Huolehtija

 

Oleskelimme tyhjällä parkkialueella, jossa ei ollut keitään muita kuin minä, Keith ja hänen sammutettu pyöränsä. Istuin pyörän selässä tuijottaen olutpakkausta tyhjästi. Keith huomasi ilmeeni, hymähti lyhyesti ja repäisi sieltä yhden minulle.

”Ota vaan, jos se helpottaa”, hän sanoi isovelimäisesti työntäen tölkkiä syliini. Otin sen ilmeettömästi vastaan ja naksautin sen auki. Samassa paikalle kaahasi toinen moottoripyörä. Musta sekin.

Mutta niin oli myös sen omistaja. Mustaa nahkaa, musta hiuspehko. Heti nähtyäni hänen ajavan paikalle lähelle Keithin pyörää tajusin, että pelastukseni oli saapunut.

Olin pudottaa tölkin maahan, kyyneleet virtasivat kuin vilkas joki.

Poika sammutti pyörän parin metrin päähän meistä ja vilkaisi Keithiin. Mutta ne silmät siirtyivät samassa sekunnissa minuun.

Silmissäni valuneet pisarat eivät loppuneet millään vaikka kuina yritin itselleni käskeä olla itkemättä. Samuel pomppasi pyöränsä kyydistä kuin tiikeri ja ryntäsi kohti. Kompuroin moottoripyörän kyydistä epätoivoisesti, jonka seurauksesta olin pudota vasten asfalttia.

Kädessäni ollut tölkki oli ainoa asia mikä putosi kolahtaen. Tunsin ympärilläni tiukan otteen, jonkun painavan kasvojaan hiuksiini ja hengittäen päänahkaani vasten.

Kiedoin käteni painaen kasvojani hänen tupakalta haisseen takin rintaa vasten ja pyyhin siihen kaikki silmistäni valuneet vedet. Samuelin tiukka ote oli minulle sillä hetkellä kuin muuri, joka sai hillittömän tärinäni heikkenemään. Puristin häntä niin lujaa kuin pystyin, niin lujaa että tunsin oloni turvalliseksi.

Samuel suukotti päälakeani, suukotti otsaani ja painoi poskensa omaani vasten ja nosti minut varovasti Keithin pyörän kyydistä. En missään vaiheessa halunnut päästää hänestä irti, vaikka se olisi ollut vain parin sekunnin irtautuminen. Tunsin itseni taas kerran hyvin itsekkääksi, mutten jaksanut välittää.

Hän veti päätäni taaksepäin nähdäkseen kasvoni, veti nahkahanskansa käsistään ja heitti ne maahan. Hän rupesi pyyhkimään levinnyttä ripsiväriä kasvoiltani ja suuteli minua huulille.

Se kaikki mitä hän teki sai minut itkemään entistä pahemmin.

”Mistä noi on tullu?”, hän kysyi rauhallisesti painaen kämmenensä poskiani vasten.

En yksinkertaisesti saanut ääntä suustani.

”Kuka noi on tehny?”, hän vahvisti ääntään ja hänen ilmeensä muuttui tuimaksi. Hän oli lähellä päästää irti.

”Mä...mä en...”, sopersin itkuni seasta. ”Mu-mut...”

”Sut mitä?”, hän kysyi. Vaikenin hetkeksi uudelleen ja siitähän Samuel hermostui vielä enemmän. ”Sut mitä?”

”...hakattiin”, parahdin hillittömään itkuun ja painoin kasvoni hänen rintaansa vasten.

Samuel ei sanonut mitään, hänen ilmeensä näytti tunteiden sekamelskalta. Hän tuntui jäykältä nojatessani häntä vasten. Hän veti päätäni taaksepäin ja painoi otsansa omaani vasten niin, että hänen silmänsä näkyivät suoraan edessäni. Hänen kätensä kietoutuivat niin tiukasti ympärilleni, että olin melkein tukehtua kyljessäni pistelevään kipuun. Ähkäisin päästäen hänestä irti.

”Onks sulla kyljessäki?”, hän kysyi järkyttyneenä. Nyökkäsin heikosti ja Samuel tajusi hellittää otettaan vaikkei hän olisi halunnut.

Tuntui niin lohduttavalta seisoa niiden käsien sisäpuolella, tuntui niin lohduttavalta tuntea Samuelin tuoksu nenässäni ja kuulla hänen äänensä korvissani.

”Ei sul oo mitään hätää, rauhotu”, hän rauhoitteli. Hän nosti päänsä Keithin suuntaan vakava ilme naamallaan samalla kun minä nojasin häntä vasten.

”Et viittis sanoo pojille, että mulla menee jonkun aikaa?”, hän kysyi Keithiltä samalla silittäen päälakeani.

”Ei ongelmaa”, hän sanoi vähän epäröiden ja vilkaisi nopeasti minuun.

Hän kiinnitti oluet tiukasti kiinni penkkiä vasten etteivät ne putoaisi matkalla, käynnisti menopelinsä ja lähti kaasuttamaan parkkialueelta pois jättäen minut ja Samuelin kaksin.

Hillitön pärinä vaimeni hiljalleen, mutta se kantautui edelleen korviini. Samuel katsoi tiensuuntaa jonne Keith oli ajanut ja kadonnut mutkan taakse, jonka jälkeen olisi tullut alamäki.

Hänen silmänsä tuijottivat jonnekin kaukaisuuteen. Kasvoilta oli hyvin vaikea lukea sitä kaikkea mitä arvelin hänen ajatelleen.

”En...en...”, yritin sopertaa hiljaisuuteen. Samuel kääntyi katsomaan minuun kuin heräten ajatuksistaan, mutta kasvoilla oli edelleen se tuima ilme joka melkein säikäytti minutkin. ”Mä en vaan kestä tätä. Mä en kestä muita ihmisiä, mä en kestä tätä kipua!”

Samuel suuteli minua uudestaan, pyyhki etuhiuksiani pois silmiltäni ja yritti hymyillä minulle paremman olon, mutta se töksähti puolinaiseksi ja vinoksi.

Kylkeen koski uudestaan, hengittäminen alkoi tuntua työläältä. Samuel huomasi jonkin olleen vialla, nosti minut syliinsä ja kantoi minut moottoripyöränsä kyytiin.

”Mä pidän sun hyvinvoinnista nyt huolen”, hän sanoi vakavana eikä vilkaissutkaan minuun.

”Onko se ihan järkevää?”, yritin kuulostaa normaalilta ja samalla rauhoitin mieltäni. Itkeminen alkoi koskea kylkeen liikaa. ”Osaan kyllä pitää huolta itsestäni”

”Onko ihan järkevää kulkea ulkona tuon kivun kanssa? Jos osaisit, et tallustelisi ympäriinsä aiheuttamassa muille huolenaiheita”, hän sanoi osoittaen kylkeäni. ”Missä päin Laajavuorta asut?”

Hän istuutui eteeni, käynnisti pyörän heti kerrottuani asuvani kerrostalossa lähellä Laajavuorentietä, siinä kolmannessa risteyksessä.

Ennen kuin hän painoi kaasua hän kääntyi hetkeksi katsomaan minuun, hymyili ja viittoi minua pitämään tiukasti kiinni.

”Ettet vaan putoo kyydistä”, hän sanoi naurahtaen silmissä pyörien se kuvitelma nähdessään minut koomisesti putoavan kyydistä kesken matkan.

Hän nappasi käsistäni kiinni ja kietoi käteni ympärillensä, tarttui ohjaustankoon ja lähti kaasuttamaan yhtäkkisellä voimalla hurjaa vauhtia heti, kun tunsi minun puristavan häntä lujaa.

Heti kun hän tiesi mitä tekisi kostaakseen.

Samuel sammutti pyöränsä tutun kerrostalon edessä, kääntyi katsomaan selkänsä taakse minuun ja hymähti nähdessään unisen ilmeeni.

”Et kai sä nyt rupee nukkumaan?”, hän kysyi vähän loukkaantuneena ja pettyneenä. Tuon kysymyksen kuullessani tunsin veren virtaavan vilkkaammin suonissani ja silmät värähtivät kokonaan auki kuin olisin esittänyt olevani väsynyt. Samuelin surumieliseltä kuulostava kysymys sai sydämeni pitkästä aikaa lentoon. 

Ilmapiiri oli parissa minuutissa muuttunut aivan toisenlaiseksi. Tunsin itseni taas ehjäksi ja pirteämmäksi katsoessani häntä kasvoihin.

Olin suunnattoman iloinen tajutessani, että Samuel sai nyt vastedes vapaaehtoisesti tulla silloin tällöin käymään. Milloin hän vain tahtoi. Jos hän tahtoi. Minun tahtoni ei hänen tahtoonsa vaikuttanut.

Mutta juuri nyt tuntui siltä, että hänkin tahtoi. Katsoessani hänen jännittynyttä ilmettään huomasin hänen olleen iloinen samasta asiasta kuin minäkin.

Pudistin päätäni pirteästi, Samuel naurahti. Hän nousi pyöränsä kyydistä ja ojensi minulle kätensä auttaakseen minutkin pois kyydistä. Tartuin kädestä ja annoin hänen vetää minut ylös, jonka jälkeen Samuel lukitsi pyöränsä ja tunki avaimet taskuunsa. Olin lähdössä astelemaan häntä ennen rappusille kolmanteen kerrokseen.

”Venaa!”, hän sanoi takaani vähän hätäisenä. Samuel hyppeli leikkistäsi pari askelta luokseni, kiersi kätensä selkäni ja jalkojeni alle ja nosti minut voimalla syliinsä.

”Hei! Päästä alas!”, yritin epätoivoisesti työntää häntä pois. Hän vaikutti yllättävän avoimelta ja iloiselta, jota hänestä paljastui harvoin. Ehkä siksi tunsin oloni yhtä iloiseksi kuin hän.

Samuel ei päästänyt vaan hymyili voitokkaasti.

”Minne prinsessa pitää kuljettaa?”, hän kysyi.

”Alas”, mä vastasin vihjatakseni haluavani käyttää omia jalkojani. Ei onnistunut.

”Ihanko housujen vetoketjun kohdalle vai täh?”, hän kiusasi nauraen. ”Vieläks sua kiinnostaa se koko?”

”Lopeta!”, sanoin nauraen. ”Kolmanteen kerrokseen”

”Se on sit let's go”, Samuel sanoi hymyillen ja lähti harppomaan joka toisen askelman kantaen minua sylissään vastusteluistani huolimatta.

Päästyämme kämppäni ulko-oven eteen Samuel katsoi oveen uhkaavasti.

”Avaatkaa ovi, mahaa tuodaan!”, hän vitsaili leikillään peilityyni ilme kasvoillaan, ihan kuin sisällä olisi ollut joku.

”Ei siellä ketään ole”, sanoin hänelle ja rupesin kaivamaan farkkujen taskujani. Samuelin sylissä taskujen tonkiminen oli vähän hankalaa, mutta hän ei suostunut laskemaan minua jaloilleni.

Avaimet kilahtivat, ovi naksahti auki. Samuel työnsi jalkansa oven rakoon ja veti oven kokonaan auki kantaen minut sisälle. Hän laski minut seisomaan eteiseen, kääntyi ympäri ja kurkotti taaksepäin sulkeakseen oven.

”Tervetuloa”, sanoin laimeasti ja heitin avaimet keittiön pöydälle. Samuel potkaisi mustat likaiset kenkänsä ulko-oven eteen, tunki kätensä puoliksi farkkujen taskujensa sisälle ja vilkuili ympärilleen.

”Helvetin siistiä”, hän totesi vaikuttuneena. ”Kelpais asua tälläsessä kämpässä”

”Millasessa kämpässä sä asut?”, kysyin riisuen omia tennareitani. Samuel murahti.

”Siellä sun täällä, pääosin kavereiden luona”, hän sanoi. ”Joskus en asu missään vaan liikun paikasta toiseen”

”Yksinäinen susi”, naurahdin vähän surullisesti. Eikö hän asunut vanhempiensa luona? Jos ei, niin miksi ei?

Samuel nyökkäsi pieni hymy kasvoillaan, mutta samassa hän muuttui kauhean etäiseksi. Hän kosketti olohuoneen seinän valkoista pintaa, katsoi sitä hetken ja katsasti sitten katseellaan olohuoneen läpi.

Hän mietti jotain, josta en saanut selvää. Jotain minkä halusin tietää.

”Kyllä sun kelpaa”, hän sanoi selkä minuunpäin. ”Elät paremmin kuin minä”

”Kuulostat kauheen kyyniseltä...”, sanoin ja hiivin hänen taakseen, hivutin varovasti käteni hänen käsiensä alta ja halasin häntä takaapäin. Samuel kääntyi ympäri ja katsoi alaspäin silmät kohdistuen suoraan silmiini. Hän hivutti itsekin kätensä vyötäröni ympärille ja halasi kuin nallea.

”Anteeks, ei ollu tarkotus”, Samuel sanoi hiljaa ja painoi huulensa etuhiuksiini. Hän hengitti ihoani vasten syviä hengenvetoja.

”Voit kertoa, jos haluat”, sanoin hetken hiljaisuuden jälkeen. Samuel hymähti muka epätietoisesti välttääkseen puheenaiheen.

”Mitä tarkotat?”, hän kysyi, veti päänsä taaksepäin hiuksistani ja katsoi minuun kyseliäästi.

”Jos sulla on jotain kerrottavaa...voit kertoo mulle”, sanoin hänelle hymyillen rohkaisevasti ja silitin hänen olkapäätään. Samuelin tyyni ilme muuttui saman tien helläksi ja lämpimäksi hymyksi, olin sulaa nesteeksi hänen jalkoihinsa.

Samuel mietti hetken. Hymy laantui pikkuhiljaa, ja hiljaisuus valtasi asunnon. Koko kerrostalossa oli hiljaista, kaikki olivat joko töissä, koulussa tai jossain muualla.

Lopulta Samuel nyökkäsi päättäväisesti, päästi minusta irti ja asteli sohvalle istumaan. Hän veti taskustaan askinsa ja toisesta zipponsa, samalla miettien miten aloittaisi tarinansa. Istahdin hänen viereensä vetäen hänen askistaan itsellenikin tupakan. Samuel katsoi sormissani sojottavaa 5 senttimetrin pituista kessua ja sitten taas minua, naama vääntyen oudoksuvaksi. Ihmettelin ilmettä, mutta huomasin kuitenkin hymyileväni hänen ilmeelleen.

Samuel pudisti päätään totisena ja veti tupakan sormistani, työnsi sen takaisin askiin ja piilotti sen mustan nahkatakkinsa uumeniin.

”Mitä vikaa?”, kysyin kohottaen kulmiani. Samuel vilkaisi minuun kuin olisin kaupungin tyhmin ihminen. Hän sytytti tupakkansa, henkäisi savua suuhunsa ja puhalsi kaiken ulos.

”Kessuttelu ei tee sulle ja sun mustelmilles yhtään hyvää”, hän sanoi karhealla ja matalalla äänellä. Hänen suustaan turputtava savu teki näystä, hänen kasvoistaan dramaattisemman ja hurmaavamman.

Samassa tunsin kyljessäni ilkeän ja kovan kosketuksen, parahdin kivusta. Kipu ei ollut niin suuri kuin aamulla, mutta siihen koski silti. Samuel veti kätensä syliinsä, katsoi minuun varoittavasti ja hymyili puoliksi ilkeästi.

”Selvä selvä”, mutisin nähdessäni hänen ilmeensä ja tajutessani hänen koskettaneen kylkeäni tahallaan. ”Selväksi tuli”

”Lupaatko?”, hän kysyi. En meinannut vastata pariin sekuntiin, epäröin. Mieleeni tulvi kysymyksiä.

Mitä jos tälläisiä hetkiä tulisi lisää? Mitä jos minua suututtaa niin paljon, että tarvitsisin edes jotain helpotusta? Nuo pikku putket olivat keinoni.

Samuel pysäytti ajatukseni, ääni oli vahvempi, kovempi ja vakavampi kuin äsken.

”Lupaatko mulle, ettet koske näihin?!”, hän kysyi uudestaan, melkeinpä vihaisena. Hänen vakava ja huolestunut ilmeensä oli tukahduttaa sydämeni, melkein kärsin nähdessäni hänet sellaisena. Hän oli nähnyt lävitseni.

En voinut tehdä, sanoa, ajatella mitään muuta kuin sitä vastausta mikä tekisi hänet onnelliseksi, minusta viis.

”Lupaan”, sanoin hymyillen pienesti. Samuelin vakava ja huolestunut ilme heikkeni ja tilalle tuli huojentunut hymy.

Hän laski röökinsä huulilleen, veti savua suuhunsa ja puhalsi ulos. Hän oli niin salaperäinen, niin...arvoituksekas. Kuten oli aina ollutkin.