Kylmät Pistot

Vesi pienessä kattilassa alkoi porista, pienet kuplat poksahtelivat kuumentuneen veden pinnalla. Poksahtelu rikkoi epäilyttävän hiljaisuuden, aloin ihmetellä hiljaisuutta.

”Samuel?”, kuiskasin varovasti. Tuntui hetken siltä, että hän olisi lähtenyt luotani. Tuntui, kuin hän olisi saippuaan liukas, mutta kauniin kiehtova vapaa musta lintu, joka oli vain pieneksi hetkeksi eksynyt luokseni.

Ja se tunne sai minut tuntemaan siltä, että hän olisi juuri äsken lentänyt luotani pois, jättäen minut yksin potemaan ikävää, surua ja yksinäisyyttä. Tätä ajatellessani tunsin sisälläni olevan yksinäisyyden kieltäytyvän yksinjäämisestä ja päästi suustani kovemman, pelästyneen äänen. ”Samuel?”

”Niin?”, kuului keittiön ulkopuolelta, minun huoneeni suunnalta tullut huolettoman normaali ääni. Huokaisin syvään onnesta, mitä oikein kuvittelin? Olen luultavasti katsonut liikaa elokuvia ja lukenut liikaa kirjoja. Alkoi hiljalleen tuntua, että pitäisin koko hetkeä satuna, jonkinlaisena hömpötyksenä joka ei pitänyt paikkaansa.

Kyllä tämä piti. Mutta silti, pelkäsin koko ajan herääväni sängystä aamuvarhain. Kuin tämä kaikki olisi sittenkin ollut unta, kuin joku olisi pyyhkäissyt kaiken tapahtuneen menemään.

Ravistin päätäni, Samuelin ääni auttoi minua unohtamaan turhat ja lapselliset ajatukseni.

”Oliko sulla jotain?”, Samuelin syvä ja matala, kysyvä ääni kysyi keittiön oven suulta. Hän nojasi oven suun vieressä olevaa kaappia vasten rennosti ja piteli toisessa kädessään muutamaa leffaa. Hän veti loppuun poltetun kessunsa suusta ja etsi syvänsinisillä silmillään jotain paikkaa mihin olisi voinut sen sammuttaa ja heittää pois.

”Joo, tota...”, yritin keksiä tekosyytä vaivaantuneena. Vilkaisin hänen kädessään olevia dvd-koteloita ja nyökkäsin niiden suuntaan. ”Löytykö mitään?”

Samuel vilkaisi minuun, kohautti olkiaan ja laski leffat hellan vierelle nähtäväksi. Hän asteli parilla askeleella selkäni ohitse, avasi keittiön pienen ikkunan josta näki etuovelle ja heitti tupakan ulos. Sen jälkeen hän sulki ikkunan ja kääntyi minuun päin, hiipi taakseni laskien leukansa olkapäälleni ja hivutti kätensä kainaloideni alta ja otti leffat hellan vierestä minun puolestani.

”Et sä mitää Arnold Schwarzeneggeriä halua kattoa”, tokaisin kyllästyneesti ja viskasin Total Recall-leffan pois Samuelin valitsemista vaihtoehdoista.

”Se on just siisti!”, Samuel sanoi ja kurkotti ottamaan Arska-leffan takaisin. Työnsin leffan kauemmas hänen käsiensä alta, en todellakaan jaksanut katsoa Arskan surkeaa näyttelytaitoa, machoilua ja muutenkin juonelta surkeaa leffaa.

”Jos Arska on sun mielestä siisti niin siinä tapauksessa niin on Timo Soiniki”, pyöräytin silmiäni. Hetken mielijohteesta meinasin heittää leffan suoraa päätä roskikseen, ellei Samuel olisi painanut minua alemmas ja kurkottanut ylitseni nappaamaan leffan käsistäni.

”No ei sitte”, hän nauroi ja laittoi Recallin valitsemiensa elokuvien alle. Muut vaihtoehdot olivat Hannibal-sarjaa. Niistä minä pidin, todellakin.

”Hei, käviskö Red Dragon?”, innostuin kysymään. Samuel huomasi innostukseni, otti sen nimisen dvd-kotelon esiin ja laski muut leffat hellan viereen pöydälle lojumaan, kuin turhanpäiväiset roskat.

”Katotaan vaan”, hän sanoi hymähtäen ja vilkaisi ylikiehuvaan kattilaan. ”Kato vähän tonki perään”

Kattialla kiehunut vesi alkoi poksahdella liian vapaasti, pienensin voimaa hädissäni ja varoin käsiäni. Vihasin sitä, että ruokaa valmistaessa jokin kuuma, pieni tippa roiskui käsilleni ja pistäisi kuin sähköiskusta.

Samuel asteli pois keittiöstä takaisin olohuoneeseen tutkimaan laitteistoa. Sellainen kaduntallari kuin oli, ihmettelin miten hän pystyi käyttämään sellaisia laitteita kuin ihmiset kotonaan käytti. Kaverin nurkilla eläminen oli varmaan kovaa, mutta silti epäilin hänen taitojaan teknologian suhteen.

Ihan turhaan.

Jos hän osasi käyttää aseita ja moottoripyörää, niin sitten kyllä kaikkia muitakin.

Laskin kaksi nuudelikasaa kiehuvaan veteen ja heitin pakettien mukana tulleet mausteet sekaan.

Olohuoneesta alkoi kuulua ääniä, Samuel sähläsi kaukosäätimen kanssa.

”Ihme vempeleitä joka huushollissa”, hän tiuskaisi olohuoneesta ja painoi yhtä jos toista nappia, yrittäen ohjata leffan valikkoa ja saada elokuvaan suomenkieliset tekstit.

”Oot vaan vääräoppinen”, nauroin ja kauhoin valmistunutta, ohutta ja vetelää nuudelinauhaa kahteen isohkoon kulhoon ja tungin kumpaankin haarukan ja lusikan.

Nappasin ne käsiini nopeasti ja kuljetin ne olohuoneeseen, kulhojen pinta alkoi kuumentua ja polttaa sormia.

”Saitko?”, kysyin vilkaisten televisiota samalla kun laskin kulhot lattialle. Hän oli juuri saanut painettua ok-nappia suomen kielen kohdalle. Hän painoi heti perään ”Resume Film” ja heitti kaukosäätimen jonnekin nurkkaan, jossa se ei mennyt rikki.

”Missä juomat?”, hän kysyi melkeinpä hätäisenä. 20^th Century:n tuttu alkumusiikki alkoi soida, kohautin olkapäitäni ja heilutin kuumentuneita näppejäni ilmassa viilentääkseni niitä.

Samuel viiletti keittiön kaapille ja kaivoi jääkaapista pari pulloa colaa ja kaivoi jostain yläkaapista pari isoa lasia kummallekin.

Istuuduin sohvalle, Samuel ennätti vasemmalle puolelleni istumaan ja laski pullot ja lasit sohvan viereen lattialle.

”Mee makaamaan”, hän käski määrätietoisesti. Katsoin häntä ihmettyneenä, Samuel ei välittänyt. ”Vauhtia, leffa alkaa!”

”Näinkö?”, kysyin nojatessani sohvan toiseen käsinojaan ja nostaessani jalat sohvan päälle. Samuel ei vastannut vaan riisui nahkatakkiaan pois, vetäen vetoketjun ylhäältä alas kokonaan auki ja kiskoi sitä pois päältään. Sen mustan nahkan alta paljastui musta, ohut miesten hihaton toppi jossa oli tavallista leveämpi kaula-aukko. Se oli samanlainen kuin autonkorjaajat käyttivät kesäisin rehkiessään autojen kimpussa. Hän viskasi takin samaan nurkkaan dvd:n kaukosäätimen kanssa ja nojasi minuun selkä vatsaani vasten. Hän nosti jalat sohvan toisen käsinojan päälle omieni väliin ja painoi päänsä rintakehän päälle kuin olisin jokin tyyny.

Minulle tuli kauhea hellyyttämisen halu Samuelia kohtaan, kiedoin käteni hänen kaulalleen ja puhalsin hänen mustia kiehkuroitaan.

Ne olivat ihanat. Hänen läheisyytensä vei kaiken huomioni, ja hän taisikin huomata sen ruvetessani leikkimään hänen kiehkuroillaan, kietoen niitä sormieni ympärilleni ja siirrellesäni niiden kiehkuroiden suuntaa.

Hän tarttui minua käsistä, laski ne huulilleen ja suukotti kummankin käden selkäpuolta ja laski ne omaa rintakehäänsä vasten.

Tunsin hänen sydämen rauhallisen ja vaimean jyskytyksen, hän oli niin lämmin ja mieltä rauhoittava.

Laskin pääni käsinojaan kokonaan ja käännyin katsomaan elokuvaan päin. Edward Norton ja Ralph Fiennes yrittivät kummatkin viedä huomioni samaan aikaan, kuin pitäen kilpaa siitä kumpi vei huomioni.

He kummatkin hävisivät Samuelille, etenkin siinä vaiheessa kun korviini kantautui suloinen, läheltä kuuluvaa vaimeaa kuorsausta leffan metelien keskeltä.

Samuelin rintakehä kohoili hitaasti ja rauhallisesti, hänen silmänsä olivat painautuneet kiinni ja hän piti vieläkin käsistäni kiinni, ihan kuin ne olisivat olleet hänen omansa.

Olin tukehtua omaan ilooni ja onnellisuuteeni. Kylkeen ei sattunut yhtään, tuntui kuin mitään kipua ei olisi ollutkaan.

Ainoa kipu kantautui sydämestäni. Halusin hänet, halusin ja halusin enkä uskonut voivani pidellä niitä tunteita kaukana sisälläni. En halunnut sanoa niitä ääneen, vaikka tunteeni Samuelia kohtaan saattoi päällepäin näkyä. Pidin viimeisimmästä kiinni viimeiseen saakka, ja uskoin myös Samuelin tähdänneen siihen.

Suljin silmäni hetkeksi, yrittäen piilottaa television äänet kauas pois mielestäni, ajatuksistani. Ja ennen kuin huomasinkaan, nukahdin ja pakenin todellisesta maailmasta yhtä kauas kuin Samuel.

En vain löytänyt häntä mistään. Sylissäni tuntui vieläkin lämpimältä, lämpö kasvoi koko ajan nukkuessani.

Samassa kyljessä ollut kipu palasi takaisin, välillä pistellen ja satuttaen mutta silti vaivuin täydessä horroksessa etsien pimeydestä jotakuta.

Jossain kaukaisuudessa paiskautui ovi kiinni ja joku huhuili nimeäni. Pimeys ja hiljaisuus työnsi minua takaisin todellisuuteen, tajuttoman nopeasti silmissäni painavat kivet vierätettiin päältäni ja pystyin räpyttelemään levänneitä silmiäni. Mieleni oli virkeä, vaikka olohuoneen ikkunoiden verhot olivat vieläkin kiinni ja harvan auringonsäteen pilkahdus pääsi valaisemaan huonetta.

Kuulo palasi korviini silmänräpäyksessä, tajusin makaavani sohvalla.

Yksinäni.

”Jossu?!”, kuului tuttu, huolestuneen tytön ääni ja joku kiiruhti olohuoneeseen pelästyneenä. Paulan silmät osuivat minuun ja hän tunsi helpottuvansa, hän huokaisi syvään. ”Älä säikäyttele”

En vastannut, enkä tiennyt tarkalleen miksi en. Olin vihainen Paulalle, mutta hän ollut enää minulle.

Paulan helpottunut ja hymyilevä ilme hävisi hänen huomatessaan puhuvansa kuuroille korville. Nousin istumaan ja käännyin poispäin Paulasta, toivoin hetken voivani sulkea korvani. Se toive tuntui mahdottomalta saavuttaa. Ennen pitkää Paula avaisisi suunsa hölöttääkseen kaikkea, joka valuisi korvieni ohi kuin virtaava vesi mereen.

”Et viittis, oikeesti”, hän henkäisi kyllästyneenä. ”Tulin suoraan kotiin ihan vaan sua varten”

”Ei olis tarvinnu vaivautua”

”Ja miksei?”

Hiljaisuus ja käytökseni selvästi ärsyttivät Paulaa. En viitsinyt vastata kysymykseen mitenkään vaan istuin paikallani tuijottaen tyhjää.

Eteisen suunnalta kuuluneet askeleet lähestyivät.

”Jossu, anteeks”, hän aneli. ”Tiedän, että olin ärsyttävä tänä aamuna. Mutta en haluis menettää sua. Ole kiltti ja puhu, sä et tiedä kuinka pahat itsetunto mulla on”

En vilkaissutkaan Paulaan, henkäisin syvään kyllästyneesti.

”Tiedätkö miltä tuntuu, kun et noteeraa ihmistä joka puhuu sulle tosissaan?”, Paula kysyi.

”Mitä mun pitäis tässä sanoa?”, vastasin ärsyyntyneenä. ”Ei se mitään, niinkö? Luuletko tosissas, että nää ei olis mulle mitään?”

Osoitin poskissani loistaneita mustia kuoppia vakava ilme kasvoillani. Paula hätkähti, kurtisti kulmiaan epäuskoisesti ja mietti katsoessaan silmiini. Jatkoin.

”Tiedätkö miltä tuntuu, kun sun ainoa ystävä johon sä uskallat luottaa, kääntää sulle selkänsä?”

”Mutta enhän mä sulle oo selkääni kääntäny!”

”Etkö? Vetäydyt porukasta, hengailet sen jumalattoman ärsyttävän Sennin kanssa päivästä toiseen ja harvoin vaihdat mun kanssa sanoja”

”Hyvähän sun on sanoa!”, Paula huudahti kyyneleet nousten hänen silmiinsä. ”Hyvä sun on puhua siitä, kun joku kääntää sulle selkänsä! Se olet sinä, joka ei tässä kerro toisille mikä on vialla!”

Menin sanattomaksi.

”Sä pakenet huoneesees, saat yhtäkkisiä päähänpistoja kertomatta mitään etukäteen, et puhu paljoa kenellekään! Et mulle, et Katille, et Ronille tai muullekaan. Ja mä tiedän ettei sulla ole ketään kelle sanoa mistään! Siltä susta ainakin tuntuu! Mutta tiesitkös? Minä olen olemassa”, kyynel vierähti hänen poskelleen ja huulet värähtelivät pysyäkseen tasaisina. ”En tajua tollasta jääräpäisyyttä! Ethän sä muhun edes luota, kun et kerro mitään! Ja sä piilottelet multa jotain, sen mä tiedän! Sen verran sut tunnen! Totta kai mä väkisin haen jostakusta toisesta seuraa ellen mä susta sitä seuraa saa!”

En pystynyt sanomaan vastaan katsoessani Paulan kasvoja. Olisin halunnut halata häntä ja pyytää anteeksi. En kestänyt katsoa kun toinen itki, ehkä siksi se olin aina minä jolle vuodatettiin kaikki.

Jokin muistui mieleeni, mutten tarkalleen muistanut mikä.

”Oot edelleen mun läheinen ystävä”, Paula painoi kasvonsa käsiinsä. Hän tärisi. ”Oon yrittäny sulle tänäänkin soittaa, Roniki yritti. Mutta sä et ikinä vastaa. Se oot sinä joka tässä sulkee muita ulos”

Hiljaisuus painoi minua ja omaatuntoani alemmas. Paulan nyyhkytys särki sydäntäni, tuntui kuin olisin taas kerran tuhonnut jonkun sydämen omalla idioottimaisuudellani.

Paula oli oikeassa.

Mieleni potki tyhjää, kyyneleet palasivat takaisin silmiini. Sydän hidasti tahtiaan ja silmissä odottivat ne muistojen pisarat jotka odottivat vuoroaan päästä valumaan alas, näyttäytymään muulle maailmalle.

Hetken silmissäni, Paulan tilalla tunsin näkeväni hänet, jonka vuoksi olin Samuelin edessä itkenyt. Tuntui kuin äskeinen oli tapahtunut jo kerran menneisyydessäni, toistuen uudestaan.

Suljin silmäni visusti kiinni ja yritin muistella hänen kasvojaan. Sisällä mielessänikin itkin, en saanut muodostamistani kasvoista selvää ollenkaan. Tuntui kuin muistini olisi alkanut harhailemaan ja pettämään minua.

”Ei se mitään”, sopersin pidellen pokerinaamastani kiinni tajuttuani olleeni liian kauan poissa kotoa, hänen vierestään. Parhaan ystäväni vieressä oli minun kotini, sillä hän tiesi minusta kaiken. Myös sen, mistä minä itsekään en tiennyt mitään.

Kyyneleet voimistivat tahtiaan, tartuin hänen käsistään ja vedin ne hänen kasvoiltaan pois nähdäkseni ne kyyneleiden peittämät kasvot.

”Anteeks. Anteeks kaikesta mikä on satuttanu sua mun toimesta”

Paula itki yhtä voimakkaasti kuin minä, kaappasi halaukseen ja kuiskasi korvaani rauhoittavan vastauksen.

”Ei se mitään, ei se mitään. Sä oot silti tosi tärkee ihminen, se on kaikkein tärkeintä”, Paula kuiskasi hymyillen kyyneleidensä takaa. ”Mä vaan unohdin sen hetkeks, anteeks”

Toivoin voivani kuulla tuon saman eräältä toiselta. Tuskin tulisin koskaan kuulemaankaan.

Mutta annoin silti pienen toiveeni, haaveeni vallata minut sen pienen onnen vuoksi. Sen onnen, jonka tähden palaisisin vielä kotiin hänen luokseen.

Ja kaikki olisi niin kuin ennen.

Saatettuaan minut suihkuhuoneeseen Paula häipyi huoneeseensa hommailemaan omiaan ja jätti minut peseytymään yksikseni.

Kylkeen, poskeen ja silmiin poltti, nojasin käsieni varassa lavuaaria vasten ja tuijotin peilikuvaani meikit valuneina pitkin silmän alusia ja poskia.

Henkäisin syvään, nostin vasemman käteni sille poskelle jota sattui vähiten ja pyyhin jäljet itkemisestä sillä voimalla, että kohta sitäkin koski yhtä paljon kuin toista poskea.

Suljin silmäni ja henkäisin syvään. Suoristin selkäni ja rupesin hiljattain riisumaan vaatteitani yltäni. Jätin paidan päälleni hetkeksi, toivoen ettei minun tarvitsisi nähdä sitä särkynyttä osaa minusta, johon koski eniten koko kehossani. Pudotin paidan lattialle ja tuijotin suoraan sitä suurta, lilan ja mustan peittämää kohtaa. En tiennyt mitä olisi pitänyt ajatella, en tiedä mitä olisin voinut tehdä seuraavaksi unohtaakseni sen suuren ja kuvottavan näköisen mustelman.

Tuntui, että minä olin kuvottava. Tuo mustelma yksinään teki minusta kuvottavan ja säälittävän.

Kyyneleet nousivat takaisin silmiini, mutteivat tahtoneet liukua poskille. Huokaisin raskaasti tuijottaen mustelmaa. Olisin tahtonut hakata itseäni, tehdä jotain sille mustelmalle. En halunnut kantaa tätä kipua yksin.

Kosketin kylkeäni yhdellä sormella ja ähkäisin kuivasti. Siihen koski ihan älyttömästi, ihan kuin se olisi herännyt samalla kun minäkin olin herännyt unesta. Eihän minuun sattunut kun Samuel oli täällä, eihän?

Ajatukseni olivat ajelemassa tiensä taas kerran Samueliin, kiirehdin suihkun hanan alle ja avasin sen ennen kuin Samuelin kasvot ehtivät palata mieleeni.

Viileä vesi tuntui minusta liian kuumalle, väänsin veden jääkylmälle ja suljin silmäni.

Tuntui kuin raajani olisivat puutuneet, kylmät pistot lävistivät minua kaikkialta, joka puolelta.

Mutta se tuntui helpottavan tuskaani, niin ulkoista kuin sisäistä. Kyljessä pesinyt tulikuuma kipu oli tukahtunut hetkeksi ja silmissäni valuneet, näkymättömät ja olemattomantuntuiset kyyneleet vuotivat poskelle ja putosivat kylmien pisaroiden mukana maahan ja virtasivat virran mukana viemäriin.

Tunnuin niiden pisaroiden alla pystyväni mihin vain, tunsin olevani parantunut ja sisältäni helpottunut. Se tunne oli pakahduttaa henkeni.

Helpotuksesta.

Kyllä minä täältä kuopasta ylös pääsen, ilman muiden apua ja sääliviä katseita.

Kylmän suihkun jälkeen käärin itseni pyyhkeeseen ja lampsin väsyneenä takaisin sohvalle makaamaan, toivoen voivani hengittää Samuelin tuoksun viimeisetkin rippeet.

Ja nukahdin, toivoen jaksavani huomiseen.