Kitara

Tervepä terve! Ja ihan ensimmäiseksi haluan pahoitella viivästystä, mutta en toissapäivänä ehtinyt ja edellisenä päivänä minulla oli kaveri yötä, joten nettiin en tietenkään tullut.
Mutta kirjoittelin nyt ja haluaisin sanoa yhden jutun...
TÄSSÄ SE ON!
Olemme nyt kohdassa johon ollaan viimeksi jääty ja tästä eteenpäin minä kirjoitan jatkoa! Ai että olen ilonen :D


------------------------------------------------------------

Seuraavana päivänä heräsin Paulan hätäiseen ja äänekkääseen touhuiluun. Jalkojen töminä ja puhe oli niin vauhdikasta että ajatuksenikin sekoittuivat niiden mukaan.

Nousin istumaan ähkäisten kylkeä polttavasta kivusta. Paula hyppeli kiireesti olohuoneen suulle ja katsoi minuun vähän hätäinen hymy huulillaan.

”Ai huomenta!”, hän sanoi ja kääntyi takaisin häärimään omiaan ympäri kämppää. ”Sori, mä myöhästyn kohta koulusta. Nukuin pommiin enkä ehtiny syödä aamupalaa”

”Juu-uh...”, sain sanottua haukotteluni seasta ja venytin käsiäni ilmaan.

”Anteeks vielä kerran”, Paula sanoi anteeksipyytävästi, melkein hätäännyin kun tajusin Paulan vielä olevan pahoillaan eilisestä.

”Ei se mitään, ei se mitään!”, sanoin ja Paulan kasvoille levisi helpottunut ilme. ”Mutta jos sä myöhästyt koulusta, niin sitä en anna anteeks. Ala painua, nainen!”

Paula nauroi, nyökkäsi voimakkaasti ja häipyi juoksujalkaa ulko-ovelle nakatessaan laukun olalleen.

”Moikka! Tuun illemmalla!”, hän huikkasi ja avasi oven.

”Moi moi!”, huikkasin takaisin ja olin kompuroimassa ulko-oven lähettyville vilkuttaakseni, mutta ovi ehti paiskautua kiireellä kiinni. Henkäisin syvään ja katselin ympärilleni.

Koko asunto näytti ankealta, haukottelin unisesti ja hieroin silmiäni kokonaan auki.

Mitäs sitä nyt sitten tekisi? Mieli ei ainakaan antanut lupaa angstailla kylkeni perään.

Lampsin keittiöön ja etsin jääkaapista itselleni aamupalaa. Ajattelin kerrankin voivani valmistaa kunnon aamupalaa veden ja leivän voimin ja samalla lukea päivän lehteä.

Kaivoin suurikokoisesta kaapista vaaleaa leipää, jääkaapista nappasin voita ja leivän päälle aineksia.

Samalla touhutessani ulko-oven postiaukosta putosi päivän sanomalehti ja posti. Nuolaisin peukaloani astellessani eteiseen hakemaan juurisaapuneen lähetyksen. Palasin takaisin keittiöön ja heitin paperipostit aamupalani viereen tiskille ja viimeistelin ateriani.

Kulauttaessani lasillisen vettä nappasin pinosta päivän lehden varmistettuani muut saapuneet ja todettuani, ettei minulle ollut mitään.

Keski-Suomen lehden etusivulla loisti suurella painettu teksti, joka ei kuitenkaan vienyt koko etusivun tilaa, toisin kuin muut lööpit.

”Nuorisojengi hakattu viime yönä henkihieveriin, yksi kuollut!”

Räpytin silmiäni ja tunsin sydämeni hakkaavan jännityksestä. Kääntelin lehden sivuja kerta toisensa perään löytääkseni sen uutisen.

Ja juuri päästyäni sen oikean etsimäni uutisen kohdalle, ovikello soi toistamiseen. Sydämeni alkoi hakata entistä lujempaa, siirsin katseeni lehdestä pois keittiön pienelle ikkunalle ja odotin jonkun kurkkivan siitä.

Ei, mitään ei tapahtunut. Kukaan ei pimpottanut uudestaan. Mutta siitä huolimatta jokin ajoi minua ulko-ovelle.

Jätin tavarani siihen hetkeksi ja palasin oven luokse, tuijottaen sen kahvaa miettien voisinko avata vaiko en.

Kyykistyin ja työnsin postiluukkua auki kurkatakseni oven taakse.

Siellä ei näkynyt mitään elävää. Paitsi yksi tutunvärinen soitin viiden kielen kanssa.

Nousin seisomaan ja kädet täristen yritin saada ovea kiireellä auki. Ovi työntyi vaudilla edestä ja eteeni paljastui se sama kitara, jota olin silloin yhden kerran soittanut. Jonka ansiosta tunsin voivani saavuttaa unelmani.

Tummanruskeasta kiiltävä kaunis kitara lojui edessäni nojaten kaiteeseen, odottaen omistajaansa. Vilkuilin ympärilleni ja katsoin taas kitaraa.

Sen kaulassa notkui pieni lappu joka oli sidottu ohuella narulla kitaran kaulalle. Kumarruin nähdäkseni lappuun kömpelösti kirjoitetut kirjaimet.
”Toivottavasti jaksat soittaa kitaraa ilman minunkin apuani ;)”

Vaikka lapussa ei lukenut lähettäjää, arvasin sen saman tien. Kyyneleet nousivat silmiini ilosta, sydän oli pakahtua samalla kun katsoin sitä kaunista kitaraa joka sai minut silloin yhden kerran Samuelin voimin tuntemaan itseni sellaiseksi ihmiseksi, jonka kaltainen silloin joskus halusin olla. Halusin yhäkin, nyt se oli mahdollista.

Pari kyyneltä virtasi poskiltani, nappasin kitaran käteeni ja vilkaisin vielä kerran ympärilleni varmistaakseni jos joku kuitenkin olisi jossain lähistöllä vakoilemassa reaktiotani.

En nähnyt mitään eloa kerrostalon lähettyvillä, paitsi edessäpäin ollut autotie kuhisi ohimenevistä autoista. Eikä kukaan heistä viitsinyt vaivautua vilkaisemaankaan minuun päin, ihmiseen joka oli nyt onnensa kukkuloilla.

Suljin oven, astelin keittiöön repiessäni narua ja pientä paperilappua irti, nostin kitaran syliini ja yritin muistella miten D ja C soitettiin.

Muistin ne paremmin kuin minkään muun asian. Ilo sydämessäni kasvoi, soitin niitä kahta sointua vuoron perään taukoamatta.

Hetken tunsin olevani kuin pikkulapsi joka oli unohtanut muun maailman sen onnensa takaa.

Henkäisin pari kertaa henkeä ja suljin silmäni hetkeksi. Toivoin Samuelin saapuvan paikalle, kuin Teräsmies oman rakkaan Lois Lanensa luokse. Hetken istuin täydessä hiljaisuudessa julmetun kaunis kitara sylissäni.

Hiljaisuuden rikkoi alakerrasta kuuluneet oven paukahdukset, joita tuskin edes pystyin kuulemaan.

”Just nyt olis tarve tupakalle”, huokaisin itsekseni tuijottaen tyhjää ja aloin taas rämpyttää kitaraa kahden soinnun voimin. Kyljessä alkoi tuntua pientä kasvavaa kipua, hidastin hengitystä syvemmäksi ja rauhallisemmaksi.

Puhelin alkoi soida, hätkähdin melkein tuolilta alas. Tunsin oloni niin pirteäksi ja samaan aikaan rakkaudesta heikoksi että nauroin itselleni ja lähdin kömpimään kohti puhelintani, joka lojui huoneessani.

Nappasin puhelimen käteeni, rojahdin sängylle ja vastasin. Parahdin itkuun kuullessani hänen äänensä.

”Piditkö aamunavauksesta?”, kuului matalahko ääni puhelimen toisesta päästä. Olisin voinut huutaa ilosta, mutta sanoja ei kuulunut.

”Hei, mikä on?”, ääni kysyi uudestaan huolestuneella sävyllä. En saanut vastattua, kyyneleet sokaisivat silmäni täysin ja huulillani lepäsi värisevä, leveä hymy.

”Mä--”, änkytin itkuni takaa. Olisin halunnut sanoa sen, vaikka tiesin että olisi ollut liian aikaista sille. Tyrehdytin sanani siihen pisteeseen ja yritin vaihtaa aihetta.

”Sinäkö tuon kitaran toit?”, kysyin tyhmästi samalla hakkaen päätäni seinään. Totta kai se oli hän. Miksi edes kysyin?

Melkein tunsin hänen vinon hymynsä vierelläni. Luurista kaikui rento hymähdys ja kuiskaus.

”Tarviitko seuraa?”, hän kysyi lempeällä äänensävyllä.

”Kehtaat vielä kysyä”, naurahdin pidätellen kyyneliä.

”Tuun iha just”, hän sanoi hymähtäen uudestaan ja sulki puhelun. Heitin kännykkäni lattialle, käännyin mahalleni ja pyrin nousemaan jaloilleni. Vain hyppiäkseni ilosta vielä hetken aikaa ennen kuin hyppäisin hänen syliinsä.

Seuraavat päivät Samuel tuli luokseni joka päivä, heti kun Paula oli lähtenyt aamulla kahdeksan maissa ja lähti vartin ennen kuin Paula olisi taas kotona. Kitaralle löytyi käyttöä päiväni jokaiselle päivälle, Samuel toimi opettajanani ja Paula toimi kannustajana ja innostajana, vaikka hän ihmetteli kuka oli kitaran minulle antanut ja miten opin joka päivä uusia sointuja ja sävelmiä soitettavaksi.

Minulla ei ollut sinäänsä mitään hajua Samuelin iltatouhuista. Hänen soittaessaan omaan puhelimeeni olin aika hämmentynyt miten hän oli numeroni saanut ja millä hän oli minulle soittanut. Ja hän ylpeästi ja häpelemättömästi tunnusti udelleensa numeropalvelusta apua pelkän etunimeni perusteella, ja oli käyttänyt Keithin kännykkää soittaessaan. Hän käytti sitä joka kerta siitä lähtien kun Keith oli palannut.

Jyväskylän paikallislehdestä löytyi viimeisimmät ilkiteot ja tuhot joista sain vain arvailla missä poikani liikkui ja missä touhuissa hän oli viimeksi.

Minua ei toistaiseksi haitannut hänen pahis-imagonsa ollenkaan, minulle oli se ja sama mitä hän ihmisille teki. Uskoin heidän ansaitsevan sen, uskoin heidän tehneen jotain väärää mikä oikeutti muita ihmisiä kostamaan sen. Toistaiseksi mikään hänessä ei haitannut minua, vaikka olin yleensä se empaattinen ja kaikkia ajatteleva tyyppi. Pelkäsin muuttuneeni aivan toiseksi ihmiseksi ollessani Samuelin kanssa. Ihan kuin olisin ollut Nooran kanssa, millään muulla ei ollut merkitystä kuin vain hänellä. Siltä minusta silloin joskus tuntui ja niin tuntui nytkin.

Ihan kuin siinä yhdessä sananlaskussa, rakkaus sokaisee ihmisen.

Silmissäni lenteli tuhkanharmaata tupakansavua, otsaani hieroi muutama musta hiuskiehkura ja lämmin poski kosketti omaani. Suljin silmäni nukahtaakseni, tunsin Samuelin nostavansa kättään suulleen ja puhaltavan uudet sauhut ulos.

Hän näpräsi niskani taakse asettamallaan kädellään hiussuortuviani, leikitteli niillä ja välillä painoi poskeaan voimakkaammin omaani vasten.

Minulla oli niin hyvä olla. Toivoin voivani saada tuntea niin jatkossakin. Toivoin, ettei mikään voisi estää meitä olemasta näin, siihen asti kun muut saisivat selvää tai Samuelin jengi saataisiin kiinni.

Sitä tuskin koskaan tuli tapahtumaan, vaikka kaikki sujui sillä hetkellä meidän kahden kannalta hyvin.

Päivät alkoivat loppua kesken, kuluivat huomaamatta ohi.
”Ainahan sä voit lintsata”, Samuel sanoi huolettoman välinpitämättömästi. Pudistin päätäni naurahtaen.

”Mulla ei oo varaa, mun pitää opiskella jotta saan töitä”, vastasin simppelisti.

”Miks pitää tehdä töitä, kun voi varastaa?”, Samuel nauroi itsekseen.
”No et sä kyllä kauheen kummoisesti elä varastamalla”, lauoin takaisin. Samuel käänsi tyynen, hieman tylyhkön katseensa minuun ja tuijotti pitkään. Sydämeni pamppasi kaksi kertaa lujempaa.

”Kyl säki elät aika hyvin vaikka varastat”, Samuel sanoi matalalla äänellä.

”Mitä sä tarkotat?”, naurahdin huvittuneena.

Samuelia ei paljoa naurattanut, henkäisin syvään ja katsoin varautuneena Samuelin vakavaa ilmettä.

Samuel aukaisi suunsa sanoakseen jotain, hänen äänensä tyrehtyi samantien ja hän yritti etsiä sopivia sanoja sanottavaksi.

Hän kumartui korvani juureen, hänen huulensa melkein koskettivat korvanlehteäni. Tunsin hänen syvän hengityksensä, se oli yhtä omani kanssa.

”Sä varastit mun sydämen”

”Paraskin puhumaan”, kuiskasin yrittäen ylläpitää tasaista hengitystäni. ”Itse olet varmaan tuhat kertaa, eri tyttöjen”

”Mun sydän tekee siinä tapauksessa tuhatyksi varastettua sydäntä”, hän sanoi korvaani ja puraisi varovasti.

”Liiottelet sydämes arvokkuutta”, nauroin ja käänsin pääni Samuelin kasvojen suuntaan koskettaakseeni hänen nenäänsä omallani.

”Oo nyt vaan hiljaa äläkä pilaa tunnelmaa, rosvo”, Samuel naurahti ja ahmaisi huuleni.

Jälleen kerran sain huomata kuinka puolitoista viikkoa kului nopeasti.

Lähdin torstaina Paulan matkaan koululle hänen innostamanaan, vaikka olisin halunnut jäädä sänkyyni makaamaan ja tuntea olevani taas kesälomalla.

Kaikki oli taas normaalisti, minulle puhuttiin kuin mitään ei olisi tapahtunut eikä häiriötekijöitä näkynyt mailla halmeilla. Varsinkaan sitä kovisjengiä ei näkynyt mailla halmeilla, vaikka minun olisi tehnyt mieli käydä vetämässä heitä kaikkia lättyyn. Olin unohtanut täysin sen lukematta jääneen artikkelin, olin unohtanut täysin koko jutun.

Minna oli taas oma itsensä, hän piristyi heti aamusta nähdessään minut ja hyppäsi syliini kaataen minut lattialle. Senni taas hymyili sivummalla laimeasti ja odotti Paulan astelevan omatoimisesti luokseen.

Paula ei ollut huomaavinaan Senniä, hän pysytteli minun ja Minnan kanssa suurimman osan päivästä. Hän selvästi oli erottumassa porukasta, varsinkin siinä vaiheessa kun Kati ja Roni tulivat paikalle.

Senni ei minua sinäänsä kiinnostanut. Aloin pikkuhiljaa huomata hänen hieman ylimielisen ja ärsyttävän luonteensa enkä sen takia puhunut hänelle juuri yhtään. Paula taas hillui kaikkien kanssa mielipuolen hymy naamallaan. Kaikki tuntui olleen taas ennallaan, tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut, ulkoisesti.

Sisälläni kaikki tuntui olevan toisin, niin lyhyessä ajassa minusta tuntui etten ollut se sama ihminen. Tunnuin jotenkin etäytyväni heistä, vaikka se olisi ollutkin vain hyvä idea. Toisaalta, en olisi halunnut. Paulan hymyä katsoessani minun oli pakko myöntää että joutuisin ehkä joku päivä vaikean valinnan eteen.

”Jossu hei, sä hymyilet vähän epäilyttävän pervosti”, Minna naurahti edestäni. Heräsin mietteistäni keskellä ruokalaa porukkani pöydästä. Edessäni odotti puoliksi tyhjä vesilasi ja muut työnsivät kalakeittoa suuhunsa.

Nostin katseeni kysyvästi Minnaan.

”Mitä sä mietit?”, hän kysyi. ”Kerro mulleki”

Pudistin päätäni hieman säikähtäneenä ja väläytin surkean tekohymyni.

”Ei mitään kummosempaa”, vastasin ripeästi. ”Mietin vaan että mitä sitä tekis tänää”

”No mitä ajattelit?”, hän kysyi kohottaen kulmiaan ja työnsi täyden lusikan suuhunsa. Kohautin olkapäitäni.

”Ei mitään hajua”

Roni vilkuili minua Minnan vierestä ja selvästi empi, aukaisiko suunsa puhuakseen vai ei.

Mutta mitään hän ei sanonut, katsoi vain. Tosin alkoi pikku hiljaa tuntua että hän teki enemmän kuin vain katsoi. Ihan kuin hän tarkkailisi, odottaen jotain.

En tiennyt siitäkään mitään, en tiennyt mitä hän odotti tai yritti. Ei itseasiassa kiinnostanut, sillä ajatukseni pyöritti Samuelin pärstää silmieni edessä koko päivän ja kirosin kuinka olisin mieluummin jatkanut sairauslomaa. Lukiossa ei ollut mitään vikaa, mutta koulunkäyntiä se oli kyllä edelleen.

En ollut nähnyt Samuelia muutamaan päivään enkä päässyt kertaakaan heittämään häntä pois mielestäni.

Sinä päivänä meillä kuitenkin oli kaksi viimeistä tuntia liikuntaa ja tehtävänä oli suunnistaa Jyväskylän keskustassa ja löytää kuvissa näkyvät kohdat jostain päin kaupunkia.

Olin tehtävästä enemmän kuin riemuissani, ajattelin voineeni painua hiiteen kesken liikuntatunnin.

Mutta siinä oli myös ongelma. Kukaan ei saisi nähdä minun ja Samuelin säätöä tai siitä koituisi ongelmia, joten minun piti valita pari joka reagoisi kaikkein vähiten negatiivisesti tilanteeseen jos paljastuisin.

Sellaista paria en tuntenut, joten arviointikykyni murskaantui siinä samassa. Ja vielä pahemmin kun kuulin, että liikunnanopettaja päätti parit.

”Roni, mene sinä Johannan kanssa”, kuului poikien liikunnanopettajan tomera ääni, joka herätti minut epätoivoisista ajatuksistani kokonaan. Huokaisin syvään nähdessäni tutun vaaleanruskeahiuksisen pojan astellessani luokseni saadessaan opettajalta kuvat ja kartan, johon oli merkitty ympyrällä tietyt paikat joissa piti käydä.

Tunsin jotain henkisesti painavaa niskoillani.

Se siitä.