Ruokala

 

”Hei Jossu! Milloin sä oot oppinu soittamaan kitaraa?”, Roni kysyi astellen vieressäni lojuneen penkin luo ja istahti siihen rennosti kasvot minuunpäin. Heräsin ajatuksistani ja kitaran sävelmät lakkasivat soimasta. Silmäni kääntyivät automaattisesti Ronin kasvojen suuntaan ja hetken en ollut tunnistavinani häntä, koska olin juuri heräämäisilläni ajatusmaailmastani.

”Tuotaa...”, yritin miettiä vastaustani. Olin soittanut vain C ja D-nuotteja, jotka Samuel oli minulle lauantaina opettanut ja nyt Roni luuli minun soittavan kitaraa kuin ammattilainen. Soittamalla ainoastaan noita kahta nuottia.

”Emmä tässä muuta kuin harjoittelen”, hymyilin hänelle vähän teennäisesti. Vielä mä opin soittamaan ”I Rememberin” ulkoa, pistän Samuelin opettamaan minut soittamaan vaikkei minulla omaa kitaraa ollutkaan.

Roni nyökkäili hymyillen pienesti, istui vieressäni ja tutkiskeli sylissäni olevaa vaaleanruskean väristä koulun kitaraa jonka olisin halunnut viedä musiikinluokasta omaan huoneeseeni turvaan muiden näpeiltä. Lauantaisen jälkeen halusin oman kitaran vielä enemmän kuin ennen.

”Soitatko mulle jotain?”, hän kysyi hymyillen vähän rohkeasti. En tiennyt miten se kysymys olisi oikein pitänyt ottaa.

”No öööh...”, emmin nolostuneena. ”En oikeastaan osaa soittaa mitään kappaletta”

Roni naurahti, laskin katseeni kitaraan vannoen mielessäni ettei kukaan muu tule nauramaan minulle samasta asiasta vaikkeivat he tehneet sitä pahalla.

”No soitatko sit joskus kun osaat? Kuuntelisin mielelläni”, Roni sanoi hymyillen ja iski silmää nousten samalla tuoliltaan. Ja lähti samantien oman poikaryhmänsä mukaan käytävälle hillumaan.

Hän liikkui monessakin porukassa. Minna oli joskus supissut siitä ja ihmetellyt, kuinka Roni oli kuulemma alkanut olla enemmän meidän porukan kanssa kuin muiden.

En jaksanut välittää, en osannut epäillä mitään ylimääräistä. Keskityin taas kitaraani ja toistin C:tä ja D:tä lopettamatta. Halusin oppia, halusin kovasti. Kahdella nuotilla ei pitkälle päästy, mutta ne ovat hyvä alku kahdelle seuraavalle nuotille.

En olisi halunnut uskoa ajan nopeaa liukumista eteenpäin; oli keskiviikko ja 4 yötä kauempana lauantaista. Tuntui kuin siitä olisi ollut ikuisuus kun viimeksi näin Samuelin. En nähnyt häntä kertaakaan päivisin edes lukion aikana. Jengistä ei ollut kuulunut mitään, kaupungissa vallitsi täysi rauha sillä poliisi hääri kaupungin joka nurkassa pyörimässä pitäen vahtia.

Aloin itsekin saada enemmän huomiota kuin ennen. Pikkuhiljaa alkoi muuttua ilmapiiri sellaiseksi, että minun käytöstäni tarkkailtiin. Jokainen oli oma itsensä kuten alussa, mikä oli minulle helpotus. Mitään ei ollut paljastunut viime viikonlopusta, kukaan ei ollut huomannut minua vieraan miehen seurassa.

Minna oli avoimempi ja piti syvällisistä keskusteluista, Roni muuttui Henriäkin puheliaammaksi pojaksi, tykkäsi heittää herjaa jokaisen asian väliin ja oli uteliaampi kuin Paula. Kati oli porukan ylivoimaisesti rennoin ja vapaamielisin eikä hän hävennyt sanomisiaan.

Sennistä oli vaikea saada selvää, sillä emme erityisemmin jutelleet. Hän seurusteli Henrin kanssa ja oli jo pari viikkoa roikkunut Paulassa kiinni, mikä vähän otti päähän.

Heidän jokaisen personaallisuuksista huolimatta päätin olla sanomatta yhtikäs mitään niin kauan kuin henki minussa pihisi. Olisin ehkä voinut Minnalle sanoa, mutta päätin kertoa jollekulle heistä oikean ajan koitettua. Paulalle en edelleenkään uskaltanut sanoa mitään, sillä hän oli se syy miksi piilottelin totuuksia.

”Pidä etäisyyttä, varo mitä sanot, varo kiperiä tilanteita...”, yritin takoa päähäni järkeä kun astelin lukion suurehkoon ruokalaan. Jono ruokatiskillä venyi pitkälle vaikka se oli jaettu kahteen jonoon. Hivuttauduin varoen erään tytön ja pojan väliin nappaamaan lasillisen vettä ja palan vaaleata leipää, jota tuli vain kerran viikossa. Kaksikko eivät olleet moksiskaan vaan ystävällisesti siirtyivät pois tieltäni, kun taas jonosta kuului tuskallisia huokauksia.

”Mikä tässä kestää?”

”Ruokatunti menee tähän jonottamiseen!”

Vilkuilin läpi kaikki ruokalan pöydät löytääkseni oman kaveriporukkani, joita ei loppujen lopuksi löytynyt. Päätin varata pöydän oma-aloitteisesti ettei kaikkia pöytiä ehditty viemään.

Astelin erästä vapaata pöytää kohti lähes keskellä ruokalaa ja istuuduin sen ääreen napsimaan pehmeitä leivän palasia suuhuni odotellen että muu porukka tulisi pian.

Silmäkulmassani vilahti jotain mikä sai katseeni siirtymään sivummalla istuvaan poikajengiin. Taas minua tuijotettiin. Samuelin porukasta oli tarpeeksi, enää puuttui vain perseestä huutelut.

Niitä ei kyllä kaivattu. Omaksi onnekseni nuo tyypit pysyivät toistaiseksi hiljaa ellei naureskelua, kuiskuttelua ja vilkuilua laskettu.

Heidän porukassaan oli kaksi täysin blondattua tyttöä joilla oli suorat, pitkät hiukset. Oli vaikea sanoa olivatko ne aidot vai pidennykset.

Tyttöjen mustat nahkatakit, alla valkoinen pitkä toppi joka yletti nipin napin lantion yli, joten arvatenkin saattoi että heidän noustessaan seisomaan heidän pakaransa vilkkuivat kuin HK:n lenkkimakkarat. Jaloissa oli mustat tyylikkäät legginssit housuina ja jotkut merkkilaukut pöydällä.

Koulun kovisjengi?

Tytöt kikattelivat, pojat virnuilivat katsellen minuun. Sisimmässäni epävarmuus kalvoi mieltäni, vaikka yritin pitää mieleni rauhallisena. En halunnut olla välittävinäni, mutta tiesin että sellainen vilkuilu sai minut itsetunnoltani heikoksi. Sellaiset asiat painuivat paremmin mieleeni kuin jonkinlaiset rakkaudentunnustukset. Olin koko ikäni ihaillut rohkeita ihmisiä jotka eivät välittäneet siitä mitä heistä ajateltiin ja jakoivat mielipiteensä kaikille, oli näkemys minkä luonteinen tahansa. Ja koko ikäni olin yrittänyt olla kuin he.

En ikinä onnistunut, vaan sorruin aina masennukseen ja jumalattomaan itsesääliin, jota vihasin itsessäni kaikkein eniten.

”Moi, ootitko kauan?”, joku ääni herätti minut ja vierelleni istuutui aina pirteä ja iloinen Kati. Hänen hiuksensa oli vedetty vasemmalle olkapäälle, hän näytti rennolta itseltään. Yhtä rento olemus kuin Ronilla.

Pudistin päätäni kieltävästi, Minna ja Henri liittyivät pian seuraan ja helpottivat tietämättään oloani. Epämiellyttävät ajatukset katosivat saman tien nähdessäni Katin kasvot. Hän oli luonteeltaan täysin sellainen ihminen jota ihailin ja se sai minut mielessäni toteamaan että tulisin olemaan hänenkaltaisensa vielä joku päivä.

Jengi oli kääntänyt päänsä pois minusta. Mutta noiden kahden tytön katseet pysyivät minussa vielä parisen sekuntia, mikä sai minut vähän ärsyyntymään. He pureskelivat purkkaa puhallellen pinkkejä palloja rikkoen ne ja puhaltaen uusiksi. He vaihtelivat katseitaan ja kikattivat mukamas pirullisesti.

Jumalattoman ärsyttävää touhua.

”Hei, keitä noi on?”, kysyin Katilta kun Paula ja Sennikin olivat liittyneet porukkaan. Kati vilkaisi jengin suuntaan ja siirsi katseensa samalla sekunnilla pois.

”Älä osota niitä, älä edes kato sinne”, hän varoitti. ”Ne ei oo kovin hyvää seuraa. Eikä niistä hyvää seuraa”

”Ai...no kiitos varoituksesta”, sanoin hiljentäen ääntäni. Hetken hiljaisuus pöydässä, kukaan ei halunnut puhua äskeisestä aiheesta sen enempää. Paula vilkaisi minuun kyseliäästi, emme tienneet kumpikaan koko jengistä.

”Ne on tän koulun esittäjiä ja koviksia”, Kati supisi. ”Ne mukiloi nörttejä, taviksia ja muita kaltaisiaan. Ne on kolmannella, mikä onkin syy miks ne luulee, että niillä on suurin valta tässä koulussa ja että niillä olis muka oikeus sellaiseen kiusaamiseen”

”Vähänkö idiootteja”, Paula mutisi vihaisena. ”Jos olis pokkaa niin haukkuisin ne lyttyyn”

”Et uskaltais”, Henri sanoi vakavana.

”Sanoinki 'jos olis pokkaa' ”, Paula hymyili leikkisästi. Henri hymähti.

”Noiden kanssa ei kannata leikkiä”, Senni puuttui keskusteluun. Hän vilkaisi Minnaan varovasti.

Minna ei näyttänyt olevan yhtään iloinen koko puheenaiheesta, vaan keskittyi enemmän syömiseen kuin kuuntelemiseen. Hän näytti pikemmin ahdistuneelta ja pelokkaalta.

”Eiks opet--”, Paula oli kysymässä, kunnes toinen ääni keskeytti hänet.

”Mikä tunti meillä on seuraavaksi?”, Minna vaihtoi puheenaihetta. Hänen äänensä tärisi ja kysymys antoi selvän kuvan siitä, ettei hän halunnut olla mukana kuuntelemassa.

Aiheesta ei puhuttu enää sinä päivänä eikä jengiäkään ei näkynyt minun onnekseni missään. Mutta minua jäi häiritsemään Minna. Päivän mittaan hänen yhtäkkinen käytöksen muuttuminen sai minut miettimään päätäni puhki uudelleen ja uudelleen. Päädyin vain yhteen ratkaisuun, mikä olisi voinut selittää kaiken:

Hän oli ollut niiden kusipäiden kohteena jo kerran tai useamman.