Kohti kävelevä varoitus

Ruskeat silmät muistuttivat vahvaa puunrunkoa ja hiukset oli ravisteltu sojottamaan joka suuntaan. Sammaleenruskea armeijakuosi sopi hänelle paremmin kuin olin pystynyt edes kuvittelemaan. Oikeastaan, en ollut edes koskaan kuvitellut häntä minkäänlaisessa erityisessä vaatetuksessa mikä olisi painautunut mieleeni.

Hän asteli toinen käsi taskussa luokseni ja levitti kasvoilleen ujon hymyn, samalla testaten olisinko mielissäni hänen astellessaan esiin ja ilmoittautuessaan parikseni.

Hymyilin takaisin, vähän vaivaantuneena tosin.

”Aika sattuma”, Roni naurahteli ja työnsi karttaa minulle. Hän vilkuili mustavalkoisia kuvia esittäen keskittyvänsä muistelemaan niiden sijaintia, mutta hän harhautui vilkuilemaan minuun vähän levottomasti. Emme olleet ennen jääneet kaksistaan, enkä osannut olla kauhean puheliasta tyyppiä. Roni oli kyllä Katille sukua, mutta Kati olikin tyttö, jotka paljastunevat olemaan varsin puheliaita tyyppejä jos sattuvat sille päälle.

Miehet olivat asia erikseen, se päti jokaisessa miehessä. Vaikka hänessä virtasikin sama veri kuin Katissa, hän oli kuitenkin erilainen.

”Onni kävi”, heitin vähän imarrellakseni peittääkseni todelliset ajatukseni. Tuijotin karttaa epäillen ja kohotin kulmiani. En saanut kartasta mitään tolkkua. Jouduin muistin kautta kuvaamaan mieleeni eri paikat.

Roni naurahti uudestaan, otti kartan minulta ja antoi tilalle kuvat.

”Ei se mitään”

Lukiko hän ajatukseni kasvoiltani?

”Mitäh?”, nostin kasvoni häneen ja näin hänen huulillaan pilkallisen hymyn jolle lankenin hymyilemään itsekin.

”Unohdin, että olet vasta muuttanut tänne”, hän sanoi virnistäen vekkulimaisesti ja vilkaisi muihin tarkistaakseen oliko lupa lähteä. ”Tiedän paikat, joten seuraa vain”

Luulin häntä aikaisemmin vähän puheliaammaksi persoonaksi nähdessäni hänet Henrin kanssa. Huomasin vasta nyt, että Roni ei ollut kovin hyvä kahden keskisessä keskustelussa.

”Kyse ei ole siitä. Kartat on epäselviä, eikä niitä osaa kukaan lukea”

”Luen koko ajan”

”Luulet vaan”

Roni naurahti ja hänestä alkoi huokua rohkeutta puhua vielä enemmän.

”Olet vaan katkera”, hän naureskeli yksikseen kävellessään lukion pihalta muiden perässä. Lupa poistua oli annettu.

Tepastelin hänen vierelleen pysyäkseni perässä. Miesten kävelytapa oli aina samanlainen. Tuntui kuin he ylittäisivät suuria rotkoja vuoro toisensa perään ja naiset kipittivät kuin hiiret, mikä sai heidät näyttämään tyhmiltä.

”Katkerako? Mistä?”, tuhahdin yrittäen saada keskustelua aikaan. Vaivaannuin hiljaisista hetkistä, vaikka joskus arvostinkin niitä. Kiitin Ronia yrityksestä luoda keskustelua välillemme. ”Tuon lukemisestako? Ja paskat. Miten karttaa voi edes lukea?”

”Kuvittelemalla kaupungin mielessään katsomalla yläilmoista”

”Ootko sitten hypänny helikopterista alas? Kas vaan, leija Jyväskylän yllä”

Ronin nauraessa tyhmille vastaukselleni naurahdin itsekin vähän kuivasti.

Hän johdatti meitä ja perässämme notkuneita kavereita ensimmäisen etapin kohdalle, Kaupungin Kirjaston kulmaan.

Olin ohjeiden mukaan ottamassa rakennuksesta kuvan todisteeksi sen löytämisestä. Vieressäni nousi musta, aika isokokoinen kosketusnäyttö jonka näyttöä painoi Ronin sormi. Kuului tyypillinen kameralle kuulunut ääni ja kuva tallentui.

Jumituin niille sijoilleni kännykkä yhä koholla ja tuijotin Ronia kuin Nuu-Nuu Teletappeja. Roni vilkaisi minuun ja kohotti kulmaansa kysyvästi, huulille levisi vilpitön hymy.

”Mitä?”, hän kysyi. Huokaisin, suljin kameran puhelimestani ja työnsin sitä takaisin taskuuni.

”Ei mitään”

Ronin kasvoille levisi ihmettynyt ilme, jonka olisi voinut tulkita myös huolestuneeksi. Hymy hälveni kuin savu ilmaan.

”Sano vaan”

”Ei oo sanottavaa”

Hiljaisuus lankesi. Ympärillämme hääri pari muuta opiskelijaa, jotka napsivat kuvia ja häipyivät jatkamaan matkaansa. Autot ajoivat ohi, risteyksestä ei ylittänyt ketään, seisoimme aivan risteyksen vieressä.

”Minne seuraavaksi?”, ehdin sanoa ennen kuin Roni päätti edes avata suutaan.

Hän kohautti kulmiaan vähän vaivaantuneesti, vilkaisi karttaa ja lähti astelemaan poispäin minusta sanomatta mitään. Lähdin siitä huolimatta perään, vaikka minua ärsytti vielä enemmän hänen käytöksensä.

Vielä pahemmin ärsytti oma käytökseni. En voinut sille mitään, ei Roni edes tarkoittanut sitä. Mutta silti minua ärsytti.

En voinut sietää, että kaikilla oli nykyään kosketusnäytöt joilla rehvastella muille. Monet eivät edes rehvastelleet eivätkä sanoneet niistä yhtikäs mitään aivan kuin Roni oli juuri tehnyt.

Mutta silti pänni. Jotenkin tuntui siltä, että en osannut mitään. En voinut tehdä mitään.

Vihasin itseäni sellaisten mitättömien roskien takia. Vaivasin päätäni ja muita sellaisista asioista ja annoin sen näkyä, vähän liiankin hyvin.

Siltikään tuntiessani huonoa omatuntoa en sanonut Ronille mitään vaan pidin naamani kiinni ja annoin asian olla.

Roni edelleen yritti saada aikaan pientä keskustelua, mutta se jotenkin tyrehtyi parin sanan jälkeen.

En ollut koskaan odottanut päättyväni Ronin kanssa puoleksitoistaksi tunniksi kahdestaan, eikä juttu luistanut.

En edes tuntunut samastuvani häneen millään tasolla, että olisin voinut innostua keskustelusta. Vain siinä mielessä, että olimme kummatkin ei-puheliaita tyyppejä eikä sille voitu mitään.

Viidettä kuvaa vietiin ja astelimme kilometrin tai pari takaisin Jyväskylän keskustaan. Olimme luopuneet keskustelusta ja kysymyksemme liittyivät vain seuraavaan paikkaan jonne piti mennä.

Roni edelleen yritti kysellä jotain ja oli päätynyt kyselemään minusta ja mieltymyksistäni muun muassa musiikin ja elokuvien suhteen. Ne poikkesivat reippaasti Ronin omista, en voinut kuin naurahtaa sitä suurta eroavaisuutta.

Hän kuunteli ulkomaalaista räppia ja hip hoppia, varsinkin sellaisia mistä en pitänyt tai en ollut kuullut. Samaa hän ajatteli minusta, sen näki hänen kasvoistaan kun vastasin hänen kysymyksiinsä.

Seuraava kohde oli Kalevankatu, mikä oli minulle järjettömän suuri onni. Ihmettelin jälleen kerran omaa onneani päästä kävelemään Kävelykadun läpi pidätellen toivoa yllä. Olin melkein unohtanut Ronin nähdessäni kivitetyn tien edessämme astellessamme suojatien yli. Edessäpäin loistelivat suuret ja tunnetut suomalaiset kaupat joiden ovista tulvi ihmisiä sisään ja ulos.

Täällä sitä taas oltiin. Hymy levisi huulilleni.

”Mikäs noin hymyilyttää?”, Ronin ääni kuului vierestäni.

”Ei mikään”, vastasin hänelle jälleen kerran vähän torjuen. ”Aina niin eloisaa”

Ohitimme useita ihmisiä ja pujottelimme tiemme Kävelykadun keskiaukiolle jossa oli tasaista asfalttia. Se oli risteys josta pääsi eteenpäin, vasemmalle ja oikealle. Jokaisella puolella oli kauppoja, vaikka vasen- ja oikeapuoli olivat vähemmän täynnä vaihtoehtoja kuin edessäpäin odottava tie, jonka päässä kulki Kalevankatu katkaisten tien ja päättäen suositun kauppakadun siihen.

Tunnustelin farkkujen taskujani tarkistaakseni oliko minulla lainkaan käteistä mukana ja vilkuilin kauppoja ostamisen toivossa. Tosiasiassa olisin halunnut ostaa lisää aikaa ja saada Ronin hetkeksi pois. En halunnut pyytää sitä häneltä suoraan, kuka nyt olisi. 
Rollin Pud ei mitä mahdollisemmin ollut auki siihen aikaan päivästä, mutta olin ymmärtänyt jengiläisten pyörivän täällä päivälläkin. Ainakin pariksi minuutiksi, niin Samuel oli vihjaissut.

Olin juuri aikeissani ilmoittaa Ronille häipyväni erääseen kauppaan ostaakseni jonkinlaista juotavaa, kunnes huomasin edestäpäin minua kohti kävelleen nahkatakillisen pojan, jonka kasvot olivat myrtistyneet ärsytyksestä. Sillä ilmeellä hän sai raivattuaan eteensä tietä ja ajettua muut sivummalle vähän pelästyneinä.

Pelkkä kasvojen ilme ei pelästyttänyt, vaan näkyvä massasta poikennut asustus vaikka sellaisia näkyi joka kaupungissa.

Yllään avonainen, väriään säilyttänyt sysimusta nahkatakki jonka alla ei ollut minkäänlaista paitaa. Housut olivat tiukat tummansiniset farkut, joissa koreili muutamat isot viilellyt tai kuluneet reiät jotka paljastivat lisää pintaa rintakehän lisäksi.

Mustat hiukset olivat yhtä sekaisin kuin juuri herännellä unikeolla, näyttivät täysin erilaisilta kuin olin muistanut. Tai sitten olin unohtanut yhden pienen seikan.

En muistanut. Muistin miehen, mutten muistanut mistä.

Vasemmassa kulmassa oli hopea kulmalävistys joka korosti hänen vihaista ilmettään.

Tunsin käsivarressani vetäisyn ja olin poissa hänen tieltään. Hän ei ollut edes katsonut minuun vaan suoraan taakseni vaikka seisoin aivan hänen edessään liikkumattomana, mistä päättelin hänen olleen valmis tyrkkäämään minut omin voimin sivuun.

”Ehdinpäs”, kuului Ronin helpottunut ääni vierestäni. En noteerannut vaan jäin tuijottamaan pojan perään. En saanut sanoja suustani, en tiennyt mitä piti ajatella. Yritin kovasti tuoda päähäni jonkinlaista muistikuvaa, mutten onnistunut. Tiesin kuitenkin heti kuka hän oli katsellessani hänen kääntyvän eräälle sivutielle, josta olisi paljastunut tuttu pudi minunkin ilokseni.

Eivät he olisi minulle mitään tehneet, niin ainakin arvelin. Mitä luultavammin he tiesivät minun ja Samuelin touhuista, joten uskoin heidän jättäneen meidät rauhaan, minut ainakin.

En silti ollut täysin varma. Se tyly ja välinpitämätön katse oli saanut minutkin jäätymään selkäydintäni myöten. En osannut sanoa oliko hän aina tuollaisella päällä, en edes osannut tulkita ajatuksiani täysin sen jälkeen kun hän katosi nurkan taakse. En tajunnut miksi vaivasin päätäni sellaisella asialla mikä ei edes koskenut minua. Ainakaan paljoa.

Ainakaan juuri nyt. Ehkä myöhemmin jos sotkeennuin enemmän, mutten halunnut ajatella sitä. En ollut valmis jossittelemaan sellaisille.

”Jossu, onko kaikki hyvin?”, Ronin kysymys herätti minut. Hätkähdin ja salamannopeasti levitin kasvoilleni vähän liiankin pirteän ja teennäisen hymyn.

”On! Mennään jo, meillä ei taida olla enää paljoa aikaa jäljellä”, sanoin työntäen häntä eteenpäin.

Vilkaisin vielä taakseni vaikka tiesin hänen jo kadonneen. Huokaisin levottomana syvään ja mutristin huuliani tyytymättömänä.

Päässäni vilahti ajatus käydä Rollinissa liikuntatunnin päättyessä, jonka seurauksesta mieleni alkoi paistaa kirkkaammin kuin aurinko taivaalla.