Ostoskassi

Aikaa kului. Toisinaan liian nopeasti, toisinaan liian hitaasti. Aina kun katseemme kohtasivat, tunsin ajan pysähtyneen hetkeksi. Aivan pieneksi hetkeksi.

Ja silloinkin kun Samuel lähti noutamaan lisää ruokaa, tuntui kuin hän ei koskaan enää palaisi. Se odottaminen tuntui jostain syystä ikuisuudelta.

Tuntui oudolta ja vähän pelottavalta vaikkei minulla ollut siihen mitään syytä. Samuel palasi vaikka minusta joskus tuntui, että hän oli lähtemässä nenäni edestä sanomatta mitään.

Ja se ihana, sydämeni pysäyttävä hymy oli edelleen yhtä paha katseiden kääntäjä niin kuin ensimmäisen kerran tavattuamme.

En tuntenut ketään, jolla olisi ollut samanlainen hymy. En yleensä kauheasti pitänyt Pepsodent-mainoksen kaltaisista hymyistä, mutta hänellä se oli jotenkin vetävä ja ihanalla tavalla ovelanpuoleinen.

Päivä vaihtui iltapäivään, iltapäivä iltaan. Samuelin kanssa sähelsimme vielä päivän yhteiset ja viimeiset minuutit joissain vaatekaupoissa katsellen vaatteita ja tavarataloissa tehden löytöjä.

Minusta alkoi hetken tuntua, että näytimme liian paljon joltain seurusteluparilta. Ei siinä ajatuksessa mitään vikaa ollut, ei todellakaan! Mutta...

Jos joku vielä näkisi meidät yhdessä käsi kädessä, niin mitä siitä seuraisi?

Samuelin ääni herätti minut ajatuksistani. Räpytin silmiäni heittääkseni silmissäni kulkevat mielikuvat ja ajatukset pois palatakseni todellisuuteen. Samuel oli kumartunut eteeni, toistaen samaa lausetta jo kolmannen kerran kasvoillaan tyyni ilme. Ihan kuin hän olisi jo tottunut sellaiseen.

Hän oli käynyt vaivihkaa vaihtamassa ylleen omat mustat nahkavaatteensa sen aikaa kun olin omissa maailmoissani. Toisessa kädessään hän piti täyteen ahdattua vaatekassiaan, josta löytyi Samuelin muutakin ostamaa tavaraa kuin pelkkiä vaatteita. Tajusin ihmetellä mistä hän oli rahansa tienannut tälläiseen, ja muutenkin päässäni ajatus tekikö hän aina niin vai esittikö hän sittenkin näyttääkseen asialliselta ja tunnolliselta kansalaiselta.

”Maa kutsuu”, hän sanoi sarkastisella äänellä, kasvoillaan pirullinen virne. ”Anteeks, että herätin sut sun eroottisesta ajatusmaailmastas, mutta mun pitäis lähtee pikkuhiljaa”

”Mistä ihmeen erottisesta ajatusmaailmasta sä puhut?”, kysyin kohottaen toista kulmaani. Samuelin virnistys leveni entisestään.

”Kello näyttää puoli seittemää, pitäis tehä paluuta jengin pariin”, hän selitti eikä ollut kuulevinaan kysymystäni. Taas hän skippasi kysymykseni selittäen omiaan. Ihan niin kuin silloin alussa, kun tapasimme ensimmäistä kertaa.

”Onks sulla tiedossa jotain tärkeää?”, kysyin vähän epätoiveikkaasti. Hänen velvollisuutensa kutsui ja minä itsekkäästi toivoin mielessäni ettei hän menisi.

Mitä hittoa minä juuri ajattelin? Ei minulla ollut minkäänlaista järkevää lupaa toivoa liikoja.

”No ei varsinaisesti”, hän kallisteli päätään puolelta toiselle katsoen minua silmiin ja veti kasvoilleen vaihtoehtoja punnitsevan ilmeen. ”Mulla olis kyllä parempaakin tekemistä...”

”Mitä meinaat?”, esitin tietämätöntä. Samuel näki lävitseni. Ja se vain naurahti, eikä vastannut siihenkään kysymykseen.

Hän pysähtyi eteeni erään paitoja täynnä olleen hyllyn kohdalla kietoen kätensä vyötäröni ympäri ja painoi minua itseään vasten omistavasti. Hän tunki kasvojaan lähemmäs omiani ja rupesi leikkimään huulillani, jälleen kerran.

Hänellä oli ovela ja vino virne kasvoillaan ja samassa iski minulle huomaamattoman nopeasti silmää nuolaisten samalla suunpieliäni. Hän tuntui taas entistä hurmaavammalta itseltään ne mustat nahkavaatteet päällään, enkä pystynyt valehtelemaan itselleni että hänen viehätyksensä olisi muka kadonnut parin kerran jälkeen.

”Palataan asiaan ensi viikolla”, hän hymyili pirullisena aikoen jättää leikin puolitiehen.

”Et mene minnekään!”, huudahdin hätäisenä enkä suostunut päästämään hänen käsistään irti hänen aikoessaan kääntyä kiireesti poispäin minusta. Samuel kääntyi katsomaan takaisin minuun ja teki äkkinäisen liikkeen jota mun oli vaikea tajuta ajoissa.

Hän painoi huulet niin tiukasti omiani vasten etten saanut voimia työntää häntä pois vaikken sitä olisi aikonutkaan.

Hetken tuntui, että sydämeni olisi lopettanut lyömisen totaalisesti. Mutta Samuelin normaalia vähän kiivaammin lyövä sydän takoi sen takaisin henkiin.

En pystynyt tekemään yhtään mitään vaan syvennyin niihin huuliin hetkeksi sulkien silmäni tiukasti kiinni. Hetken tuntui, että joku olisi pysäyttänyt ja nopeuttanut aikaa ihan vain kiusaakseen. En tajunnut enää mistään mitään, huomasin jälleen kerran saaneeni ajatuskatkon mikä sekoitti maailman ympärilläni kokonaan.

Samuel veti huuliaan varovasti taaksepäin samalla tarkkaillen kasvojani kuin odottaen jonkinlaista reaktiota. Aukaisin hiljaa silmäni ja tajusin katsovani suu nolostuttavasi raollaan suoraan merellisen siniseen loukkuun.

Sanat eivät olleet tullakseen, sydämen kiivaasti takoma tahti sai jälleen kuumuuden nousemaan kasvoilleni.

Halusin niitä huulia vieläkin, kaivaten sitä äskeistä taivaallista tunnetta. Tietämättäni yritin varovasti työntää huuliani ahneesti eteenpäin, toivoen kokevani sen kaiken uudestaan.

Samuel naurahti toista kulmaansa kohottaen sanomatta yhtään mitään. Näin sen nauttivan tunteen hänen silmissään ja minun teki mieli suuttua siitä, että hän edelleen leikitteli minulla ja sietokyvylläni. Se oli edelleen aivan liikaa minulle enkä ollut oppinut kestämään hänen leikittelyään vieläkään. Luulin kestäväni sen puolentoistan viikon jälkeen, mutta paskat minä kestin.

Edessäni kumarassa minuunpäin seissyt mustahiuksinen kiharapää kääntyi vaivihkaa ympäri ja harppoi pitkin askelin ulos kaupasta karaten omille teilleen, täten jättäen minut yksin löytääkseni tieni ulos tunteiden taivaasta.

Mä tunnustelin oikean käteni jokaisella sormella huulieni kosteaa ja pehmeää pintaa ja tunsin hellän punan nousevan rohkeasti poskilleni.

Olin jossain niin korkealla taivaassa, että sieltä alasputoaminen oli mahdottoman hidasta touhua. Hetken vaikutti siltä, että Samuel olisi kirjoittanut huuliini sanoja. Sanoja, joita en täysin ymmärtänyt vaikka kuinka muotoilin niitä ja vääntelin niitä, en saanut päähäni minkäänlaista ratkaisua.

Aika juoksi ja tajuttuani seuralaiseni kadonneen sen mukana lähdin juoksemaan Samuelin perään, tietäen etten kuitenkaan saisi häntä kiinni. Mutta halusin yrittää nähdä edes pienen vilauksen hänestä. Ei olisi haitannut vaikka olisin nähnyt pelkästään hänen mustat hiuskiehkuransa tai nahkavaatteensa.

Mutta sen sijaan että olisin vielä nähnyt hänet, jalkoihini oli eksynyt Samuelin kädessään pitämä ostoskassi. Oliko hän niin kiireessä juosta minua pakoon että heitti pois tämänkin taakan?

Kohautin olkapäitäni, nappasin pussin lattialta ja tarkistin sisälle. Huokaisin syvään ja lähdin astelemaan kaupan liukuovista ulos vilkuillen ympärilleni toivoen, että Samuel olisi kuitenkin jäänyt kurkkimaan jonkin nurkan taakse.

Minun olisi varmaan pitänyt sanoa jotain itselleni helpottaakseni hieman harmistunutta mielentilaani, mutten saanut sanaa suustani.

Siitä huolimatta, että Samuel oli häipynyt kesken kaiken, en tuntenut pystyväni peittämään iloani ja onneani jota muut asiakkaat oudoksuivat kävellessään ohitseni. Lähdin astelemaan kävelykadulta takaisin kohti Laajavuorta.

Tätähän minä olin odottanut koko päivän. Sitä tunnetta ja tuota pirulaista.

Heti kun sain edes aukaistua kämpän etuoven auki, Paulan huoneesta ulos asti kuulunut jympyttävä musiikki stoppasi soimasta saman tien ja joku tuli nopein askelin tämän huoneesta.

Henkäisin nopeasti samalla kun suljin oven. Ja sillä sekunnilla Paula seisoi jo edessäni.

”Missä sä olit?”, hän kysyi samaan aikaan innokkaana että varautuneena, miettien uskoisiko tulevaa selitystäni ollenkaan. Vedin kasvoilleni mahdollisimman aidon hymyn, mikä olikin uskomattoman helppoa sen suudelman jälkeen. Tuntui, että saisin Paulankin pois niskoiltani, kunhan jaksoin hymyillä sen suudelman eteen.

”Ulkona, ei sen kummosempaa”, hymyilin hänelle huolettoman onnellisesti. Paula näytti vähän hämmentyneeltä nähdessään hymyni ja kuunteli kulmat hieman koholla kuinka lähdin hyräillen keittiöön hakemaan juotavaa.

”Tapahtuks siel jotai?”, Paula kysyi seuraten keittiöön. Huulille levisi viekas tyttömäinen hymy. ”Jotain minkä voit jakaa munki kans?”

”Ei nyt erityisemmin”, hymyilin hänelle vieläkin, nappasin jääkaapista ensimmäisen silmiini osuneen pullon ja laskin pussin keittiön tiskipöydälle hetkeksi. Paula kiinnostui pussin sisällöstä, totta kai.

”Saanko kattoo mitä ostit? Oot varmaanki noiden takia noin ilone”, Paula hihkaisi hymyillen ja oli jo nappaamassa pussia käsiinsä.

Minulla syntyi jonkinlainen reaktioketju: hätkähdin aika pahasti, melkein viskasin pullon käsistäni ja vetäisin pussin nopeasti takaisin hänen käsiensä ulottuvilta. Paula katsoi minuun vähän hämmentyneenä vilkaisten vuorotellen pussiin ja minuun ja suoristi selkäänsä. Paulan ja minun tuijottaessa toisiamme lankesi keittiöön täydellinen hiljaisuus ja tajusin tehneeni aika pahan virheen. Paula kiinnostuisi pussista enemmän ja loukkaantuisi ellen näyttäisi tai kertoisi. Ja jos olisin näyttänyt, hän heittäisi minut parvekkeelta alas.

Piti keksiä tekosyy. Ja olin niissä jumalattoman huono.

”Saanko katsoa?”, hän kysyi hieman epäluuloisesti. ”Vai en?”

Puristin kädessäni pussin suuta tiukasti ja toisessa kädessä pitelin pulloani jonka pois jättäminen oli minulle välttämätöntä.

”No kun...nämä eivät ole minun”, yritin selittää katkonaisesti ja Paulan kulmat kohosivat korkeammalle. ”Enkä ole itsekään sen sisälle katsonut. Arvostan yksityisyyttä”

Paulan naurahtaessa hieman aliarvioivasti livahdin hänen ohitseen toivoen että se olisi mennyt läpi.

”Miksi sun pitäis siitä huolehtia?”, Paula kääntyi perääni huomatessaan yritykseni. Yritin pienin muutaman sentin askelin peräytyä taaksepäin päästäkseni lähemmäs huoneeni ovea.

”No kun hän ei itse pystynyt...”, yritin epätoivoisesti selittää. ”Hän nimittäin unohti”

”Tuollaisen pikkuisen kassin?”, Paula varmisti.

”Tarkemmin sanottuna hänellä oli syli täynnä muuta tavaraa”

Tunsin tyrineeni. Epätoivoinen selitykseni tuntui menevän sekavaksi. Paula katsoi minuun hetken arvioiden, mikä sai minut vaivaantumaan entistä enemmän.

Hän kohautti olkapäitään ja siirtyi takaisin omaan huoneeseensa.

”Menkööt nyt sitten”, hän sanoi tylsistynyt ilme kasvoillaan. Olin huokaisemassa onnesta, kunnes hän pysähtyi juuri ennen kuin astui huoneeseensa. ”Onko se tyttö vai poika?”

”Tyttö”, vastasin samantien ja olin jo pakenemassa huoneeseeni.

”Aijaa, okei”, hän kohautti olkiaan ja sulki perässään huoneensa oven.

Oli suurenmoinen helpotus, että Paula oli luovuttanut niin vähästä. Melkein luulin tekosyyni olleen kerrankin niin loistava että se oli mennyt kerralla läpi. Usein keksimilleni tekosyille naurettiin ja kotikaupungissa puhuttiin, että ne olivat alueen säälittävimmät ja noloimmat tekosyyt ikinä.

Ryntäsin omaan huoneeseeni vieläkin vähän hermostuneena kiperästä tilanteesta ja lukitsin huoneeni oven siltä varmuudelta, ettei Paula olisi kuitenkin hiipinyt huoneeseeni leikkimään agenttia.

Käännyin ympäri nojatakseni ovea vasten ja liu'uin sitä vasten lattialle jossa tunsin turvallisen ja pettämättömän maan allani. Oloni helpottui nähdessäni huoneeni täydellisen sekasorron ja tunsin itseni jollain tasolla kotoisaksi.

En pitänyt valehtelemisesta ja ehkä siksi olinkin siinä todella huono. Omatuntooni koski ikävästi ja siinä menisi aikaa ennen kuin unohtaisin koko jutun.

Viereisessä huoneessa äsken soinut musiikki löi yllättäen entistä rytmiään. Jumputus tuntui selässäni, mutta olin jo ehtinyt tottua sellaiseen.

Nostin kädessäni puristamani pussin sylilleni ja kurkistin sisään.

”Hätä ei lue lakia”, kuiskasin itselleni sulkien pussin suun.