Sytkäri ja Bensiini

 

Heräsin olohuoneen sohvalta, ikkunaverhot oli jääneet auki ja aurinko paistoi suoraan kasvoilleni, häiriten untani.

Haroin kevyesti hiuksiani vieden kasvoilleni laskeutuvat hiussuortuvat taakse selänpuolelle. Huokaisin suun kautta väsyneesti, vilkaisin ympärilleni.

Olohuone oli vielä kohtalaisen siisti, onneksi. En olisi sillä enkä millään muulla hetkellä siivota, en ikinä tulisi jaksamaankaan.

Mutta sotkea jaksan, Paulan kanssa ainakin.

Työnsin itseni ylös sohvalta ja lähdin läpsyttelemään paljain jaloin väsyneesti kohti keittiötä hakemaan muroja. Minulta oli jäänyt edellisillan vaatteet ylle, mutten jaksanut siitäkään itselleni valittaa.

Aukaisin jääkaapin oven ja nappasin sieltä puolentoistan litran rasvattoman maidon, laskin sen pöydälle sulkien samalla jääkaapin oven.

Kaapista nappasin myslipaketin laskien sen maitopurkin viereen ja hain kulhon.

Keittiön pienestä ulko-ovelle näkyvästä ikkunasta näkyi vilahdus tummanruskeaa, en meinannut huomata sitä.

Mutta veikkasin meidän neidin palanneen kotiin.

Ulko-ovi naksahti auki jonkun tunkiessa avaimen avaimenreikään ja vääntäen sen oikealle. Pian se kolahti kiinni, eteisessä joku riisui kenkiään.

”Haloo?”, kuului pirteä ääni. Liian pirteä ääni minun korviini tähän aikaan aamusta. En ollut mikään aamuvirkku, en todellakaan.

Ja huomenna alkaisi lukio, ei todellakaan kivaa siinä mielessä.

”No moi”, vastasin Paulalle väsyneesti. Kaadoin muroja kulhoon ja niiden päälle varmaan puolet maitotölkin maidoista. Nappasin lusikan laatikosta ja rupesin kauhomaan murojani keittiön pöydällä, en raaskinut siirtyä ruokapöytään syömään. Kuulin Paulan tulevan keittiön oven suulle samalla heittäen päivän lehden ruokapöydälle. Hän oli päästänyt auringon sisälle kämppään loistamaan suoraan silmiini. Hän säteili kuin aurinko, ilosta ja onnesta.

”Mitäs sulle?”, hän kysyi pirteästi omia kuulumisiani. Kohautin olkapäitäni, en viitsinyt edes muistella eilistä. Oikeastaan minusta tuntui etten muistanut sitä ollenkaan.

”Ihan ookoo”, vastasin mussuttaen murojani. Pyyhkäisin maidontilkan suunpielestäni ja nyökkäsin hänen suuntaansa. ”Kerro toki ku noin paljon hypit”

Paula nauroi iloisesti ja samaan aikaan suloisesti.

”Se meni täydellisesti”, hän kehuskeli. Olin iloinen hänen puolestaan.

”Mä huomasin sen, en oo tyhmä”, naurahdin pieni hymy huulillani. ”Kerro lisää”

”No siis, me tavattiin siellä Kävelykadulla ja sitten me mentii kahvilaan ja sit sen jälkeen bilettään ja sit me siirryttiin sen kotiin ja sit--”, hän luetteli eilisen tapahtumia vähän epätarkasti. Lopun luulinkin jo arvaavani, päätin siis keskeyttää hänet.

”Joo, hyvinhän sulla meni”, hymyilin kohottaen kulmiani. ”Kai te käytitte kondomia?”

Paula katsoi minua silmät tapillaan kuin avaruusoliota. Hän ei saanut sanottua mitään, naama valahti punaiseksi. Revähdin nauruun, olin purskauttaa murot suustani.

”Vitsi vaan!”, nauroin ja Paula katsoi minuun leveä hymy huulillaan, yhä katsoen minua järkyttyneesti.

”Haluutsä oikeesti tietää?”, Paula kysyi nauraen itsekin. ”Ei mitään sinne päinkään!”

”No haluunha mä”, heitin hänelle sarkasmilla.

”Herrajumala sun kanssas, Jossu!”, Paula sanoi, katsoen minua huvittuneena. ”No mut kerro mitä sä teit täällä sen aikaa ku meikäläinen iski komistusta”

”Ei täs mitää erikoista”, vastasin ja kahmaisin lisää muroja suuhuni. Paula kääntyi ruokapyödän suuntaan, otti päivän sanomalehden ja heitti sen murokulhoni viereen. Katsoin lehteä äimistyneenä ja vilkaisin nopeasti Paulaan ennen kuin tartuin siihen katsoakseni tarkemmin.

”Mitäh?”, kysyin häneltä katsoen vuorotellen lehteä ja Paulaa.

”Ne on ollu taas vauhdissa”, Paulan ilme vakavoitui. Kohotin kulmiani ihmettyneenä, Paula häipyi vessaan. ”Mä käyn suihkussa!”

”Joo, käy vaa”, aioin huutaa takaisin, mutta se vaimenikin kuiskaukseksi. Lusikka putosi kädestäni kulhoon, kilahtaen korvia soivasti.

Etusivulla loisti iso juttu turmellusta nuorten illasta Laajavuoren hiihtorinteellä.

”Useampi nuori loukkaantunut, pahoinpideltyjä teinejä ja kaksi ammuttu!”

Arvasin heti ketkä olivat teon takana. Sehän oli ihan ilmiselvää.

Mieleni teki painaa pää kulhoon.

Selasin pääjutun esiin, katselin kahden sivun aukeaman täyttämiä kuvia ja tekstiä.

”Viime yönä oli nuorten tarkoitus kokoontua yhteen ja viettää vielä kesäloman viimeiset juhlansa ennen kuin vapaus loppuu ja koulut avaavat taas ovensa. Mutta ilta kokikin järkyttävän lopun: paikalle ilmaantui riehumaan pahamaineinen ja poliisin havittelema Devil's sons joista suurin osa kännispäissään pahoinpiteli muita nuoria ja eräs oli jopa päässyt vetäisemään takin taskustaan aseen ja ampui kahden teinin kuoliaaksi.

Kauhu Laajavuoren hiihtorinteellä oli huikea, Devil's sons ehti paeta paikalta ennen poliisien tuloa. Loukkaantuneet on viety sairaalaan ja kuolleiden uhrien omaisille on ilmoitettu tapahtuneesta.

Poliisi ilmoittaa aikovansa tiukentaa entistä enemmän valvomisiaan Jyväskylän keskustassa niin kuin myös muuallakin Jyväskylän lähistöllä.

Poliisi ottaa vihjeitä vastaan ja pyytääkin ihmisiä ottamaan heihin yhteyttä jotta kyseinen jengi saataisiin kiinni”

Siihen se teksti päättyi. Luulisi olevan pidempi. Mutta ei, aukeama oli täytetty kuvilla.

Suljin lehden, huokaisin syvään ja tuijotin vastakkaista seinää miettien.

Toivoin, ettei Samuel ollut sekaantunut tuohon kohtaukseen, ettei hän olisi ampunut ketään hengiltä. Tiesin toivovani turhia, sellainen hän tuntui olevan luonteeltaan alunperinkin.

Minun pitäisi olla varuillani sen kanssa, tiesin mihin sellainen ihastuminen johti.

Mutta raja tuntui olevan jo ylitetty. Eikä Samuelin silmissä näkynyt hiventäkään luopumisen tunnetta.

Ei kyllä minunkaan.

Rasmus rutisti lehden muristen pelottava hymy huulillaan. Hän heitti melkein lukukelvottoman lehden pöydälle ja pelottava hymy muuttui vielä pelottavammaksi.

”Kytät ei voi meille mitää”, Rasmus hymyili itsevarmasti. Taustalla jytäsi rokkimusiikki. He olivat taas Rollinissa, omassa vakiopaikassaan mistä poliisit eivät osanneet heitä käydä etsimässä.

”Sinuna en menis sanomaan”, Samuel mietti itsekseen. Hän olisi tahtonut sanoa sen ääneen, mutta se ei ollut nyt järkevintä. Nyt piti pitää hetken hiljaisuus ennen seuraavaa iskua.

Samuelista tuntui että ennen pitkää Rasmus mokaisi. Hänhän oli niin idiootti ja olevinaan niin ammattitaitoinen kuin olla vaan voi.

Ja jos niin kävisi, Samuel saisi vihdoin hyvän syyn tukehduttaa Rasmuksen hampaisiinsa, kumauttamalla tämän hampaat kurkkuun.

Ja kenties pääsisi vielä ampumaan kuulan kalloon.

Samuelia hymyilytti pelkkä ajatus, se oli niin houkutteleva että hän oli vähällä tehdä sen jo saman tien.

”Mitä me nyt tehdään?”, kysyi Pauli, vaalearuskeahiuksinen puhdasihoinen poika jonka silmät olivat ruskeavihreät. Hän oli oikea luikku, mutta Samuelin mielestä yksi niistä jengin kunnollisimmista jätkistä.

”Pysytään hetki piilossa”, Samuel vastasi määrätietoisesti. ”Ja sen jälkeen isketään uudelleen”

”Mikä olis kohde?”, Jimi kysyi, äänessä pala innostuneisuutta.

”Se mietitään sitten myöhemmin”, Samuel vastasi katsomatta Jimiin. Pauli veti taskustaan pienen pussukan ja ripotteli puiselle pyödälle valkoista, hienosti jauhettua jauhetta. Hän otti Jimin kädessä olevan pillin, asetti pillin toisen pään sieraimeensa ja nuuhkaisi jauhoa nenäänsä.

Hän ravisti päätänsä ja tuntui vähän pirteämmältä ja eloisammalta.

Pauli tarjosi pussia Samuelille.

”Haluutko?”, hän kysyi vähän Rasmusmainen virne naamallaan. Samuel katsoi pussia, toisessa kädessä olevaa pillia ja sitten Paulia kasvoihin vuorotellen.

Hän tarttui pussiin ja pilliin, ripotteli pöydälle kunnon määrän putipuhdasta, mutta laitonta ainetta. Hän laski päänsä alemmas, asetti pillin hänen sieraimensa ja jauhon välille ja nuuhkaisi kunnolla kaiken jauhon kerralla henkeen.

Samuel pudotti pillin pöydälle, sulki silmänsä ja hillitsi pienet värinät kehossaan. Tunne oli sanoinkuvaamaton.

Rasmus kurtisti kulmiaan katsoessaan Samuelia ja tämän reaktiota. Hänen mielestään Samuel näytti liikaakin kovikselta ja coolilta verrattuna häneen itseensä. Rasmus tunsi olevansa vähän kateellinen oikeastaan, sillä hänellä oli tavallaan jengin pomon maine.

Samuel sai kaiken mitä halusi. Häntä inhotti ajatus kuinka Samuel antoi itsestään kunnianarvoisen käsityksen muille ja sillä tavoin tienasi muiden arvostuksen pelkäämättömyydellään.

Rasmus siristi silmiään tuijottaen Samuelin kasvoja terävästi ja odotti Samuelin aukaisevan silmänsä.

Samassa kun heidän silmänsä kohtasivat, Rasmus sai idean, jonka hänen ei olisi koskaan pitänyt sanoa ainakaan Samuelin kuullen.

Hän sai idean, joka koituisi koko tämän pienen ja hieman kummallisen ja epätodellisen rakkaustarinan lopuksi. Se kääntäisi kaiken ylösalaisin. Sillä tavalla hän näki Samuelin ja sen punatukkaisen tytön, suloinen pieni pari josta tulisi myös Samuelin heikkous.

Jos se tulisi edes toteutumaan.

”Miten olis se tyttö?”, Rasmus kysyi puolikas virne kasvoillaan. Hänen silmissään välähti kirkas ja ovela pilke, odottaen raivokasta reaktiota. Hän päätti muunnella ideaansa vähemmän raivostuttavaksi ja piilotti todellisen ideansa hihaansa kuin ässäkseen.

Samuel ei siirtänyt katsettaan Rasmuksesta, hän katsoi tätä tarkkailevasti, miettien mitä tämä aikoi. Mutta hän piti pokerinaamansa paikallaan, tietäen sen ärsyttävän Rasmusta.

”Viittitkö toistaa?”, Samuel kallisti päätään hieman sivulle ja vetäen taaksepäin, katsoen Rasmusta tyynesti.

Rasmus ei voinut sietää kuinka rauhallinen Samuel toisinaan pystyi olemaan. Toisinaan hän taas oli kuin tulenarka bensiini, valmiina tappamaan kenet tahansa, ihan mistä loukkauksesta tahansa.

”Ehdotan, että iskettäisiin taas Laajavuoreen”, Rasmus sanoi vetäen taskustaan zipon ja rupesi leikkimään sillä, sytyttäen ja sammuttaen tulta. Hän tuijotti tulta, pieni ovela hymy kasvoillaan. Hän odotti Samuelin räjähtävää reaktiota, hän ei kyllä itse tajunnut miksi leikki hengellään Samuelin kanssa. Se vain tuntui olevan ylimaallisen hauskaa. ”Ja kidnapattais sieltä pari tyttöö. Voitais nyt kaikkien meidän tekojen huipennukseks kiristää poliiseilta rahaa”

Samuelin katse tiukentui, hän nosti päänsä takaisin pystyyn. Rasmus tiesi, että oli viisainta sammuttaa tuli, bensiini valui vähän liian lähelle.

Mutta silti hän jatkoi zipon kanssa leikkimistä, vilkaisten Samuelia pirullisella hymyllään, silmät kiiluen.

Samuelin silmät välittivät jo parhaillaan varoituksia. Mutta naama pysyi edelleen tyynenä, kulmakarvojen pientä nykimistä lukuunottamatta.

”Me kiristettäis rahaa joidenki tyttöjen avulla?”, Aleksi toisti katsoen Rasmusta ihmeissään. Rasmus ei vilkaissutkaan Aleksiin, mutta nyökkäsi, pitäen silmänsä yhä Samuelin kasvoissa kiinni.

”Ihanko satunnaisesti valitaan?”, Jimi kysyi vaihtaen Aleksin kanssa katseita.

”Ei tietenkään. Mulla on jo yks kohde mielessä”, Rasmus vastasi, paljastaen pari hieman kellertävää hammastaan suupielistään.

Viesti oli mennyt perille. Nyt oli aika sammuttaa tuli ja antaa bensiinin rauhoittua. Mikäli tuosta rauhoittuu.

Samuel tajusi Rasmuksen vihjailun, hän tajusi mitä Rasmuksen päässä liikkui. Eikä aikonut antaa hänelle minkäänlaista valtaa tehdä sitä.

Ei minkäänlaista valtaa. Ja hän aikoi estää jokaikisen yrityksen, joutui hän tekemään ihan mitä tahansa.

Tytöstä, josta Rasmus juuri puhui oli tullut Samuelille melkeinpä pakkomielle, tapa palkita itseään. Tänäänkin hän oli vähällä mennä sekaisin mielihyvästä nähdessään tytön jo toisen kerran samana päivänä.

Mutta mistä? Eihän Samuel ollut tehnyt mitään palkittavaa nämä viimeisimmät kuukaudet ja vuodet.

Tämä oli poikkeus. Samuel oli ihminen jonka tarvitsi kokea jotain tälläistä. Kenties kohtalon ivaa? Tai ehkä Amor sittenkin halusi Samuelin kaltaisen törkimyksen rakastua naiseen. Kenties opetus?

Ei, ei tietoa. Mutta Samuel aikoi nauttia tytöstä niin kauan kuin voi, eikä se tarkoittanut sitä että hän jakaisi tyttöä kenenkään muun iloksi. Tyttö oli hänen löytämänsä saalis ja hän oli myös ensimmäisenä ennen muita käynyt kiinni. Hän oli ihan erilainen kuin muut, jollain tavalla. Samuel ei tiennyt millä, mutta tytössä oli sitä jotain, mistä Samuel tykkäsi ihan liikaa. Oikeastaan tytössä oli useampikin asia mistä Samuel tykkäsi.

Hän ei halunnut päästää irti. Hän pysyi yhtä itsekkäänä niin kuin ennen ja päätti pitää aarteen itsellään.

Tällä kertaa teko saattoi osoittautua fiksuksi.

Tai ehkä sittenkin vain kaduttavaksi teoksi? Tätä hän mietti pari sekuntia päässään katsoessaan Rasmuksen naamataulua vihaisena.

Samuel tuijotti Rasmusta murhaavasti, paljastaen pelottavan kylmän ja tylyn ilmeensä, mikä ei jakanut armoa kenellekään joka joutui sen ilmeen kohteeksi.

”No mitäs sanot?”, Rasmus kysyi virnistäen hieman laimemmin kuin äsken. Samuelin ilme ei ollut kovin iloista katseltavaa, se oli jotain ihan muuta. Helvetin rajoilla oikeastaan.

Samuel niin sanotusti jakelikin ihmisille pääsylippuja helvettiin. Ja ne liput oikeasti toimi, kun saapui oikean henkilön luokse lippuja hakemaan.

Samuel osasi hommansa. Ja tämän tosiasian muistettuaan Rasmus alkoi jo hieman pelästyä minkä hän joutuisi kohta kohtaamaan vastoin tahtoaan ellei pitäisi varaansa.

Samuelin ilme oli jääkylmä, se ilme ei laantunut hetkeksikään vaikka muut puuttuisivat peliin. Ja jos puuttui, niin puuttuja sai itsekin kokea Samuelin murhaavan ilmeen.

Luultavasti siksi kukaan ei puuttunut peliin, kaikki pysyivät hiljaa, odottaen Samuelin vastausta, mikä tuskin tuli olemaan mitenkään ystävällinen.

Rasmuksen oli ihan turha odottaa lempeää kohtelua tuolta rebeliltä tästä hetkestä eteenpäin.

Samuelin jääkylmät silmät eivät päästäneet Rasmusta siirtämään katsettaan muualle, oli Rasmus kuinka hermostunut tahansa.

”Ime isääs”, Samuel mutisi murhaavalla, matalalla äänellä. ”Paskin idea minkä oon kuullu”

Rasmus keräsi rohkeutta ja korotti ääntään vittuilevaksi. Hän ei tainnut tajuta missä se raja meni.

”Onks sust tullu herkkis?”, Rasmus ivasi. ”Ei olis meidän kovispojasta uskonu. Siit on tullu tyttöjen tunteileva lellikki”

”Mitäs se sua liikuttaa? Ongelmia naisten kassa?”, Samuel kysyi. ”Kyl mä ymmärrän, että sä purat ton kaiken muhun, mähän ne kaikki tytöt saan”

”Suksi kuuseen”

”Ainaki pääsisin sunkaltasesta paskahoususta eroon”

”Lutkan penikka”, Rasmus alkoi tosissaan suuttua. ”Sä vaan esität kovista ja elvistelet jokaselle, sun ystävilleski!”

”Paskanmarjat sinä mikää ystävä oo”, Samuel ivasi kylmä ilme vieläkin kasvoillaan, ei hymyn häivääkään, ei minkäänlaista huvittuneisuuden ilmettä. Se pysyi koko ajan siinä samana, murhanhimoisena ilmeenä.

Samuel nousi seisomaan, viittasi Rasmusta ulos kadulle perässään. Rasmus suostui kutsuun samantien nousten ryminällä seisomaan tuolistaan.

Hän halusi vihdoin antaa itsellensä mahdollisuuden olla Samuelia parempi.

Hän halusi uskoa olevansa Samuelia parempi, todistaa olevansa se paras.

Hän ei halunnut jälleen kerran myöntää olevansa todellinen surkimus Samueliin verrattuna. Olihan tälläisiä tapauksia sattunut ennenkin hänen ja Samuelin kohdalle, mutta jokaikinen kerta Samuel oli voittanut nyrkkitappelun.

Hän pelkäsi sisimmässään, pelkäsi mitä kaikkea Samuel oli nyt raivopäissään aikeissaan tehdä hänelle, sillä edellisiä kertoja hän ei halunnut muistella sekuntia pidempään. Hän kuitenkin lohduttautui ajatuksella, että tällä kertaa hän voittaisi ylivoimaisesti.

Yksi mustelma tulisi tuskin riittämään. Sen verran tulisi kipuja että Rasmus pitäisi kiikuttaa sairaalaan mitä pikimmiten, ellei hän pitäisi varaansa.

Rollinin ovi työntyi auki, kaksi nahkatakkista kovista seisoi kadulla kaksi metriä erossa toisistaan. Muu jengi tuli perässä ulos seuraamaan kunniasta ja ylpeydestä käytävää tappelua.

Se joka olisi vahvin, saisi enemmän arvostusta ja toista enemmän määräysvaltaa, vaikka jengin piti olla tasapuolinen.

Kukaan ei uskaltanut ottaa mittaa Samuelista, he kaikki tiesivät että yrityskin olisi turhaa.

Samuel asteli pari askelta, vilkaisi olkansa taakse Rasmukseen yhä murhanhimoinen ilme kasvoillaan. Hän aikoi panna asiat selviksi Rasmuksen suhteen.

Rasmus katsoi Samueliin hieman peläten sitä murhaavaa ilmettä jonka hän oli aikaisemminkin nähnyt. Ruskeahiuksinen kovis naurahti itselleen peittääkseen epävarmuutensa. Samuelin silmissä Rasmus oli vain säälittävä, voimaton ja avuton napero ja hän tiesi sen, muttei tohjennut välittää.

Vihdoin Samuel pääsisi tekemään sen. Samuel voisi saattaa Rasmuksen Helvetin porteille omin käsin, ehkä jopa heittää porteista läpi tai sitten armahtaa tämän juuri ennen viimeistä iskuaan. Hänestä suorastaan huokui itsevarmuutta.

Rasmus vilkaisi kavereihinsa, jotka katsoivat kumpaakin tappeluun valmistautuvia poikia jännittyneet ilmeet kasvoilla. Jimin naamalla paistoi huoli ja epävarmuus siitä, pitikö peli pistää poikki ennen kuin se alkoi, mutta kallistui kieltävään vastaukseen.

Rasmus nielaisi, siirsi katseensa takaisin Samueliin ja keräsi loputkin rohkeutensa ja uskonsa itseensä. Hän halusi yrittää ja todistaa, että uskalsi vastustaa ja haastaa riitaa vahvimman ja vaarallisimman kanssa.

Se ei kuitenkaan ollut fiksu päätös, hän tiesi vallan hyvin että hänen loppunsa lähestyisi.

Samuel veti nahkahanskansa pois sormistaan, laskien kummankin käden etusormet suulleen, puri nahkaa tiukasti ja veti käsiä etäämmäs.

Hän pudotti suussaan roikkuvat hanskat maahan, sylkäisi likaiseen asfalttiin ja katsoi Rasmusta silmät täynnä vihaa ja inhoa. Osittain myös sääliä ja nautintoa siitä, että hän pääsisi pian vetämään tätä lättyyn.

Samuelin silmät olivat kuin punaista nähneellä sonnilla.

Mustat kiharat olivat rennosti Samuelin päälaella, kiilsivät vaikka aurinko oli ollut pilvien takana jo jonkin aikaa.

Tuuli puhalsi aluksi hellästi, heiluttaen niitä mustia kiharoita lempeästi, jonka jälkeen tuuli yltyi vähän rankemmaksi.

Rasmus odotti Samuelin käyvän päälle. Hetken hänestä tuntui, että tämä oli luopunut päätöksestään, kunnes Samuel otti pari askelta lähemmäs, asetti kätensä hieman pystyyn kuin valmiina torjumaan lyönnit.

Rasmus henkäisi syvään, kohotti nyrkkinsä pystyyn ja yritti näyttää itsevarmalta. Hän lähestyi Samuelia ja iski tätä suojaamattomaan mahaan.

Samuel torjui, tekemättä mitään vastaiskua.

Rasmus vaivaantui, tuijotti vastustajaansa hieman peläten ja päätti iskeä tätä kasvoille.

Samuel piteli toisesta kädestä kiinni ja torjui vapaana olevalla kädellään kasvoihin suunnatun iskun. Nyt ei kummallakaan ollut vapaita käsiä, hän halusi sanoa pari sanaa.

Samuel veti Rasmuksen vaarallisen lähelle omia kasvojaan, katsoi tätä todella pelottavasti ja murisi vaarallisella äänellä.

Rasmuksen silmissä Samuel oli kuin paholainen sinisine silmineen. Hän säpsähti, luullen Samuelin aikovan purra häneltä nenän pois.

”Mä annan sulle kolme tilaisuutta”, Samuel murisi silmät kiiluen. Hetken Rasmuksesta tuntui kuin nuo kiiluvat silmät olisivat yhtäkkiä saaneet kyvyn tappaa. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja ravisti päätänsä nopeasti häivyttääkseen sellaisen ajatuksen mielestään.

Mutta juuri kuin hän oli aukaisemassa silmänsä, Samuel päästi hänen käsistään irti ja löi Rasmusta suoraan kasvoille, murtaen nenän ja kaataen tämän kumoon.

Rasmus valitti ja tuskasteli asfaltilla, tunnustellen kipeää verta vuotavaa nenäänsä. Hän ei uskaltanut vielä katsoa Samueliin, hän pelkäsi seuraavaa iskua. Hänen itsevarmuutensa oli hälvenemässä ja pelko siitä, että hänen kävisi niin kuin edellisinä kertoina alkoi kasvaa.

”Kolmen tilaisuuden jälkeen sä oot jossain ihan muussa tilassa ku tossa”, Samuel uhkasi, silmät kiiluen innosta ja nautinnosta.

Rasmuksen keho värisi, hän tiesi siinä samassa ettei koskaan ollut pelännyt ketään tai mitään muuta yhtä paljon kuin Samuelia. Hän katui tekojaan alusta loppuun, katsoi suoraan Samuelin sinisiin silmiin täristen kuin vikisevä avuton rakki.

Noiden silmien takana riehuivat vapaat, villit ja kahlitsemattomat liekit jotka vielä polttaisivat Rasmuksen, tehden tästä tummanharmaata, arvotonta tuhkaa.

Rasmus nousi pystyyn, katsoi Samueliin vähemmän itsevarman näköisenä kuin aluksi ja mietti taktiikkaansa.

Piti käyttää nopeutta ja voimaa.

Rasmus pyhki vertaan nahkatakkinsa hihaan, katsoi Samueliin silmät yrittäen peittää pelkoaan ja yritti vakuttaa itsellensä onnistuvansa. Hän yritti pitää tärisevää kehoaan hallinnassa, määräillä sitä päästämättä sitä pettämään häneltä jalat alta.

”Pelkäätkö?”, Samuel kysyi alentavalla, pelottavalla ja vielä uhkaavammalla äänellä. Rasmus nielaisi ja ravisti päätäänsä, antaen kieltävän vastauksen. Samuelin huulille levisi ovela, omahyväinen ja ilkeämielinen vino virne.

Siinä samassa Rasmuksen silmissä Samuel näytti sillä hetkellä joltain ihan muulta kuin itseltään. Hetken hän luuli nähneensä itse paholaisen hänen edessään, sillä hänen silmänsä suoraan polttivat hänen sisintään. Sinimustat silmät, musta kiiltävä tukka, mustat vaatteet ja musta mieli.

Samuelin ääni kuulosti hänen korvissaan pelottavalta, mieltä järisyttävältä. Tuntui kuin hänen pelkonsa olisi yltynyt niin pahaksi, että hän alkoi nähdä illuusioita ja kuvitella liikoja.

Oliko Rasmus niin peloissaan että näki näkyjä? Kuvitteli että Samuel olisi jonkinlainen piru, Helvetin kunkku itse? Voisiko lapsellisempaa ajatustapaa olla?

”Iske sitten”, Samuel sanoi ilkeämielinen virne naamallaan. Hän viittoi Rasmusta iskemään ensimmäisen iskunsa. ”Kolme tilaisuutta, ellet täytä niitä nyt niin saatan hyvinkin muuttaa mieleni”

Rasmus ei kestänyt enää painetta, hän henkäisi syvään ja päätti iskeä Samuelia monta kertaa enemmän kuin Samuelin antamat kolme tilaisuutta. Sen hän tekikin, hyökkäsi Samuelia kohti ja yritti toimia nopeasti, käyttäen kaiken voimansa minkä sai nyrkkeihinsä asetettua.

Turhaan. Samuel oli nopeampi kuin Rasmus olisi koskaan kuvitellut. Samuel osasi tapella, osasi puolustaa ja silti hän oli jotenkin mennyt unohtamaan sen faktan luullessaan voittavansa hänet.

Parin yrityksen jälkeen Rasmus myönsi jo ajatuksissaankin, että Samueliin osuminen oli mahdotonta.

Miksi? miten? Miten hän pystyi? Miksi hän oli noin hyvä?

Matala ja tyytyväinen ääni keskeytti Rasmuksen hermoilevat ajatukset, murtaen kaiken äkkiä kuin tuhka kadoten tuulen mukana.

”Niin sitä pitää”, hän sanoi sarkastisesti hymyillen. Silmät olivat kuin verenjanoisella vampyyrilla.

Rasmus tunsi väsyvänsä, hän ei jaksanut enää. Hän päätti tehdä vielä viimeisen iskunsa päin Samuelin näköä.

Hän työnsi kätensä kohti paholaisen kasvoja, toivoen osuvansa. Hiki valui otsalta, sydän pumppasi kiivaana hermostuksissaan.

Käsi pysähtyi ja samassa Rasmuksen sydän oli pysähtyä paikoilleen säikähdyksestä.

”Minun vuoro”, kuului matala, pelottava ääni. Ja ennen kuin Rasmus ehti edes tajuta, hänen leukansa alta kohosi Samuelin oikea käsi iskien tätä voimakkaasti leukaan.

Nyrkin iskemä voima vei Rasmusta ilmaan, hän kaatui taaksepäin taas asfalttia vasten. Päähän sattui aivan liikaa, Rasmus toivoi sen olevan siinä.

Mutta ei. Paholaisen silmät liekehtivät kuin Helvetin polttavat tulet.

”Tervetuloa Helvetin porteille”, Rasmus kuvitteli äänen mielessään samalla katsoen lähestyvää Samuelia kauhistuneena.

Samuel tarttui Rasmuksen nahkatakin kauluksista kiinni, antamatta tälle edes parin sekunnin taukoa. Hän nosti Rasmuksen kauluksista ilmaan ja löi tätä uudestaan naamaan.

Joku kuiskasi sivummalla yrittäen olla katsomatta tappelua sen enempää.

”En kestä katsoa enempää”, kuului kuiskaus. Samuel innostui koko ajan lisää ja heitti tämän maahan ja rupesi potkimaan maassa matelevaa Rasmusta joka tunsi itsensä voimattomaksi ja avuttomaksi.

Hän ei kuitenkaan vielä anellut mitään, hän ei anellut Samuelia lopettamaan. Ja tästä Samuel nautti, hän sai eteensä miehen joka ei anellut armoa. Hän ei kestänyt ihmisiä jotka anelivat armoa ja olivat säälittäviä, sellainen jätti Samuelin nautinnon kesken. Sellaiset ihmiset ärsyttivät häntä suunnattoman paljon, että hän olisi voinut hyvinkin hakata heidät vielä pahempaan kuntoon ja jättää sen jälkeen kitumaan vammoihin.

Mutta Rasmuksesta hän sai paljon nautintoa. Hän oli hyvin iloinen siitä, että Rasmus oli ruvennut vittuilemaan ja uhkailemaan hänelle, sillä hän oli jo jonkin aikaa toivonut voivansa hakkaavansa tämän kaiken sen ärsytyksen jälkeen.

Mutta kyllähän hän olisi muutenkin voinut vetää Rasmusta turpaan, mutta teki sen vain jos siihen oli syytä.

Samuel lopetti Rasmuksen hakkaamisen, katsoen asfaltilla makavaa voimatonta poikaa jonka nenän ympärys oli veren peittämä, nahkavaatteet vähän veressä ja ruhjeilla.

Mutta noiden vaatteiden alta löytyi varmasti useampikin paha mustelma.

Samuel hymyili ylimielisesti ja katsoi maassa makavaan Rasmukseen, joka hengitti syvään ja kiivaasti suun kautta, katsoen Samuelia kauhuissaan.

”Jatketaan tätä myöhemmin”, Samuel sanoi kuin verenhimoinen kannibaali joka vaati lihaa. Mutta hän tyynnytti halunsa voidakseen olla säästäväinen ja hoitaa kaiken loppuun myöhemmin silloin kun häntä ärsytti. Silloin kun häntä kävi oikein paljon ärsyttämään, vituttamaan, suututtamaan, hän voisi käyttää Rasmusta nyrkkipussinaan.

Rasmus kavahti ja hänen kehonsa tärisi. Ne umpimustat silmät näyttivät saavan värinsä takaisin.

Samuel oli rahoittumassa, saamassa coolin itsensä takaisin. Rasmus tunsi itsensä hyvin onnekkaaksi silläkin kertaa, ja toisinaan hän ihmetteli Samuelin jatkuvaa armeliaisuutta. Hän alkoi kasata itseään ja yritti nousta seisomaan. Hän ei pysynyt pystyssä, voimat oli loppu. Jimi rynnisti Rasmuksen luo ja antoi tälle tukea.

”Mennään takas sisälle”, hän sanoi Rasmukselle, ihan kuin mitään tappelua ei olisi tapahtunut. Rasmuksen mielestä tämä oli hyvä piirre koko jengissä, ettei kukaan puhunut siitä mitään.

Mutta nyt häntä vitutti. Oikein paljon. Samuel todisti jälleen kerran olevansa paljon parempi kuin Rasmus oli uskonutkaan. Hän oli mennyt häviämään Samuelille, taas!

Jimin saattaessa verta vuotavaa Rasmusta sisälle, Rasmus mulkaisi Samuelia vielä kerran, vannoen mielessään että kostaisi kaikki ne kerrat.

Samuel huvittui, ottaen mulkaisun vastaan rennosti ja halveksuvasti. Kovia uhkailuja hävijältä. Rasmuksen uhkailut olivat hänelle tästä eteenpäin kuin ilmaa.

Jengi häipyi sisälle, jotkut vielä vilkaisivat Samueliin varovasti. Pauli jäi viimeisenä ovelle katsoen Samueliin näyttäen tyyneltä. Hän oli jo tottunut tälläisiin rökityksiin Samuelin ja Rasmuksen välillä.

”Tuutkö sä?”, hän kysyi normaalilla äänellä. Samuel pudisti päätään. Pauli tiesi ettei saanut enään suullista vastausta, joten hän häipyi sisälle pudiin muiden mukaan.

Samuel naurahti, nappasi taskustaan askin ja veti esiin tupakan rauhoittaakseen itsensä.

Hän hätkähti, joku taputti hitaasti ja kovaa käsiään. Samuel vilkaisi olkansa taakse.

Parin metrin päässä hänestä seisoi mustaan nahkatakkiin pukeutunut mies, ihan kuin olisi osa äsken kadulla esiintynyttä pahamaineista jengiä joka juuri oli painunut sisälle.

Mutta hänelläpäs olikin tummat, tiukat farkut. Ei nahkahanskoja, ei minkäänlaista mustavalkoista huivia joista hänet olisi voinut tunnistaa osaksi jengiä.

Nahkatakin vetoketju oli vedetty puolimatkaan, paljastaen takin alla olevan valkoisen puolipitkän kauluspaidan jonka kaksi ylintä nappia oli jätetty napittamatta.

Nahkatakin lisäksi heissä kummassakin oli vielä yksi puolinainen sama piirre; kampaus. Mutta tällä blondilla pojalla ei ollut lainkaan kihara tukka niin kuin Samuelilla, päin vastoin. Vaaleat, kullahtavat ja puhtaat hiukset oli kammattu ja lakattu taaksepäin, tehden upean ja täydellisen pompadourin. Silmät olivat harmaat, omaten pienen määrän tummansinistä. Iho oli vaalea ja sileä, kasvot hyvin komeat. He muistuttivat toisiaan pelottavan paljon. Samanlainen katse, samanlaiset ilmeet, samanlainen mysteerisyys.

Blondi lopetti taputtamisen, katsoi Samueliin vino hymy huulillaan kallistaen päätään taaksepäin.

”Et ole muuttunut yhtään”, hän sanoi hymyillen vinosti. ”En uskonutkaan että muuttuisit tuosta miksikään”

Samuelin kasvoille leveisi samantien poikamaisen ovela hymy.

Blondi, vieras poika otti muutaman askeleen kohti Samuelia, veti takin taskunsa syövereistä sytkärin ja sytytti Samuelin tupakan. Samuel naurahti ja rupesi puhaltelemaan harmaata savua suustaan.

Samuel kaivoi taskustaan askin ja tarjosi pojalle oman. Hän myöntyi ottamaan yhden, sytytti sen ja liittyi tunnelmaan saman tien.

”Mikä sut toi takas?”, Samuel kysyi katsoen poikaa. He selvästi tunsivat toisensa. Olivat tunteneet jo lapsesta saakka.

”En tiedä”, hän vastasi ja puhalsi savua suustaan. Hän siirsi harmaat silmänsä Samueliin, katsoen tätä hymyillen yhtä lailla poikamaisesti kuin Samuelilla oli tapana. ”Ikävä tais iskeä”

Samuel naurahti, hänen suulleen levisi automaattisesti entistä lämpimämpi hymy joka paljasti hänen viehättävän hymynsä jälleen kerran.

”Mukava nähä sua taas, Keith”, hän sanoi tuttavallisesti ja tönäisi blondia leikkisästi.

”Nii suaki, pikkuveli”, blondi hymyili samankaltaisen hymyn kuin Samuel ja tönäisi tätä hieman voimakkaammin.

Heidän välillään on ja oli aina ollut lämmin ja läheinen side.

”Haluatko hörpyn?”, Keith kysyi kohottaen kulmiaan. ”Ei tuonne tietenkään vaan jonnekin muualle”

”Mennään vaan”, Samuel myöntyi eikä vilkaissutkaan Rolliniin. Keith ja Samuel lähtivät saman tien kävelemään vierekkäin katua pitkin, poispäin kävelykadusta. Siitä oli pitkä aika kun he viimeksi olivat nähneet.