Unelmien sävelet

Samuel vei minua erääseen musiikkikauppaan kävelykadun päässä. Siellä oli erilaisia kitaroita, rumpuja, pianoja ja monia muita hienosti käsin tehtyjä soittimia.

Minä rakastin musiikkia. Katsellessani niitä kitaroita näyteikkunassa minulle nousi jälleen kerran se haave, että osaisin soittaa kitaraa.

Samuel huomasi minun pysähtyneen tuijottamaan niitä kitaroita, hymyili ja veti minua voimalla sisälle liikkeeseen.

Samuel tervehti myyntitiskin takana seisovaa miestä ystävällisesti ja vei minua kitaroiden luokse.

”Tykkäätsä kitaroista?”, Samuel kysyi ja pisti minut istumaan eräälle tuolille. Hän etsi mieluisinta kitaraa samalla kun odotti vastaustani.

”Tykkään!”, hihkaisin lapsenomaisen iloinen ilme naamallani nähtyäni ympärilläni lojuneet soittimet. ”Haluaisin oppia soittamaan sitä, mutta en osaa”

Samuel vilkaisi minuun hymyillen, päätti ottaa tummanruskean ja kiiltävän upouuden kitaran, istuutui lähelläni olevaan tuoliin ja testasi oliko kitara viritetty oikein.

”Mä voin opettaa sua”, hän sanoi ja rämpytti lauseensa sekaan kauniita säveliä, jotka tulvivat tuosta hänen sylissään olevasta kitarasta.

En pystynyt enää sanomaan mitään, olin pelkkää silmää ja korvaa. Tuijotin tuota mustahiuksista komeaa poikaa, joka soitti kitaraa yhtä taitavasti kuin ammattilainen.

Hän silmäili mihin painoi, totutteli soittamaansa hitaaseen rytmiin ja henkäisi syvään. Aavistin hänen paljastavan musiikilliset taitonsa.

Enkä olisi ikinä arvannut hänen olevan siinä niin luvattoman hyvä. Hänen äänensä oli kuin Elvis Presleyn oma. Hän soitti yhden niistä Elviksen kauniimmista balladeista. Minulle. Ja minä vain tuijotin Samuelia lumoutuneena enkä saanut minkäänlaisia kehumisen sanoja suustani. En halunnut sanoa mitään, en halunnut keskeyttää. Halusin kuunella häntä hetken ja oppia hänestä hitusen lisää.

”Wise men say only fools rush in

But i can't help falling in love with you

Shall i stay

Would it be a sin

If i can't help falling in love with you”

Sydämeni suli kuunellessani häntä, en kyennyt tekemään mitään muuta kuin tuijottaa hänen laulavia kasvojaan. Hän ei katsonut minuun, vaan sulki silmänsä uppoutuakseen lauluun.

”Like a river flows surely to the sea

Darling so it goes

Some things are meant to be

Take my hand, take my whole life too

For i can't help falling in love with you”

Samuel aukaisi silmänsä katsoakseen minuun. Hän tuijotti minua syvälle silmiin ja keräsi rohkeutta laulaa kovempaa.

Kitarasta kuuluvat pehmeät soinnut voimistuivat, pysyen yhä pehmeinä ja kauniina, ne soittivat samaa sävelmää kuin äsken. Samuelin ääni lauloi saman säkeistön uudestaan, sydäntä särkevämmin.

”Like a river flows surely to the sea

Darling so it goes

Some things are meant to be

Take my hand, take my whole life too

For i can't help falling in love with you”

Hän lopetti soittamisen, katsoi minuun vaitonaisena ja odotti minun sanovan jotain.

Mutta sen sijaan, että olisin sanonut jotain, poskillani vierähteli kyyneliä. Samuel huolestui ja rupesi pyyhkimää kyyneliä poskiltani paljain sormin, mikä sai minut huokumaan onnesta.

”Mikä on?”, hän kysyi vähän säikähtäen. Hän oli yleensä nähnyt naisten itkevän hänen käyttäessään väkivaltaa ja pakottaessaan heitä tekemään jotain mitä he eivät halunneet ja yleensä hän nautti siitä. Mutta tilanne oli toisenlainen, hän ei olisi osannut odottaa että joku nainen itkisi kitaransoitolle.

Kohautin olkapäitäni ja yritin hymyillä kyyneleitteni takaa. Ääneni ei meinannut palata takaisin, sain aikaan vain kuiskauksen.

”Se oli kaunista”, kuiskasin pidätellen itkupurkausta. Samuelin kasvoille levisi hellä ja surullinen hymy, hän laski kitaran lattialle ja kaappasi minut syliinsä.

”Anteeksi”, hän kuiskasi korvaani.

”Mistä muka?”, kysyin leikkien tietämätöntä. Tiesinhän minä. Tiesin vallan hyvin. Sen lisäksi, että hän oli soittanut kyseisen kappaleen niin kauniisti ja sydäntä koskettavasti, tajusin miksi hän halusi esittää juuri sen kappaleen minulle ja mitä se kappale viestitti. Tei ehkä vain kuvittelin liikoja, taas. Olin aivan kauhea romantikko, mutta nautin ajatuksesta siinä mielessä.

Tajusin itsenikin tosissani uhkaavan sitä vaaraa, rajaa. Mä tajusin että olin tosissani rakastumassa Samueliin. Raja oli jo ylitetty, mutta tuntui että menisimme liian pitkälle.

Oikeastaan, olin jo mennyt.

Ehkä sen takia minä itkinkin, tajuttuani etten voinut huijata itseäni syrjäyttämällä ne tunteet pois pakottamalla.

Ne eivät menneet pois. Samuel vain istui siinä soittamassa, laulaen kappaletta joka salaa viestitti hänen tunteistaan ja nyt hän halasi minua, pyytäen anteeksi omia tunteitaan.

Olin suunnattoman onnellinen, niin onnellinen ettei minun pitäisi olla niin onnellinen. Minä vain olin.

Samuel päästi minusta irti ja vilkaisi tiskin takana meitä katsovaa miestä. Hän hymyili meille ymmärtäväisesti ja päätti poistua paikalta pakenemalla takahuoneeseen, jättäen meidät rauhaan.

Pyyhin kyyneleet poskiltani ja yritin kasata itseäni takaisin kuntoon, mielessäni toruen itseäni liiallisesta tunteellisuudesta.

Samuel nosti kitaran takaisin syliinsä ja rupesi soittamaan jotain vauhdikkaampaa kappaletta eikä aikonut laulaa sen tahtiin. Hän pikemmin halusi jutella kuin laulaa.

”Kuka se tyttö oli?”, hän kysyi kun olin saanut pyyhittyä kyyneleet lopulta pois. Nostin katseeni Samuelin uteleviin kasvoihin ja katsoin tätä kysyvästi.

”Kuka?”, kysyin normaalilla äänelläni. Poskeni olivat vielä kyyneleistä kosteat ja punasta hehkuvat, mutten jaksanut välittää. Yleensä peittelin omia kasvojani itkiessäni.

”Sun lompakossas”, Samuel selvensi ja tajusin saman tien kenestä hän puhui.

”Ai hän? Kaveri vaan”, vastasin vähän epätarkkaan. Mieleni ei tehnyt puhua parhaasta ystävästäni, jonka olin jättänyt taakseni.

”Asuuks seki täällä?”, hän kysyi vetäen kasvoilleen hymyn, tietämättä kuinka paljon tämäkin puheenaihe satutti minua.

Pudistin päätäni kieltävästi, en raaskinut sanoa mitään.

Samuel jatkoi kyselemistä, hän halusi tietää minusta lisää.

”Mikä hänen nimensä on?”, hän kysyi hymyillen entistä lempeämmin. En halunnut vastata, mutta tunsin tarvetta vastata hänelle. En halunnut näyttää hänelle kärsiväni omatunnon tuskia parhaasta ystävästäni.

Vaikka minun olisi ehkä pitänyt.

”Noora”, vastasin kuivasti ja käänsin katseeni Samuelin kasvoista kitaraan, yrittäen pitää Samuelin poissa utelemasta sen enempää.

”Missä se Noora sitten asuu jos ei täällä?”, Samuel jatkoi kyselyä. Silmiini alkoi nousta kyyneliä, en olisi halunnut jatkaa aihetta sen enempää. Pakko minun kai sitten oli.

”Kaukana täältä”, vastasin kyyneleet silmissäni.

Välillemme syntyi pitkä hiljaisuus, Samuel tajusi olla hiljaa asiasta. En tiennyt oliko hän nero vai huomasiko hän ahdistuvani perinpohjin sellaisesta kyselemisestä. Hän jatkoi kitaransoittoa rikkoakseen kiusallisen hiljaisuuden.

Oli minun vuoroni kysyä Samuelilta itsestään.

”Kuka se Keith on?”, kysyin pidätellen ääneni normaalina ja särkymättömänä. Samuel jatkoi tyynenä kitaransa soittamista, hän päätti astumatta kenenkään heikon kohdan päälle. Hän päätti odottaa, vaikka tiesi että joutuisi odottamaan kenties toisetkin puolitoista viikkoa, joiden ajatteleminen sai hänet huokaisemaan levottomasti.

Samuel vähän hätkähti kysymystä joka oli kohdistettu häneen.

”Se on mun paras ystävä”, Samuel vastasi rämpyttäen käsissään olevaa komeaa puista kitaraa. Hän vaihtoi rytmiä vähän hitaampaan ja vaihteli säveliä nuotista nuottiin. ”Ja mun veli”

”Kuinka vanha se on?”, kysyin lisää.

”Saman ikäinen kuin mä”, Samuel vastasi tyynesti, jokseekin vähän tylysti. Hän näytti kärsimättömältä, hän ei tainnut pitää siitä että hänestä udellaan. Saipahan tietää miltä minusta tuntui.

”Eli?”, pyysin selvennystä. ”Et oo kertonu omaa ikääs”

Samuel murahti siirtäen katseensa kattoon. Hetken tuntui ettei hän varmaankaan muistanut omaa ikäänsä. Siltä hän hetken ainakin näytti, ennen kuin hän laski katseensa takaisin kitaraan.

”Melkein 20”, hän vastasi vähän voimaakkaammin. Hän taisi olla ylpeä aikuisesta iästään. Hän oli kyllä jotain ihan muuta kuin aikuinen.

Ikuinen teini, sanoisinkos?

”Kuinka pitkä sä oot?”, kysyin lisää. Samuel varmaan tuskasteli kysymyksieni määrää, mutta ei viitsinyt valittaakaan. Varmaan luuli, että voisi tämän jälkeen korvaukseksi kysellä minulta itsestäni niin paljon kuin haluaisi.

”Miks sä sen haluat tietää?”, hän kysyi nostaen katseen taas minuun.

”Haluun tietää veikkasinko sun pituutes silloin ekan kerran oikein”, levitin huulilleni viattoman hymyn. Samuel naurahti kohottaen kulmiaan.

”No se tais olla jotain...”, Samuel mietti uudestaan, laskien katseensa tällä kertaa lattiaan. ”Tais olla 186 senttiä”

”Mä veikkasin 175 senttiä...”, mutisin häviäjän äänellä. Samuel nauroi, katsoin häneen ihmetellen.

”Luuliksä mua oikeesti noin lyhyeks?”, hän kysyi nauraen vähän pilkallisesti.

”Älä naura”, mutisin pidätellen hymyäni. Tunsin olevani aika paska arvostelukykyäni ajatellen, mutta minkäs sille mahtoi. Kyllähän se minuakin nauratti.

”No kuinka pitkä sä oot?”, Samuel kysyi vuorostaan minulta. ”Veikkaan 165 senttiä”

”Kelpais kyllä”, mutisin nolona. ”Pari senttiä vähemmän”

Samuel iski viekkaasti silmää.

”Meidän arvostelukyvyissä ei oo paljoa vertaamista”, hän kiusasi. Suuni levisi hymyyn ja mieleni teki hypätä Samuelin päälle näyttämään hänelle arvostelukyvyt.

”Tuu lähemmäs”, Samuel käski yhtäkkiä pehmeällä ja tummalla äänellään. Katsoin häntä ihmetellen mitä hän oikein halusi. Samuel huomasi ilmeeni, hän käski uudestaan. ”Tuu nyt”

”Miks?”, kysyin.

”Eiku tuu nyt”, Samuel käski ja veti tuolia lähemmäs itseään. Katsoin ihmeissäni mitä hän oikein puuhasi.

Hän tuli viereeni istumaan ja antoi kitaran minulle.

”Se on sun vuoro”, hän sanoi hymyillen sitä viekasta ja poikamaisen suloista pientä hymyään.

”Ai mitä?”, jatkoin kysymistä. Ihmettelin miksei Samuelilla mennyt hermot minun kanssani.

”Kitara, se on sun nyt tän hetken”, Samuel selitti hymyillen. ”Mä autan jos tarviit apua”

En meinannut saada silmiäni irti Samuelin omista, sydämeni hakkasi taas entiseen malliin niin tiuhaan tahtiin, ettei mitään järkeä. Siirsin katseeni käsilläni olevaan kauniiseen, uuteen ja upeaan kitaraan ja yritin miettiä mitä sillä tekisin.

Ei aavistustakaan. Enkä kehdannut hakea Samuelin silmistä apua, en halunnut näyttää urpolta hänen edessään.

Samuel tajusi hätäni jo saman tien kun käänsin pääni kitaraan. Hän naurahti huvittuneena, siirsin katseeni takaisin häneen hakeakseni apua. Oli aivan pakko myöntyä pyytämään sitä.

Samuel taputti vasenta jalkaansa ja katsoi minua silmiin.

”Tuu tähän”, hän taputti jalkaansa. ”En mä aio mitään epäilyttävää”

Nousin hänen polvelleen istumaan epäilemättä yhtään mitään, Samuel tarrasi minua vyötäröstä ja veti enemmän taaksepäin jotta pääsisi vaivatta ohjaamaan käsiäni ja kitaraa selkäni takaa.

”Tämä käsi menee tänne”, hän neuvoi selkäni takaa ja asetti vasemmalla kädellään oman vasemmanpuolisen käteni kitaran kaulalle. Hän tarttui oikeasta kädestäni ja asetti sen kielten päälle keskelle kitaraa. ”Ja tämä tänne”

Samuel asetti vasemman käden sormensa omieni päälle ja rupesi ohjailemaan sormiani kuin ne olisivat hänen omansa. Hän liikutti sormiani nopeaan tahtiin ja samalla liikutti oikeaa kättäni luoden sävelmia ilmaan.

”Tämä on C”, Samuel sanoi ja painoi kolmea eri kieltä sormillani ja samalla päästi kitarasta sävelen. Sydämeni oli pamahtaa ilosta. Soitin kitaraa. Tuntui kuin olisin sitä ihan itse soittanut.

Samuel huomasi leveän ja onnellisen hymyni, hänen suulleen levisi samankaltainen hymy ja hän innostui neuvomaan lisää.

”Ja tämä on D”, hän sanoi ja vaihtoi sormieni paikkaa toisien kolmen kielen päälle ja päästi kitarasta uudestaan ääntä. ”Haluatko sä soittaa jotain kappaletta?”

Mietin hetken ja päädyin nyökkäämään innokkaasti. Samuelin kasvot nojasivat oikeanpuoliselle olkapäälleni, hän odotti kappaleen nimeä.

”Onko Eddie Cochranin ”I Remember” sulle tuttu?”, kysyin toiveikkaana. Samuel nyökkäsi tyyni ilme kasvoillaan, hän siirsi katseensa kasvoistani kitaraan.

”Ootko valmis?”, hän kysyi. Hän tiesi, että saisin jonkun kohtauksen heti ensimmäisen sävelen jälkeen.

Minusta tuntui siltä jo nyt. Minusta tuntui niin uskomattoman ihanalta tuntea, että osaisin soittaa vaikken oikeasti osannut.

Nyökkäsin innokkaana, Samuel aloitti sormieni ohjaamisen ja samalla opettaen kitaran soittoa minulle, siinä toivossa että osaisin myöhemmin soittaa sen itse, yksin.

Mieleni teki kovasti itkeä onnesta, kitaran soittaminen oli aina ollut suurin unelmani 4-vuotiaasta asti. Mutta en koskaan ehtiny enkä saanut kitaraa jota olisin voinut soittaa.

Samuel teki unelmastani hetkeksi totta. Ja se ei tiennyt kuinka suureen kiitollisuudenvelkaan hänelle jäin.

Samuel soitti kappaleen alkua korkein sävelin, ihan kuin sen soittamansa kappaleen studioversiossa. Aukaisin suuni laulaakseni.

Samuel liittyi lauluun. Täytyin mielihyvästä niin paljon, että meinasin ruveta itkemään. Hymyilin ja lauloin kuin en olisi sitä ikinä ennen tehnyt.

”I keep thinkin', hopin' and prayin'

That you will remember and come back to me

When you remember the happiness of our past

Do you think this heartache will last?

Remember, oh yes”

Samuel ohjasi sormiani muuttaen sävelet matalemmiksi. Lauloin sydämeni pohjasta, oli kappale kuinka surullinen tahansa, mä olin iloinen ja onnellinen.

”If love's a game, for you can't win

Remember, i lost losing you

If you find me, in time, your love is mine

Come back, i'll be waiting for you

I keep thinkin', hopin' and prayin'

That you will remember”

Samuel soitti kappaleen viimeisiä säkeitä vähän hampaita kiristellen, sillä sormeni eivät meinanneet enää totella häntä. Puristin kitaraa yrittäen mielessäni kiittää käsissäni olevaa soitinta ja takanani istunutta Samuelia. Hetken aikaa unelmastani oli tullut totta.

”Olikohan tässä tarpeeks tälle päivälle”, Samuel sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja antoi minun vetää unelmoivia ja jännittyneitä huokauksia, olin aivan uppoutunut soittoon. Hän oli kasvoiltaan täysin tyyni, pikemminkin hänen kasvonsa näyttivät tyhjältä niin kuin niiden oli tapana olla ja juuri sen takia hänen kasvoiltaan oli vähän hankala lukea. Hän nosti minut varovasti istumaan omalle penkilleni ja vei kitaran takaisin paikalleen.

”Lähetään”, hän sanoi minulle laskiessaan kitaran sille kuuluneeseen telineeseen ja viittasi minua ulko-ovelle. Takahuoneesta tuli se samainen mies katsomaan ettemme varastaisi mitään.

Samuel nojautui tiskiä vasten kohti miestä ja vaihtoi pari hiljaista sanaa tämän kanssa. En kuullut mitä hän sanoi. Turha minun oli kysyäkään, mies nyökkäsi iskien Samuelille hymysuin silmää.

Samuel kääntyi jälleen minuun ja asetti kätensä ristiselälleni työntääkseen minua ulos liikkeestä.

”Kiitos”, sain sain lopulta sanotuksi kun pääsimme ovesta ulos. Kasvoilleni oli levinnyt tyhmän iloinen ilme, mikä sai Samuelin virnistämään huvittuneesti.

”Eipä kestä”, hän vastasi naurahtaen. Hän ei kuitenkaan katsonut minuun vaan suunnisti naamansa kohti eteenpäin.

”Mihin me nyt?”, kysyin antaen hänen vetää työntää minua selästä. Samuel kohautti olkapäitään.

”Sinne minne sä haluat”, Samuel vastasi kohottaen kulmiaan ja vilkaisi nopeasti minuun, odottaen jonkinlaista vastausta siitä minne olisimme voineet mennä.

Vilkaisin kävelykadulla näkyvää isokokoista kelloa, joka kello näytti yhtäkkiä kolmea.

Niin lyhyessä ajassa?

”Mitä?”, Samuel kysyi huomatessaan ihmettelevän ilmeeni ja vilkaisi samaan kelloon mihin minä olin silmäni suunnistanut. Hänen huulilleen levisi juonikas hymy. ”Aika kuluu nopeesti, vai mitä?”

”Luvattoman nopeesti”, vastasin huokaisten ja siirsin katseeni pois kellosta katsellakseni ohikulkevia ihmisiä ihan huvin vuoksi. Aikaa oli onneksi vielä paljon. Ongelmana oli vain ajan nopea eteenpäin työntyminen, joten aurinko oli pian lähdössä nukkumaan ja joutuisin luopumaan Samuelista ja odottamaan ties kuinka monta viikkoa ennen kuin näkisimme uudestaan.

”Turhaan sä siinä murehdit”, Samuel naurahti tummaan sävyyn ja nosti selälläni olleen käden pääni päälle ja ravisteli sitä sekoittaakseen hiukseni.

Olin pikkuhiljaa alkanut tajuta että Samuelilla taisi todella olla kaksi puolta, joista vain toinen tuli esiin. Enkä minäkään ollut vielä täysin päässyt perille hänen toisesta puolestaan ja sen ajatteleminen teki minut vähän kärsimättömäksi.

”Mennäänkö syömään jonnekin?”, Samuel ehdotti. Kohautin olkapäitäni.

”Jos sulla on nälkä”, myönnyin.

”Sudennälkä”, hän vahvisti nostaen kätensä pois pääni päältä tarttuakseen käteeni ja lähti vetämään minua erääseen suosittuun ravintolabuffetti Rexiin.

-----------------------------------------------------------------------

                                     Elvis Presley - Can't Help Falling in Love

                                       Eddie Cochran - I Remember