Ensisuudelma

Avasin oven varoen, luulin ettei Paula ollut vielä herännyt. Mutta sen sijaan hän kaunistautui huoneessaan kuin pirteä kevätpeipponen.

”Jossu?”, kuului tuttu ääni tytön huoneesta.

”Moi”, vastasin hänelle riisuttuani kenkäni. Vein limsat jääkaappiin, Paula rynnisti luokseni keittiöön. Hän oli nätimpi kuin edellisiltana.

”Mä oon menossa tänään kaupungille”, Paula sanoi leveästi hymyillen samalla kun kiinnitti rengaskorviksiaan.

”Miksi? Mitä sä siellä?”, kysyin katsoen häntä ihmeissäni. Eilenhän käytiin tekemässä ne ostokset.

Paulan posket alkoivat hehkua punaa, hän laski katseensa ujosti maahan ja yritti tavallaan peittää punastumistaan.

”No mulla vaan on asioita hoidettavana”, Paula yritti selittää. Kohotin vaistomaisesti toista kulmaani, Paula tiesi paljastuneensa.

”Sano suoraan vaan”, katsoin häntä hymyillen ovelasti. ”Sä sovit sen tyypin kans jotain. Ilmankos oot noin nättinä tänää”

Paula ei sanonut mitään vaan pakeni takaisin huoneeseensa ja sulki oven punastuneena. Pian kuului äänekästä laulua hänen huoneestaan.

”I'M GONNA FALL IN LOOOOOOOOVE TONIGHT!”

Naurahdin, pudistin päätäni virnistäen.

Mitäs minä sitten tekisin tänään jos Paulalla on omaa puuhattavaa. Just kävin Ärrällä eikä mieli tee jäädä kotiin lököttämään sohvalle.

Mitä sitä tekis?

Sehän on päivänselvää: meen takasin pihalle. Ei järkevä idea, yhtä hyvin voisin jäädä.

Mutten tahdo. Tai kenties se on vaan mun sydän joka ei tahdo.

Koputin Paulan huoneen oveen.

”Mä meen sit kans pihalle jotain duunaan”, sanoin hänelle oven läpi, uskoin sen kuuluvan.

”All right, ota avaimet sit kans!”, hän huusi huoneesta iloisena, äänessään myös intoa ja kärsimättömyyttä.

Suloista. Todella suloista.

Nakkasin kengät takaisin jalkaani, eilisillasta asti valmiina seisseen laukkuni ja nappasin pöydältä avaimet, vara-avaimet olivat sitten Paulan käytössä.

”Moikka, nähää illemmalla!”, huusin hänelle aukaistuani oven. ”Ei ole mikään pakko tulla illalla, ootan sua aamullaki!”

Tuo lause olikin vihjaus.

Minusta tuntui että Paulan päivä päättyisi vielä yökylään. Hänen päivänsä loppuhuipennus.

Mutta entäs minä sitten?

Minusta mitään väliä ole. Mutta toivotaan nyt parasta.

En tiennyt yhtään minne olin menossa. Jonnekin vain, kyllä mä takaisin löydän. Uskon niin, minullahan on hyvä muisti.

Ellei kaikkialla ole liian samanlaista, menen helposti sekaisin ja eksyn.

Saavuin pian pienelle lammelle, jossa ui sorsia. Lähellä oli pari penkkiä, ilma oli kaunis.

Istuuduin penkille ja katselin tyyntä lampea ja sen rannikolla uivaa sorsapariskuntaa.

Niin sopuisia, hellyyttäviä, lempeitä, suloisia. Niin rakastuneita.

Päähäni nousi yhtäkkiä Samuelin kuva, taas.

Minkälaista olisi rakastaa häntä? Olisiko se samanlaista kuin noilla kahdella sorsasella?

Ei, ei todellakaan.

Samuel ei ollut kuin kuka tahansa muu. Mitään lempeää rakkautta siitä ei todellakaan tulisi.

Se on jo itsestäänselvyys.

Samuel ei jaksanut enää istua Rollinissa, hän ei osannut selittää miksi. Ennen hän nautti ystäviensä seurasta, mutta tämän kesän aikana hän oli alkanut tylsistyä. Johtuikohan Rasmuksesta? Tai vain samojen asioiden toistumisesta? Ihmisten hakkaamista, tavaroiden tuhoamista, varastamista, diilailua, pollareiden pakoilua...ei hän niihin kyllästynyt ollut, vieläkin nuo asiat toivat jännitystä hänen elämäänsä.

Mutta jokin oli jo kauan ollut vialla, niin Samuelista tuntui. Hän oli jopa yrittänyt hakea lohtua naisista, iskemällä ja raiskaamalla.

Mutta ei, jokin oli vialla. Ja tätä asiaa Samuel tunsi haluavansa selvittää yksin, juuri nyt. Jossain muualla kuin Rollinissa, jossa pauhasi rock-musiikki ja hänen ystäviensä päähän käyvät huutelut.

Hän alkoi kyllästyä niihin todella pahasti.

Samuel oli Devil's sons:in jäsen, kukaan ei ollut niin sanotusti porukan pomo.

Mutta Samuel oli porukan coolein, vaarallisin ja pelkäämättömin. Hän viis veisasi muiden ongelmista, hoiti vain omaa elämäänsä.

Hän oli hurmaava ja fyysisesti että henkisesti viileä persoona monellakin eri tavalla, niin ainakin naiset olivat supatelleet toisilleen hänen kävellessään ohitse.

Hän iski naisensa silloin kun halusi, mutta hän ei erityisemmin piitannut naisesta itsestään, vaan tälle Jumalan naiselle antamasta asiasta, jota jokainen jätkämies rakasti.

Samuel oli osittain rasistinen joissakin tapauksissa. Mustaihoisen ärsyttäessä hän saattoi hyvinkin haukkua tämän ja pahasti, muutoin jättäisi kaiken sanomatta. Mutta homoja hän ei tuntunut sietävän. He olivat hänestä todella ahdistavia ja epäluonnollisia.

Samuel onkin se syypää Jyväskylän homoklubien tuhoamiseen ja muutaman homon hakkasikin samalla henkihieveriin.

Älytöntä, julmaa, typerää ja tunteetonta. Ja sitä paitsi homoushan oli täysin luonnollinen asia eikä kenelläkään pitäisi nykyisin olla mitään sitä vastaan.

Mutta Samuelilla oli.

Juuri nyt hän ajeli moottoripyörällään kaupungin laidalla, miettien mikä häntä vaivasi. Vastausta ei löytynyt hänen mielensä syövereistä, asia alkoi jo vaivata häntä ihan liikaa.

Hän ajoi puistoon pyöränsä kanssa vastoin hänen ohitseen mennyttä kylttiä; ”Ei ajoneuvoja”.

Säännöt on tehty rikottaviksi. Hän ajeli pyöränsä kanssa soraisella tiellä, katsoi minne ajoi ja vilkuili ympärilleen. Ei ihmisiä.

Muita kuin tuo istuva tyttö tuolla. Joka näytti pirun tutulta. Hän kääntyi katsomaan Samueliin joka pysäytti pyörän lähelle penkkiä ja tyttöä. Samuel sammutti pyöränsä, nousi sen kyydistä ja asteli rennolla tavallaan tytön luo penkille, jääden seisomaan tämän eteen.

Tyttö katsoi häntä kuin jumalaa. Hän ei ollut uskoa silmiään Samuelin tullessa paikalle.

Ja Samuel nautti siitä. Enemmän kuin muista kokemistaan naisista.

”Moi”, hän sanoi minulle, pieni poikamainen virne joka paljasti vilauksen hänen hammasrivistöstään. Meinasin vetää henkeä suun kautta, mutta ehdin estää sen. Olin sanaton.

Näin äkkiä. Näin äkkiä tuli neljäs jengiläinen siitä yhdestä samasta jengistä. Ja pian viime kerran jälkeen. Oikea ihme.

Mikä onnenpotku.

”Moi”, vastasin mahdollisimman pian. Laskin katseeni maahan, miettien mitä pitäisi sanoa. Olla rento niin kuin edellisiltana?

Samuel vilkaisi vapaana olevaa tilaa vieressäni, katsoi taas minuun ja viittasi kevyesti sormellaan penkkiä.

”Saanko istuu viereen?”, hän kysyi kohteliaasti. Nostin nopeasti katseeni häneen, vilkaisin viereeni ja sitten taas häneen ja nyökkäsin melkeinpä innokkaasti.

”Totta kai!”, melkein huuhdahdin. Samuel katsoi minuun huvittuneena.

Hänen kasvoilleen levisi se ihana pepsodent-hymy. Hän istuutui viereeni, veti taas zipon ja tupakan esiin ja sytytti sen. Aurinko paistoi selkämme takana, ihmettelin miksei Samuelilta vuotanut hikeä kun piti mustaa nahkaa päällään.

Hän ilmeisesti halusi pysyä coolina, satoi tai paistoi.

Hiukset olivat aivan samanlaiset kuin eilen, aloin epäillä oliko tuohon kampaukseen edes panostettu vai oliko se ihan luonnollisesti tuollainen.

Hän katsoi minuun puhaltaessaan taas savut ulos, hymyili minulle eikä sanonut mitään. Pysyimme vain hiljaa, katsellen toisiamme, toisinaan taas tyyntä lampea joka heijasti peilikuvaa puhtaasta taivaasta.

Tuijotin taas sorsapariskuntaa jotenkin syventyneenä. En huomannut ollenkaan Samuelin katsovan minua hymyillen. Hän ei siirtänyt katsettaan minusta, kunnes huomasin hänet.

”Mi-mitä?”, kysyin häneltä kuin heräten horroksestani. Samuel naurahti ihanasti, miehekkäästi siirtäen katseensa takaisin lampeen ja tarkkaili katsomaani sorsaparia. Hän ei vastannut. Hän vain hymyili pientä hymyä itsekseen.

Hän oli kuin ihan tavallinen ihminen, vaikka oli ihan muuta.

Mutta jokin tuntui kaikkoavan hänestä hetkeksi kun hänen kasvojaan katsoin.

Se hetki tuntui jollain tavalla kauniilta.

Paha poika hymyilee hellästi nähdessään rakastuneen sorsaparin. Kuin miettien jotain syvällistä, jotain mikä oli pitkään pidetty häneltä poissa.

Rakkaus taisi olla hänelle vielä tuntematon asia. Mutta suloista se näytti olevan. Suloista ja kaunista.

”Eikö olekin suloista?”, kysyin hiljaa lempeällä äänellä, katsoen itsekin sorsapariskuntaa. Samuelin hymy pysyi yhä naamalla.

”En osaa sanoa”, hän vastasi tuijottaen tiiviisti, tutkien, melkeinpä ihaillen noita kahta samannäköistä eläintä. ”Eläimillä on kuitenkin erilaiset elämäntilanteet kuin ihmisillä”

”Miten niin? Mistä sinä sen tiedät?”, kysyin häneltä siirtäen katseen takaisin häneen. Samuel kohotti kulmiaan ja kääntyi katsomaan minuun.

”Selväähän se on”, hän naurahti.

”Eipäs ole. Niillä on täysin samanlaiset elämäntilanteet kuin ihmisillä”, naurahdin takaisin. Miten meillä onnistui keskenään juttelu näin luonnollisesti?

”No selitäpäs minullekin kun näytät tietävän”

”Ne syntyy niin kuin mekin. Ne kasvaa niinkuin mekin. Ne opettelee asioita niin kuin mekin. Ne nauttii niin kuin mekin. Ne synnyttää niin kuin mekin. Ne rakastuu niin kuin mekin”, katsoin häneen hellästi, yrittäen saada hänet tajuamaan. Samuel meni hiljaiseksi, tuo riitti. Mutta hän vaikutti odottavan lisää. ”Niillä on tunteet. Niillä on tahtoa, ne osaa huolehtia toisistaan ja varoittaa muita jos on vaara lähellä. Ne osaa rakastaa toisiaan ja nauttia vapaudesta. Tajuatko?”

Samuel ei vieläkään sanonut mitään, vilkaisi taas lampeen ja mietti.

”Mitä järkeä on rakastua?”, hän mietti ääneen. Hän käänsi päänsä takaisin minuun, odottaen minun tietävän vastauksen. En osannut pukea ajatuksiani sanoiksi, mietin empien mitä sanoa.

En tajunnut miten olimme yhtäkkiä ventovieraina ihmisinä päätyneet niin nopeasti puhumaan elämästä ja rakkaudesta.

Olin juuri sanomassa jotain, mutta Samuel pisti väliin vaihtaen puheenaihetta.
”Mitä ne yritti tehdä sulle?”, hän kysyi. ”Ne kolme”

”Ai Rasmus, Jimi ja se yks toinen?”, kysyin. Samuel arvasi, eivät ne kolme vain nähneet tyttöä, mutta tekivät myös muutakin.

Hän nyökkäsi.

”No ne...halus viedä mut sun luo”, laskin kasvojani vähän alemmas, katsoen Samuelia kulmieni alta. ”Mut ei ne sit vienykää”

”Fiksuja”, Samuel murahti jotenkin ylväästi.

Hiljaisuus. Pitkä hiljaisuus. Emme keksineet enää puhuttavaa, emme vilkaisseetkaan toisiimme. Minä en ainakaan uskaltanut, en kehdannut enään.

”Mä jakelen niille vähä viisauksia ku mä nään ne”, Samuel möläytti ääneen, tuijottaen tuota sorsapariskuntaa taas kerran.

”Ei sun tarvitse”, estelin häntä. En ole mikään tyhmä, kyllä minä tuon tajusin.

Samuel kääntyi katsomaan minua, toinen kulma koholla ja puolikas hymy kasvoillaan.

”Mä vaan taon niiden päähän että ihan kehen tahansa ei kosketa”

”Mitä sä tarkotat?”

Hän ei taaskaan vastannut kysymykseeni. Samuel on kauhean salaperäinen. Ja se innosti minua enemmän tutustumaan häneen, saamaan tietää hänestä lisää. Ehkä jopa silloinkin kun rajani tulisivat vastaan. En huomannut ajattelevani sellaisia asioita joita ei olisi pitänyt, vaan syvennyin sokeana hetkeen.

Samuel nousi seisomaan, sammutti tupakkansa ja lähti hitaasti kävelemään moottoripyöräänsä kohti.

Jälkeenpäin ajatellen minulla ei ollut hajuakaan mikä minuun oli sillä hetkellä mennyt. Nousin hätäisenä hänen perään, toivoen että hän kääntyisi ja tulisi takaisin, koska en ollut valmis päästämään vielä irti. En ollut saanut hänestä vielä tarpeekseni.

Mutta se menikin toisinpäin kuin olin ajatellut...

Samuel huomasi minun tulevan hänen takaansa, kääntyi yhtäkkiä ympäri ja katsoi kun törmäsin hänen mustan nahan peittämään rintakehään.

Nostin pääni katsoakseni ylös nähdäkseni hänen kasvonsa, tunsin nolostumisen punaa poskillani. Yritin työntää itseni pois tajutessani mitä oli tapahtunut ja mitä olin tehnyt, olin aivan liian lähellä häntä. Yritin vältellä hänen katsettaan nolostuneena.

Mutta ajatukseni katkesivat samassa kun tunsin käden alaselässäni, se painoi minua Samuelia vasten. Nostin vaistonomaisesti päätäni ylös nähdäkseni Samuelin kasvot.

Hän kohotti oikeaa kättään ylös silittääkseen hellästi poskeani. Nahkahanskat hänen käsissään tuntuivat sileiltä ja viileiltä.

Samuel katsoi minua silmiin samalla kun silitti, murahti tuntemattomasta syystä ja laski oikean käden etusormensa suunpieliinsä, puri sitä ja veti päätään taaksepäin. Nahkahanska liukui pois hänen kädestään, pudoten maahan. Samuel ei piitannut yhtään vaan silitti nyt kasvojani paljaalla iholla.

Hänen ihonsa kihelmöi lämmöstä josta oli tulossa yhtä poskissani polttavan kuumuuden kanssa. Minulla ei ollut hajuakaan mitä minun olisi siinä vaiheessa pitänyt tehdä, ajatukseni katkesivat kuin lankaa leikatessa saksilla poikki.

Hetken hiljaisuus, Samuelin sinisestä hohtavat silmät tuijottivat suoraan omiini vaitonaisena. Sydän rinnassani hakkasi, pelästyin voimistuvaa tunnetta sisälläni.

Hän laski kätensä leualleni, piti päätäni koholla kasvojensa suuntaan ja työnsi kasvojaan omiani vasten.

Se tunne sisälläni että huulillani. Tunne jota minun olisi pitänyt välttää vaikka kuinka häntä olisin toivonut näkeväni. Jos olisin ollut siinä tilanteessa, että järkeni olisi toiminut, olisin tyrkännyt hänet pois. Mutta ei, ei minulla järkeä ollut. Se oli maailmani ruusunpunaiseksi värittävä kevyt, mutta suloinen suudelma.

Hetken tunsin olevani taivaassa. Sydän pysähtyi varmaan pariksi sekunniksi. Ihme että olin vielä hengissä.

Hetki tuntui sillä hetkellä ikuisuudelta. Hämmentävää ja järkeä järisyttävää kuin se olikin, se tuntui vain niin ihanalta. En tuntenut häntä, tapasin vasta eilen. Ja tässä sitä oltiin, tässä tilanteessa välittämättä mitä tästä seuraisi. Tilanteessa, jossa en yksinkertaisesti pystynyt pistämään vastaan vaikka vieressä olisi ollut vaikka Paula raivoamassa etten saisi.

Olin täysin hänen armoillaan.

Samuel irrotti huulensa omistani, katsoi minuun hymyillen sitä ihanaa hymyään nähdessään unelmoivan ilmeeni, odottaen että suudelma jatkuisi pitempään. Aukaisin silmäni, katsoin Samuelia hieman nolona ja tunsin naamani kuumottavan.

Samuel nuolaisi suunpieliään houkuttelevasti, hän iski minulle silmää ja laimensi otettaan minusta.

Sydän panppasi ylimääräistä nopeammin, kaksi lyöntiä liikaa. Tunsin ahdistuvani, tunsin halua paeta paikalta. Olin todella mennyt tekemään jotain sellaista mitä ei olisi pitänyt.

”A-anteeks ihan kauheesti!”, änkytin irrottautuen Samuelin sylistä, pakenin takaisin penkille hakemaan laukkuani.

”Mihin noin yhtäkkinen kiire?”, Samuel kysyi, en ollut kuulevinani kysymystä. Jotenkin toivoin että olisin voinut peruuttaa kaiken, vaikka sisimmässäni tilanteesta olin perinpohjaisesti nauttinut. Olin suorastaan toivonut sitä.

En vastannut vaan pinkaisin juoksuun, pois puistosta. Halusin vain paeta ja unohtaa mitä tuli tehtyä.

Järki sanoi, että se olisi pitänyt jättää tekemättä, unohtaa koko juttu. Ihan vain oman itseni ja Paulalle lupaamani lupauksen vuoksi jonka olin juuri tainnut mennä särkemään.

Mutta sydämeni sanoi toista. Aivan toista. Se sanoi asioita joista en halunnut päästää irti. En halunnut unohtaa niitä paria sekuntia. En halunnut unohtaa koko ihmistä.

Ihan sama mitä hän oli miehiään, minun oli kuitenkin hankalaa häntä tuosta vain unohtaa. Tosiasia se vain oli.

En uskaltanut katsoakaan taakseni, tiesin että sydämeni halusi takaisin hänen luokseen. Ja jos katsoisin taakseni häneen, tiesin kääntyväni takaisin hänen luokseen. Yritin nyt kerrankin olla järkevä ja toimia tunteideni vastaisesti.

Vaikka tulen tätä päätöstä vielä katumaan sydämeni pohjasta.

Samuel jäi katsomaan perään, hymyillen jotenkin poikamaisesti. Enimmäkseen tyytyväisenä. Hän janosi lisää, enemmän kuin mitään muuta vähään aikaan.

Hän halusi tehdä sen uudestaan, mutta jäi vain katsomaan juoksevan tytön perään, pitäen yllä toivetta että tämä ei jää tähän hänen osaltaan.

Samuel halusi pidemmälle, miettimättä niitä seurauksia jotka voisivat olla mahdollisia kummallekin osapuolelle.

Samuel nousi prätkänsä selkään käynnistäen sen. Moottoripyörän äänekäs pärinä kaikui puiston ylitse, sorsat pelästyivät.

Mutta Samuel vain hymyili, katsoen vielä suuntaan jonne tyttö oli juossut ja vilkaisi sen jälkeen vielä sorsia tyytyväinen hymy kasvoillaan.

Hän käänsi pyöränsä ympäri ja lähti ajamaan takaisin kohti Jyväskylän keskustaa paikkaan josta hän oli aikaisemmin häipynyt.

Juoksin kerrostalojen lähettyville, en halunnut pysähtyä mutta pysähdyin kuitenkin vetämään henkeä. Halusin vain paeta ja vajota maan alle. Minua nolotti vieläkin vaikkei hän ollut enään paikalla. Mutta silti, minusta tuntui että hän olisi ihan takanani.

Käännyin katsomaan taakseni, en nähnyt ketään. Vilkaisin ympärilleni, etsien edes pientä elonmerkkiä. Ei ketään vaikka olin kuinka silmät tarkkana.

Lähdin kävelemään rauhalliseen tahtiin eteenpäin katua, vetäen syviä hengenvetoja. Kadun kummallakin puolella oli pensasjono, jonka vasemmanpuolisen takaa näkyi pieni leikkipuisto, typötyhjänä mutta silti lapsille viihdyttävän näköisenä.

Menin sinne, riisuin tennarit jalastani ja liikuin viileän kylmällä hiekalla paljasjaloin. Tunsin helpottuvani, kierähtelin hiekalla, sydän alkoi hiljalleen rauhoittua, ennen kuin tajusin tanssivani onnesta ihan yhtäkkiä. Samuelin kasvot jäivät mieleeni, se ei tahtonut mennä pois. Äsken juoksin pakokauhun vallassa ja nyt kun olin turvassa, iloitsin varpaitani myöten tapahtuneesta. En tajunnut itseäni enkä ajatusmaailmaani.

Itse asiassa nautin siitä ihastumiselta tuntuneesta tunteesta. Innostuin istuutumaan hiekalle ja kaappasin hiekkaa kouraani. Pudotin hiekkaa hitaasti alas sormien välistä kuin tiimalasissa valuvaa hiekkaa.

Kuulin puhetta, joku haastoi riitaa. Kuulin keskustelun jokaisen sanan, käännyin katsomaan äänen suuntaan. Kadulta kuului tyttöjen keskustelua, minua ei oltu huomattu.

Kompuroin lähemmäs kuuntelemaan ja piilouduin pensaan taakse.

”On se aika ihme, että kehtaat täällä naamaas näyttää”, sanoi ärsyttävän kimeä ja omahyväinen tytön ääni. Kuului kikatusta. ”On nimittäin liian ruma pärstä sulla”

Ei kuulunut vastausta. Kenelle hän oikein puhui?

”No, mikset sano mitään?”, sama tyttö kysyi. ”Jänistätkö?”

”Äiti tapas sanoa ettei paskiaisille kannata vastata mitään”, vastasi toisenlainen tytön ääni. Hän kuulosti rohkealta ja itsevarmalta, puolusti itseään niin kuin pitikin. Ihailin tätä piirrettä ihmisissä. ”Tai ne saa itkuparku kohtauksia ku saa tietää olevansa pelkkää pohjasakkaa”

”Siisti suutas”, toinen tyttö kähisi. ”Tai sä kadut tota”

Kuului korkojen kopinaa, tyttö sähisi vihasta ja katosi ystävättäriensa kanssa pois hävinneinä. Jäljelle jäänyt tyttö seisoi paikallaan, ilmeetön ilme kasvoillaan.

Mitä minun pitäisi tehdä? Tulla esiin vai pysyä piilossa? Lähteäkö pois vai pitäisikö jäädä? Tunsin itseni kauheaksi tirkistelijäksi ja salakuuntelijaksi.

”Mitä sä siellä teet?”, kuului tytön ääni yläpuoleltani. Hän oli huomannut minut pensaan takana ja katsoi minua hieman ihmetellen. Nolostuin taas, nousin pikaa pystyyn ja siistin housujani hiekasta.
”Öö, en mitään”, vastasin nolostuneena. Tyttö kohotti kulmiaan ja katsoi minua kulmiensa alta hieman tutkien. ”No, satuinpahan kuulemaan keskustelunne”

”Aikamoisen kiinnostava keskustelu joo”, tyttö naurahti. Hänellä oli tummanruskeat kauniit silmät ja vaaleanruskeat puolipitkät hiukset, hän ei omistanut etuhiuksia. Iho oli ruskehtavaa, ihan kuin hän olisi juuri tullut ulkomailta.

Hänellä oli päällään valkoinen toppi ja vaaleat caprifarkut, jaloissa beiget sandaalit. Hän näytti kokonaisuudessaan rennolta ihmiseltä.

”Ihailen sua, pidit pintas”, hymyilin hänelle. Tyttö lankesi hymyilemään takaisin ja nyökkäsi kiitokseksi. ”Aikamoisia misukoita noiki oli”

”Sano muuta”, tyttö hymyili leveämmin. Hän vilkaisi pensasta välissämme, katsoi taas minuun ja ojensi kätensä käteltäväksi. ”Mun nimi on muuten Kati”

”Sopii sun kaltaselle tummaverikölle”, virnistin rohkaisuksi. Kati naurahti katsoen suoraan silmiini. ”Olen Johanna”

”Hauska tutustua”, Kati sanoi vanhanaikaisesti kun kättelimme. ”Onks sul joku kiire nyt?”

”Ei oo, ei”, vastasin nopeasti, mielessäni pyrähti taas Samuelin kasvot. ”Seura kelpaa”

”Sitä mäki meinasin”, Kati hymyili. Hän tuli leikkipuiston puolelle, menimme kiipeilytelineelle apinoimaan. Minua vähän hämmensi miten avoimelta ja sosiaaliselta Kati vaikutti vaikka he olivat juuri tavanneet, mutta pidin silti hänenkaltaisistaan ihmisistä.

”Mä en oo ennen nähny sua täälläpäin”, Kati sanoi yläpuoleltani, roikkuen ylösalaisin ja kiipeillen kuin hämähäkki.

”Muutinki tänne vasta äskettäin, sanoin. ”Torstaina”

”Missä asut?”

”Laajavuorella”

”Eli ihan tos lähellä!”, Kati hihkaisi innoissaan. ”Kui vanha sä oot?”

”16-vuotias”

”Hei, niin oon mäki!”, Kati hihkaisi uudestaan, hyppäsi alas verkosta ja nosti kätensä pystyyn. ”High five!”

Naurahdin ja läpsäytin käteni hänen kädelleen. Kati hymyili ja innostui koko aika enemmän tutustumaan kanssani.

”Mistä sä tuut?”, hän kysyi.

”Helsingin suunnalta”, vastasin.

”Stadilaisia”, Kati sanoi puoliksi sarkastisesti. ”Puhutsää stadia?”

”En”, naurahdin. Nyt oli minun vuoroni leikkiä hämähäkkiä, hyppäsin ja nappasin verkosta kiinni, nostin jalkani verkkoon ja rupesin roikkumaan. Kati teki saman, tullen minun eteeni roikkumaan, kasvot minua kohti.

”Miten 16-vuotias voi muuttaa yksin stadin suunnalta tänne nuorten valtaamaan kaupunkiin keskellä Suomea? Ethän sä ole edes täysikänenkään vielä!”, Kati ihmetteli.

”Mummo asuu samassa kerrostalossa ja mulla on samanikäinen kämppis. Asuntotukea ei tän ikäisenä vielä saa, mutta vanhemmat maksavat”, vastasin.

”Aika helppoa sulla”, Kati hymähti.

”En nyt menis vielä sanomaan, ehkä aluks joo”, hymähdin takaisin epäluuloisena.

Hymyilimme toisillemme, hiljaisuus laski siihen asti kun keksimme väännellä ilmeitä toisillemme.

Nauruilta ei säästetty.

”Aika hassua”, naureskelin. Roikuimme vieläkin päät alaspäin. Kati katsoi minuun kysyvästi, pieni hymy huulillaan. ”Jos joku kysyy että miten me tavattiin niin mitä mä sanon? 'Joo, meikäläinen leikki puskasta kuuntelijaa ja Kati paljasti mut itseteosta. Siitä se alko'”

Kati revähti nauruun.

”Voihan sen noinki sanoa”, hän sanoi naurunsa keskeltä. Äkkiä hän hätkähti ja rupesi kaivamaan taskustaan tärisevää ja soivaa kännykkää. Hän asetti kännykän korvalleen ihmettynyt ja kyseliäs ilme kasvoillaan.

”Kati”, hän sanoi puhelimeen. Hän rupesi hymyilemään leveästi katsoen minuun. ”Joo, voin mä tulla teidän kanssa. Hei muuten! Ootas hetko”

Kati otti puhelimen korvastaan ja peitti sen kädellään katsoen minuun.

”Onks sulla kiireinen aikataulu tänää?”, hän kysyi minulta. Pudistin päätäni. ”Haluuks seuraa?”

Kohautin olkiani, nyökkäsin kerran. Kati innostui ja nosti puhelimen takaisin korvalle.

”Mul olis täs yks uus tyyppi mistä te saattaisitte tykätä”, hän sanoi puhelimeen ja rupesi katsomaan alaspäin hiekkaan. ”Saaks seki tulla? Okei, hyvä juttu! Me tullaan samantien”

Kati sulki puhelimen ja työnsi sen takaisin taskuun.

”Onks se okei jos mä tuun?”, kysyin häneltä epävarmana. Kati vain hymyili itsevarmana.

”Totta kai on! Mä oon täysin varma siitä, että porukat tykkää susta”, hän sanoi minulle, kierähti ympäri oikeinpäin ja laskeutui maantasalle. Hän katsoi ylöspäin minuun, odottaen että tekisin saman. ”Lähdetään hiihtorinteelle”

”Keitä siellä on?”, kysyin hieman epävarmana. Kati hymyili salaperäisesti.

”Mennään niin näet”, hän sanoi. ”Tuu eka alas sieltä”

Naurahdin, kierähdin ja hyppäsin alas. Kati tarttui minua tuttavallisesti kädestä ja lähti vetämään kohti autotietä jota seuraamalla pääsisimme Laajavuoren hiihtorinteelle, joka oli kesäisin nuorten suosituin ajanviettopaikka.

Ja mitä siellä tehtiin? Hengattiin ja iltaisin räjäytettiin rock-musiikkia ilmoille ja kännättiin. Sinne tuli paljon nuoria ja aikuisiakin ihmisiä pitämään hauskaa.

Minulla oli vähän epäluuloinen olo, mutta annoin asian olla.