvoihin.

Samuel ei vilkaissutkaan minuun vaan etsi paikkaa jonne olisimme voineet paeta muiden ihmisten katseilta. Hän ei viime kerralla tuntunut pelkäävän ja vierastavan ollenkaan muiden katseita, mutta tällä kertaa taisi tilanne olla toisin. Hänen mustanpuhuva nahkavarustus vei ihmisten huomion aika monessa kohtaa, joten ymmärsin häntä täysin jos hän halusi piiloon niiltä epäileviltä silmiltä.

Samuel vei minut Anttilaan ja kuljimme vaateosastolle. Hän etsi sopivaa paikkaa meille kahdelle puhua, silmät harhailivat ympäri vaatteiden täyttämää huonetta. Ja ne silmät pysähtyivät miesten pukukopin kohdalle, hän tiukensi otettaan kädessäni ja veti minua mukanaan vapaana olevaan miesten pukukoppiin, veti verhon eteen peitteeksi ja laski minut istumaan suurikokoisen peilin viereen istumaan. En saanut sanoja suustani, tunsin sisäisesti palvovani häntä.

Samuel yritti sanoa jotain, hänen mielessään pyöri niin monta sanaa, ettei hän osannut päättää mitä sanoisi. Hän aukaisi suunsa, oli aikeissaan sanoa jonkin sanan, mutta se muuttuikin pelkäksi äänettömäksi kuiskaukseksi. Hän ei saanut sanojaan suustaan, hän ei tajunnut miksi. Hän oli täysin samassa tilanteessa kuin minä, täysin puhekyvytön.

Minulla oli täysin sama juttu, olisin halunnut itsekin sanoa jotain, mutta äänihuuleni eivät antaneet ääntäni takaisin.

Samuel luovutti, hän tajusi ettei saanut sanotuksi yhtään mitään vaikka halusi. Hän näytti suloiselta yrittäessaan puhua, silmissä janoa ja halua, ihmettyneisyyttä ja kaipausta.

Siinä samassa tajusimme kumpikin, ettei sanoja tarvittu. Nousin salamana seisomaan, kiersin käteni Samuelin kaulan ympärille ja työnsin kasvojani hänen omiaan vasten tunteiden viemänä.

Samuel kiersi kätensä vyötäröni ympärille kuin käärme, puristi itseään vasten tiukasti eikä tahtonut päästää huuliani menemään. Päälle puolitoista viikkoa oli kulunut ilman että olisimme nähneet edes vilaukselta toisemme. Ja tällä loputtomalla suudelmalla se velka korjattiin.

Olimme kumpikin taivaassa, tunsin Samuelin rauhallisesti tykyttävän sydämen hakkaavan tahtia omaani vasten. Sydämemme tukivat toisiaan sillä taivaallisella hetkellä, auttaen verta virtaamaan vilkkaammin pitkin kehoamme.

En tahtonut päästää irti. Ne huulet olivat jotain niin suurenmoista, että halusin edes hetken olla itsekäs ja suudella niitä lopun päivää.

En saanut enää henkeä nenän enkä suun kautta, sydän hakkasi aivan liikaa. Vedin kasvojani taaksepäin, Samuel ei tahtonut päästää irti vaikka itsekin meinasi jäädä ilman happea. Hän ei välittänyt hapenpuutteesta pätkääkään, hän halusi sillä hetkellä vain minut.

”Jumalauta, missä sä oot nainen ollu?”, Samuel kirosi, äänessä pala kesytettyä kaipausta kuulosti siltä kuin olisimme tunteneet pitkäänkin vaikka olimme tavanneet todellisuudessa vain kolme kertaa. Silti olimme tälläisessä tilanteessa – olimme täysin toisissamme kiinni. Parin sekunnin hengenveto, olin vastaamassa kysymykseen, mutta Samuel painoi huulensa taas omiani vasten eika antanut minun vastata.

Hän päästi huulistani irti, laski kasvojaan vasemmanpuoliselle niskalleni ja rupesi suutelemaan sinne useammankin kerran. Minä yritin hillitä itseni ja haluni. Tämä piru oli minulle kuin huumetta, sillä hän aloitti härnäämisensä ja leikittelynsä.

Huumetta josta en koskaan tulisi pääsemään eroon.

”Koulussa”, vastasin yrittäen vetää henkeä niin monta kertaa kuin pystyin ennen kuin Samuel palaisisi takaisin huuliini tukehduttamaan minut onnesta.

Hän kuiskasi korvani alta ja puri hellästi korvan lehteäni.

”Sä siit käyt koulua mieluummin?”, Samuel kysyi muka loukkaantuneesti.

”Tuhat kertaa ennemmin siellä kuin tässä”, sanoin takaisin huijaten. ”Kuolen onneen tätä menoa”

Viimeinen hengenveto, äskeinen lauseeni sai Samuelin sisäisen tulen vapaaksi ja se oli niin voimakas, että se oli valmis polttamaan tuhkaksi vaikka Helsingin Eduskuntatalon.

Hän siirsi lämpimät huulensa takaisin omiini, painoi minua kopin seinää vasten ja alkoi taas leikitellä kasvoillani. Paljon pahemmin kuin silloin puolitoista viikkoa sitten. Paljon ihanammin kuin silloin.

Sydämeni oli pettää minut kun hän pääsi nuolemaan suupieliäni armotta, kunnes pukukoppimme verhon takaa kuului paheksuvan pariskunnan supinaa ja ääntä.

”Lopettakaa se kuhertelu ja olkaa ihmisiksi!”, kuului jonkun nelikymppisen äijänkäppyrän ääni.

Samuel vetäisi henkeä, piti kasvot kohdistettuna minuun, mutta silmät kääntyivät murhaavasti verhon suuntaan. Hänen teki mieli käydä silppoamassa keskeyttäjät, mutta hellitin otettani hänestä, siirsin käteni Samuelin olkapäihin ja työnsin häntä hellästi pois.

Samuel pyöräytti silmiään turhautuneesti, päästi minusta irti ja kääntyi selin minuun.

”Etitään sulle toisenlaisia vaatteita”, sain päähäni. Samuel kääntyi katsomaan minuun ihmettyneenä.

”Miks muka?”, hän kysyi tyhmänä. Hänen loukkaantunut ilmeensä oli niin suloinen, että olisin halunnut suudella häntä lohdutukseksi keskeytyksestä. Tunsin olevani oikeasti rakastunut, olin täysin hänen pauloissaan ja vihdoin uskalsin sen itselleni myöntää. Huulilleni levisi hellä, tyytyväinen ja maailman onnellisimman tytön hymy.

”Ettei jotkut poliisitkin tuu keskeyttää päivää”, vastasin hymyillen. Samuelin pettyneille kasvoille levisi se ihana ja ovela hymy, hän hymyili sitä ikiomaa Pepsodent-hymyään.

Jalkani olivat jo vähällä pettää, vedin verhon kiireesti sivuun ja riensin etsimään miestenosastolta Samuelille toisenlaisia vaatteita. Hän itse jäi pukukoppiin odottamaan minua.

Odottamaan huuliani, joissa tunsin vieläkin hänen huuliensa lumoavan maun joita olin kaivannut ahneena jo pitkään.

Nappasin miesten osastolta yhden mustavalkoisen t-paidan, johon oli printattu armeijakuvio. Se näytti tyylikkäältä, kuvitellessani sen Samuelin päällä en epäröinyt hetkeäkään ottaa sitä mukaani.

Vetäisin syliini lisäksi kaksi samanlaista ohutta toppia, harmaan ja valkoisen ja olin samassa ottaa myös niiden alapuolella viikatut farkutkin.

”Ai niin, housutkin vielä”, sanoin, laskin paidat vasemman käteni varaan roikkumaan ja otin housut ja avasin ne nähdäkseni niiden koon. Pitäisi kysyä Samuelilta itseltään hänen housujensa kokoa.

Marssin iloisena takaisin Samuelin pukukopin luo ja nykäisin verhoa sen verran, että Samuel huomaisi minun saapuneen.

Heitin paidat yläkautta Samuelille, hän otti ne vastaan ja rupesi saman tien riisumaan nahkatakkiaan päältään.

”Mitä sä siinä vielä seisot?”, Samuelin ääni kysyi tummansinisen verhon takaa. Menin täysin punaiseksi, etsien selitystä päästäni.

”No-no siis...mikä sun koko on?”, kysyin vähän änkyttäen. Samuel oli hetken hiljaa.

”Siis mitä sä meinaat?”, hän kysyi, hänen äänessään oli tällä kertaa pala huvittuneisuutta. En tajunnut miksi.

”Sun koko, kertoisitko?”, kysyin uudestaan.

”Miks?”, hän kysyi. Kuulin hänen pidättelevän nauruaan, epäonnistuen siinä.

”No jotta mä voisin kattoo sulle housuja”, vastasin. Oliko hän tosiaan noin tyhmä?

Samuel repesi ihanaan, poikamaisen kujeilevaan nauruun. Tuijotin tummansinistä verhoa ihmeissäni, mille hän oikein nauroi?

”Mä jo meinasin kutsuu sut tänne kattomaan itte mun housujen sisälle ja ottamaan selville sen koosta”, hän nauroi äänekkäästi. Hän kuulosti ihanalta. Mutta se naurunaihe ollut niinkään ihana, punastuin täydellisesti.

”Ei oo totta”, tunsin nolostuvani. ”Ihan vaan sun nahkahousujen kokoo meinaan, etin sulle housui”

”Suloista”, Samuel hillitsi nauruaan. ”No tule sitten katsomaan”

”Mä en luota suhun”, sanoin nolona. Ja vaikka hän sanoisikin sen luotettavasti, löin tonnin vetoa että hän seisoi siellä ilman paitaa.

Ihan oman hyvinvointini vuoksi en sinne verhon taakse astunut.

”Mikset?”, hän kysyi vähän anelevasti. ”Tuu nyt vaa”

”Kerro koko”, sanoin nopeasti, tajusin parin sekunnin päästä selventää. ”Housujen koko”

”No hyvä on sitten”, Samuel murahti huvittuneena. ”32 on tarpeeks hyvä”

”No tulihan se sieltä”, ja häivyin nopeasti verhon luota takaisin farkkujen luo. Etsin sieltä tummia farkkuja, ajattelin niiden sopivan Samuelille paremmin kuin vaaleat.

”Jätkät on kaikki pervoja”, ajattelin nolona posket punottaen. Päässäni ihmettelin miten välillemme oli niin nopeasti syntynyt tälläinen tapa keskustella ja se tuntui jollakin tasolla aivan erilaiselta kuin viime kerroilla. Ehkä aika oli muuttanut meitä kumpaakin ihan erilaisiksi? En olisi millään osannut odottaa tälläistä suhtautumista toisiimme.

Palasin pukukopin luo parit tummat farkut käsissäni ja heitin sen yläkautta pukukoppiin.

”Olisit voinu ilmottaa että oot siinä”, Samuel sanoi. Housut olivat luultavasti lytänneet hänen mustan kiiltävän kampauksensa. ”Ai niin, kutsu on vielä voimassa”

”Mikä kutsu?”, kysyin kohottaen kulmiani tuijottaen sinistä verhoa naamani edessä. Minua todellakin harmitti, että se verho oli edessä.

”Jos sä nyt kuitenkin haluut tietää sen koon...”, Samuel kiusasi nauraen.

”Oo nyt hiljaa siitä!”, sanoin nolona. ”Sä käsitit väärin!”

”Tai sitten sä vaan piilottelet sitä tosiasiaa, että mä käsitin oikein”, Samuel jatkoi kiusaamista. Toivoin sydämeni pohjasta, ettei muut ihmiset ymmärtäneet mistä puhuimme.

”Jos sä et nyt lopeta tota, nii mä vedän tän verhon pois ja annan muiden ihmisten kattoa ku sä puet ilkialastomana”, uhkasin nolona.

Samuel vain nauroi.

Verhon reunasta työntyi esiin vaalea paljas ja pehmeä iho, joka tarttui minua käsivarresta ja veti minua yhtä nopeasti verhon taakse kuin oli tullutkin esiin. Samuel työnsi verhon kunnolla kiinni ja yritti pidätellä nauruaan siirtäessään katseensa minuun.

”Kunhan kiusasin”, hän nauroi viekkaan lempeästi. Ne kasvot eivät enää olleet niin tyynet ja viileät, hän tuntui hetken aikaa ihan toiselta ihmiseltä. Hän tuntui kauhean läheiseltä minulle. En tajunnut miksi. Oli niin monta asiaa joita en tajunnut, mutta en välittänyt. En pitänyt niitä sen arvoisina, että olisin oikeasti halunnut tietää.

Mutta nähtyäni sen lämpimän ja hellän hymyn, tunsin haluavani tietää Samuelista vielä enemmän, ihan oikeasti.

”Sul on vaan niin suloset kasvot ku sä punastut”, Samuel jatkoi purren suloisesti alahuultaan ehkäistäkseen liian leveää ja pirullisen huvittunutta hymyä. ”En voinu vastustaa kiusausta”

”No et selvästi”, yritin sopertaa vetäen silmäni irti hänen omistaan.

Samuelilla oli musta ohut toppi päällään. Se toppi paljasti Samuelin ylävartalon muodot ja näytti nahkatakin hihojen alla piilotetut, normaalin lihaksikkaat käsivarret jotka olivat miehille ominaisia. Se toppi piilotti taaksensa taivaan.

Taivaan johon en vielä uskaltanut astua. Taivaan, jonka portilla vielä joku päivä olisin. Taivaan, jonka porteista vielä joku päivä uskaltaisin sisään astua.

Ne farkut sopivat Samuelin jalkoihin kuin leikillä vain, hän näytti ihan erilaiselta ilman mustaa nahkavarustustaan.

Ja luonnekin oli ihan erilainen kun hänellä ei ollut yhtään nahkaa päällään.

Tai sitten se johtui minusta.

Samuel huomasi harhailevan katseeni, suu levisi viekkaaseen hymyyn ja hän päätti kiusata minua lisää nojautuen lähemmäs minua. Mulla ei ollut mitään sitä vastaan. Minun olisi tehnyt mieli pistää vastaan kostaakseni nolaamiseni, vaikka sydämeni tykyttikin luvattoman kovaa, taas kerran.

Samuel nosti kätensä leualleni ja nosti päätäni ylöspäin nähdäkseen kasvoni paremmin. Hänen hymyilevät huulensa kaikkosivat hetkeksi, hän näytti jonkin aikaa hämmästyttävän vakavalta, vaiteliaalta ja mietteliäältä.

Tuijotin hänen kauniin lumoavia ja sinisiä silmiään, odottaen jotain tapahtuvan.

Samuel tuijotti silmiäni, vilkaisi huuliini pariksi sekunniksi ja katsoi taas silmiin, ihan kuin hän olisi aikeissaan valmistautua johonkin.

En vain tajunnut mihin. Ja se minua tässä vähän pelottikin.

Samuel työnsi kasvojaan lähemmäs, pitäen silti huulensa muutaman sentin kauempana omistani. Hän tarkkaili kasvojani, reaktiotani ja huuliani.

Henkeä ottaminen alkoi mennä taas hankalaksi, Samuel huomasi sen. Ja nautti siitä, että hänen ansiostaan sydämeni oli pettää minut. Hän nautti siitä, että sisäisesti palvoin häntä.

Mutta hetken musta tuntui siltä, että Samuel itse kärsi. En tiennyt mistä ja miksi.

Mutta sen tiesin, että sen oli pakko johtua minusta.

Samuelin huulet meinasivat jo hipaista omiani, suljin silmäni odottaen jotain pehmeää huulillani.

Turhaan minä ne silmät suljin. Tunsin kuinka Samuel veti itseään pois, hän epäröi. Aukaisin silmäni ja katsoin ihmettyneenä kuinka hän hieroi niskaansa vaivaantuneena, kasvoilla empivä ilme ja hän mutisi jotain itsekseen. En saanut sanoista selvää, huuliltakaan en voinut lukea koska hän käänsi selkänsä minuun.

Oli varmaankin parempi jättää Samuel nyt hetkeksi rauhaan. Hän sisäisesti taisteli jostain, jostain mitä minä en ymmärtäisi.

Vetäisin tummansinisen verhon sivuun ja melkein ryntäsin pois, en tajunnut miksi. En ikinä tajunnut itseäni.

”Tuu sit ku oot päättäny vaattees”, sanoin vetäen yhäkin henkeä. Sydän hakkasi yhtä lujaa kuin äskenkin. Se hakkasi vaikkei Samuel suudellut minua.

Sydämeni tiesi, että se suudelma johon Samuel oli pyrkinyt olisi merkinnyt paljon enemmän kuin se äsken tapahtunut suutelukohtaus.

Että se suudelma, jota hän ei kehdannut tehdä, olisi sisältänyt arvokkaita tunteita joita ei voisi uskoa edes todeksi hänenkaltaiseltaan kriminaalilta. Ja sen suudelman täyttyessä ne tunteet vahvistuisi ajan kanssa hallitsemattomiksi, ehkä siitä syystä hän empi ja mietti voisiko jotenkin välttää asian.

Samuel kääntyi hätäisenä katsomaan perääni, aikoen sanoa jotain mutta ei ehtinyt. Hän tiesi tilaisuutensa menneen ohi. Hän ei uskaltaisi tehdä sitä uudestaan.

Ensi kertaa elämässään Samuel tunsi itsensä pelkuriksi. Todelliseksi pelkuriksi.

Syystäkin. Hän pelkäsi niitä seurauksia, jotka olisivat voineet ilmetä myöhemmin. Hän pelkäsi rakastuvansa pahemman kerran.

Hän todella pelkäsi.

Hän todella oli rakastumassa. Puolitoista viikkoa janoon nääntyminen oli ollut hänelle liikaa ja Keith oli lähes pakottanut hänet myöntämään tunteensa joita ei pitäisi olla eikä hänen olisi edes pitänyt omaksua sellaisia tunteita alunalkaenkaan.

Tuskin menisi kauaa, ennen kuin hän olisi täydellisesti rakastunut. Tuohon tyttöön. Hän nosti kummatkin kätensä ristiin päänsä taakse ja painoi käsillään päätään maahan peittääkseen kasvonsa jopa peililtä. Pukukopista kuului vaimea ja itseään alentava naurahdus.

Odotin penkillä Samuelia tuijottaen likaista kaupan lattiaa, jota oli epätoivoisesti hangattu puhtaaksi tuloksetta.

Samuel saapui koko vaatenipun kanssa, päätti ottaa kaikki vaatteet jotka olin antanut hänelle testattavaksi. Ja minun pitäisi maksaa ne.

Ei siinä mitään pahaa ole, ilomielinhän minä!

Samuel asteli luokseni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän oli yhtäkkiä normaali, yritti saada coolin asenteensa takaisin.

”Tykkäsin kaikista”, hän sanoi.

”Eli otat kaikki?”, kysyin. Samuel nyökkäsi ja lähti astelemaan kassalle. Hän laski vaatteet myyntitiskille ja rupesi kaivamaan lompakkoaan oikeanpuolisesta perstaskustaan.

Ennätin kuitenkin ensin, kaivoin laukustani ruskean lompakkoni jonka sisällä loisti parhaan ystäväni kuva.

Samuel katsoi minuun ihmettyneenä ja sitten lompakkoa, vilkaisten tytön kuvaa ihmetellen. Muttei viitsinyt sanoa mitään.

Ojensin naiselle viidenkympin setelin ja annoin hänen viikata Samuelin uudet vaatteet muovipussiin. Huomasin Samuelin sanattoman ilmeen ja naurahdin samalla kun tungin lompakkoa takaisin laukkuuni.

”Mä meinasin itte maksaa nää”, Samuel ei meinannut hyväksyä sitä, että maksoin vaatteet hänen puolestaan.

”Etpäs maksanut”, hymyilin kuin kiusatakseni häntä. Samuel kohotti kulmiaan, minä en ollut huomaavinani sitä ilmettä vaan otin vaatepussin naiselta ja kiitin.

”Onko täällä mahdollista mennä pukemaan nuo saman tien päälle?”, Samuel kysyi myyjättäreltä. Nainen nyökkäsi kohteliaasti ja viittasi Samuelia siirtymään takaisin miesten pukukoppiin.

Samuel otti vaatekassin minulta, nyökkäsi samalla tavalla kuin hovimestareilla oli joskus tapana ja lähti lampsimaan takaisin pukukoppiinsa vaihtamaan vaatteet vähemmän huomiota herättäviin.

Jäin paikalleni odottamaan ja vilkuilin ympärilleni. Jotkut ihmiset katsoivat minua ihmetellen ja jotkut jäivät katsomaan Samuelin perään epäröivinä.

Aloin toivoa, että Samuel tulisi pian takaisin ilman niitä nahkavaatteitaan, tai saisimme mahdollisesti vielä poliisit peräämme.

Samuel tuli viiden minuutin päästä takaisin päällään se mustavalkoinen t-paita ja tummat farkut. Nahkatakki piti paikkaansa Samuelin päällä, hän ei halunnut luopua siitä.

Ihmisten epäilyt hälvenivät heidän nähdessään Samuelilla olevan erilaiset vaatteet kuin äsken ja saimme taas olla hetken rauhassa.

”Mennään”, Samuel sanoi minulle ja tarttui minua kädestä.

”Minne?”, kysyin. Samuel lähti taluttamaan minua ulos Anttilasta takaisin kävelykadulle. Itsepäisesti nappasin hänen kädessään roikkuvan vaatekassin, halusin kantaa sen itse. Älkää kysykö miksi.

Halusin itsekkäästi kuvitella olevani Samuelin tyttöystävä kantaessani hänen ostoskassiaan. Ja Samuel myöntyi antamaan kassinsa omiin käsiini, hänen suulleen levisi hellä hymy.

”Kiitos”, hän sanoi.

”Ei kestä”, hymyilin takaisin tyhmän pirteä ja iloinen ilme kasvoillani.

Samuel lähti viemään minua jonnekin pitkin kävelykatua, etsien jotain kauppaa. En viitsinyt kysyä mitä, annoin hänen viedä.