----------------------------------------------------------
Ja niin siinä sitten kävi - en jäänytkään kotikaupunkini lukioon opiskelemaan pitkää matematiikkaa, ja katsomaan vanhojen naamojen vääntelyä kolmea vuotta pidempään. Olin parhaalle ystävälleni sanonut jääväni, mutta mitään lupausta en tehnyt. Tiesin katuneeni, jos olisin luvannut jääväni lapsuuteni valtakuntaan, missä mikään ei muuttunut.
Rehellisesti sanottuna en halunnut jäädä siihen paskakaupunkiin, jossa ei ollut mitään minua varten, ei mitään muuta kuin arvottomia huhujen levittäjiä, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.
Matkasin tänään Etelä-Suomesta Keski-Suomeen, Jyväskylään. Aurinkoiseen, täysin suomalaiseen kaupunkiin, jossa synnyin ja elin 4 ensimmäistä elinvuottani iloisempana kuin koskaan. Kaupunkiin, jossa kävin aina loistavan tilaisuuden tullen.
Sydämeni kuului Jyväskylälle. Sen hurmaavan iloiset ja auttavaiset ihmiset auttoivat minuakin ymmärtämään maailmaa. Nuorison valtakunta, josta jokaiselle löytyi oma paikka asua ja elää omassa rauhassaan omaa elämäänsä. Siinä paikassa oli jotain, mikä sai minut rakastamaan sitä sydämeni kyllyydestä. Jotain mitä minä tarvitsin, niin henkisesti kuin fyysisesti.
Täytyy myöntää, Jyväskylä on monella tavalla parempi kaupunki kuin omani jossa vartuin. Monipuolisesti parempi, sillä se omasi monta suurketjuista kauppaa, ja vähän vähemmän tunnetumpia, mutta hyödyllisiä ja mukavia pienliikkeitä ja yrityksiä. Lukioita löytyi pyöristettynä viisi, kokonaisuudessaan kouluja oli enemmänkin jos laskettiin mukaan ala-asteet, yläasteet, yliopistot ja ammattikorkeat. Paikallisia kaupungissa oli yli 130 000, joten jokaiselle piti löytyä ainakin yksi ystävä samasta paikkakunnasta. Jyväskylä oli erilainen, se oli kuin tyylilajien yhdistämä kunta. Hevareita, hiphoppareita, gootteja, Paris Hiltoneja, taviksia. Ulkopuoliselle se kuulosti Helsingiltä.
Minulle se kuulosti Jyväskylältä, maailmani taivaanrajalta.
Lukion takia siirryin Jyväskylään, ja samalla hain kaupungista uusia tuttavuuksia ja uutta elämää elääkseni. Halusin opiskella musiikkia pääaineena, joten hain ja sain paikan Cygnaeus-lukiosta, jonka keskiarvo oli viimeaikoina tiuskinut vähintään ysin keskiarvoa päättötodistukseen. Olin saamastani paikasta hurjan iloinen ja hyvällä tavalla sanaton Jyväskylän lukioiden ollessa laadukkaita ja suuria, mutta samalla mieltäni painoi vihlova syyllisyys. Entiset ystäväni jouduin jättämään väkisin taakse pakatessani tavaroita muuttolaatikoihin ja hyvästellessäni jokaisen viikko sitten pidetyissä läksiäisissä, joissa olin itkenyt silmäni puhki huomatessani, että elämäni tärkein ihminen ei pettymykseltään halunnut enää vaihtaa minun kanssani sanoja.
Ikävää lähenevä tunne ei kauaa kestänyt, kun asuntoni ovelta kuului innokas koputus.
Paula oli saapunut. Kämppäkaverini.
Asuin kerrostalossa, kolmannessa kerroksessa. Mummoni omistamassa asunnossa, jonka hän antoi minulle ilomielin. Toki minun piti siitä maksaa vuokraa, mutta paljon alennetuin hinnoin. Paulan kanssa sovittiin hänen hoitavan pääasiassa elintarvikepuolen, ja hän vannoi pitävänsä jääkaapin täynnä ja meidän elämämme ongelmattomana.
Paula oli tummanruskea hiuksinen, pirteä tyttö, joka joskus aikoinaan erehtyi pelleilemään tupakalla ja leikkimällä paikoissa joissa hänen ei olisi pitänyt. Kiinni hän ei koskaan jäänyt, mutta ajan kuluessa eteenpäin hän päätti olla järkevämpi ja luopui siitä mikä ei kuulunut hänen luonteeseensa, ja hänen elämäänsä. Hän oli todella mukava, luonteikas ja hauska mimmi, joka rakasti ihmisiä ja hyvää seuraa. Hänestä ei saanut pahaa ihmistä tekemälläkään, ja hänellä oli vahva oikeudentaju.
Riensin avaamaan oven, jonka takaa Paula hihkaisi iloa täynnä kovalla äänellä.
”Yllätys!” hän nosti kätensä ilmaan iloinen ilme naamallaan. Jalkojen ympärillä oli pari kolme pahvilaatikkoa ja siinä sivussa kolme neljä matkalaukkua. Hyvin varustautunut matkaa varten. Saa sitten yksinään purkaa nuo.
”Hei, autatko vähän näiden tavaroiden kanssa. Painaa nimittäin tosi paljon”, hän pyysi ja otti matkalaukut, jättäen raskaat laatikot minulle. Naurahdin, autoin ystävää hädässä ja toin ne sisälle Paulan sulkiessa ovea.
”Tää on just ihana!” Paula hihkaisi uudestaan samalla, intoa täynnä olevalla äänellä. ”Hitto me ollaan onnekkaita!”
”Sanos muuta”, hymyilin. ”Muutama päivä vielä vapaata ja sit on lukion aika.”
”Ei millää jaksais vaikka se oliski kuinka ilonen asia”, Paula huokaisi ja alkoi kierrellä kämppää omassa, ripeässä tahdissaan.
”Totta, mutta kivahan se on tutustua uusiin tyyppeihin”, myönsin. Paula vain nyökkäili, eikä hetkeen keskittynyt mihinkään muuhun kuin joka nurkan tutkimiseen.
”Ootko purkanu tavaras jo?” hän kysyi vilkaistessaan vessaan.
”Melkein joo”, vastasin kohauttaen olkapäitäni.
”Haluuks auttaa mua noiden purkamisessa?”, hän kysyi vetäen kasvoilleen anelevan ilmeen ja risti kätensä kuin rukoillakseen. ”Ole kiltti”
Saa sitten yksinään purkaa nuo...
”Hyvä on”, hymähdin. Paula hyppäsi ilmaan iloisena.
”Mä tiesin että sä suostut!” hän hymyili pirteästi.
”Mistäköhän johtuu?” kysyin, osittain myös itseltäni.
”Muuten, näytäs nyt ne sun fiftarivaatteet!” Paula innostui muistaessaan viimeöisen tekstiviestikeskustelumme.
”Myöhemmin. Mennäänkö huomenna kaupungille kattelemaan löytyiskö mitään”, ehdotin.
”Käy!!” Paula innostui lisää. Hän siirtyi laatikoidensa luokse ja ryhtyi purkamaan niitä hymy pyllyssä. Hän katsahti minuun odottavasti.
Henkäisin syvään.
”Joo joo”, ja astelin auttamaan häntä.
Purettuamme kaikki tavarat laatikoista ja laukuista, ajattelimme voivamme viettää kunnon loppupäivän lokoillen. Päätimme lähteä Ärrälle vuokraamaan leffan ja ostamaan jotain hyvää.
Puin mustavalkoiset tennarit avaimet farkkujen taskussa, Paula converset joiden kanssa hän hyppelehti gasellina ovelle.
”Mä päätän sen leffan”, hän sanoi minulle pätevällä äänensävyllä.
”Kunhan et mitää teinimassaa lainaa, esimerkiks jotai High school musicalia tai jotai”, sanoin vakavana.
”En todellakaa, perseestä koko leffa”, hän lupasi. ”Tuu jo!”
”Mikä hoppu sulla on?”, kysyin huvittuneena. Paula kohautti olkapäitään.
”Emmä tiiä, sun läsnäolo saa mut jotenki iloseks”, hän mietti hymyillen. Iskin hänelle leikilläni silmää.
”Jaaha, laskin tuon iskuyritykseksi”
”Laske vaan iha rauhassa”, vastasin Paulan iskiessä minulle silmää takaisin. Naurahdin.
”Pitäs varmaa munki hyppii ku joku kenguru”, aloitin sarkastisesti uuden puheenaiheen.
”Hypitään!”, Paula hihkaisi nauraen. ”Mennää sinne Ärrälle hyppien!”
”Sä oot sekasin tänää”, hymyilin leveästi katsellessani häntä. Hän hyppi edessäni innokkaana, hyppi rappuset alas.
”Tuu ny!”, hän viittoi minua nopeasti mukaan. Huokaisin, luovutin järjelle ja annoin sydämen tällä kertaa pitää hauskaa.
Hypin joka toiselle askelmalle, alas maantasalle. Ja sen jälkeen Paula haastoi minut juoksukilpailuun.
Hän ei jaksanut juosta kovin pitkään, innostus meni ja niin meni minunkin.
”Aiot sitten suorittaa musiikin läpi?” Paula kysyi kun kävelimme rauhallisempaan tahtiin.
”Totta kai!” vastasin. ”Ja susta tulee neropatti.”
”Todellaki”, Paula iski silmää. ”Paljonko on-”
”Paula, ei nyt”, keskeytin hänet naurahtaen. Tiesin että hän aikoo vitsillään antaa minulle laskutehtäviä. Paula nauroi.
”Kunha narutin sua”, hän tönäisi minua hymyillen leveästi. ”Juha tulee jossain vaiheessa käymään.”
”No sepä hauskaa, meikä pääsee naurattaa siltä kuset housuun niiku lupasin”
”Tai sit se menee toisinpäin”, Paula naureskeli.
”Voi olla”, lankesin hymyilemään leveämmin kuin ruskeahiuksinen tyttö vieressäni.
”Tai sit se oon mä!”, Paula huudahti, usutti kätensä vyötärölleni ja rupesi kutittamaan. Työnsin hänen käsiään pois, samalla nauraen.
”Lopeta!”, nauroin.
”No enkä!”, hän virnisti ja yritti kutittaa kovempaa. Kutitusherkkyyteny käski minun juosta mahdollisimman pitkälle Paulasta, joka juoksi into bensiininään perässä. Saavutimme ennen pitkää R-kioskin.
Astuimme kioskin ovesta sisään katsellen ympärillemme. Paula riensi DVD-hyllyn eteen heti kun sen näki ja rupesi etsimään sopivaa elokuvaa. Minä katselin tarjolla olevia juomia kylmähyllystä.
Minun teki mieli viheltää, tunsin itseni jotenkin hilpeäksi. Kevyet, korkeat sävelet soivat pienen kaupan jokaisessa nurkassa, saaden Paulan kääntymään minuunpäin hellä hymy naamallaan. Sitten hän käänsi katseensa takaisin DVD-levyihin ja etsi vieläkin sitä sopivaa.
Otin kylmähyllystä Coca-Colaa ja Mountain Dewiä. Nappasin yhden sipsipussin ja pari karkkipussia, jonka jälkeen astelin myyjän eteen tiskin luokse. Laskin ostokset tiskille, ja nainen rupesi laskemaan niiden yhteissummaa.
Katseeni siirtyi Jyväskylän omaan kaupunginlehteen, Keski-Suomeen. Sen etusivulla koreili jännittävän iso juttu tärvellystä patsaasta, johon oli kirjoiteltu ja maalattu kaikenlaista, mikä ei sopinut puiston kuvaan ollenkaan. Olihan siinä samassa puistossa Jyväskylän kirkko.
Patsas ei näyttänyt yhtään viehättävältä kun sitä kuvaa katsoin.
Nappasin lehden käteeni ja etsin artikkelin. Myyjä katseli ihmettynyttä katsettani tajuten etten ollut ihan paikallisia.
”Kuka on tämän takana?” kysyin myyjältä lisätessäni lehden ostosten sekaan. Myyjä laski sen yhteissummaan.
”Tai ketkä”, hän korjasi. ”Tätä on jatkunut pitkään. Täällä on liikkunut jo jonkin aikaa pahojaan tekevä jengi, joka tärvelee kaupungin ja muiden omaisuutta”
”Mikä jengi?” kysyin.
”Heidät tunnetaan nimellä 'Devil's sons' tai jotain. Liikkuvat joskus kävellen, anastetuilla moottoripyörillä tai autoilla. Tuntomerkit on mustat nahkatakit ja nahkahousut, muuta ei erityisemmin tiedetä”, myyjä kertoi. ”Tekee yhteensä 13 euroa”
Annoin rahat, nainen laski ne kassakoneeseen ja auttoi minua pakkaamaan ostokset kassiin.
”Mitä ne täällä tekee? Miks ne tekee noin?” kysyin lisää. Myyjä kohautti olkiaan.
”Sen kun tietäisi. Mutta mitään hyvää niillä ei oo mielessä. Ne pahoinpitelee myös ihmisiä jotka sattuu niiden edelle. Sun kannattaa oikeesti varoa, useimmat on joutunu sairaalaan niiden toimesta”, myyjä varoitti vakavana. ”En halua edes ajatella miten pahasti ne uhrit ovat loukkaantuneen, mutta siitä on ollut juttua ettei mitään kivaa nähtävää.”
”Kiitos varoituksesta”, hymyilin hieman laimeasti.
Paula tuli tiskille. Hän oli kuullut keskustelumme, mutta ei kuitenkaan viitsinyt puuttua siihen.
”Vuokraamme tämän”, hän sanoi ja ojensi jonkun draamaleffan.
”Vitosen tekee”, myyjä vastasi rennosti. Paula ojensi setelin.
”Onko niitä nähty täällä päin?”, kysyin myyjäneidiltä vieläkin siitä samasta asiasta. Hän katsoi minua hieman epäröiden ja nyökkäsi.
”Muutaman kerran on kuulemma täälläpäin käynyt, iltaisin useimmiten”, hän vastasi. ”Mutta poliisit jahtaa heitä, joten heillä ei pitäisi olla kauheasti aikaa lorvailla pitkin paikkoja vaan pysytellä piilossa”
”Totta”, sanoin hymyillen. ”Saavatkin pysyä täältä kaukana.”
Jostain tuntui kuuluvan moottoripyörän ääntä, kaikki kolme hiljenimme. Jännitys kesti vain pari sekuntia, ja sitten se hiljeni.
Vilkaisimme toisiamme, huokaisimme syvään ja moikkasimme.
Astuimme ulos Ärrältä, ja uteliaisuuden vuoksi katselin ympärilleni. Ketään eikä mitään ei näkynyt, muuta kuin pari autoa. Onneksi.
”Pelottavaa”, Paula hytisi. ”Sellasia hirmumiehiä”
”Ihmiset joskus on”, sanoin.
”Miten ne voi? Miten ne kehtaa?” Paula kyseli. ”Miksei niitä olla saatu kiinni, jos on noin paljon rikoksia?”
”Kertoisin jos tietäisin”
Käännyimme nurkan taakse, ja näimme kilometrin päässä pari mustaan pukeutunutta jätkää, moottoripyörät vieressä. He vetivät siinä kaikessa rauhassa kaljaa.
Paula säikähti ja rupesi hermoilemaan.
”Eikö tässä oo mitää kiertotietä?”, hän kysyi minulta. ”Noiden on pakko kuulua siihen jengiin...”
”Ei oo...mut en mä usko että ne viittii käydä käsiks ku ne on kaksistaan tossa”, sanoin. Paula rauhoitteli itseään itsekseen kuiskaillen. Emme olleet välittääksemme noista kahdesta mustaan nahkaan pukeutuneesta pojasta vaikka he katsoivat meitä jotenkin piikittävästi, tarkkaillen.
”Meillä on huono onni”, Paula totesi. ”Heti ku kuultiin jotain negatiivista nii meille tapahtuu se”
Nyökkäsin.
”Epäilyttävän oikeessa oot”, vastasin kun pääsimme kauemmas noista kahdesta. He jäivät hetkeksi tarkkailemaan meitä, kuiskutellen. Mutta siirsivät katseensa pian pois. Heidän pitäisi lähteä pois ennen kuin joku muu näkee heidät.
Paula oli ostanut jonkun laimean nyyhkyleffan, jonka oli tarkoitus itkettää, mutta kumpikaan ei itkenyt tippaakaan, ei ollut aikeissakaan. Leffa oli suoraan sanottuna surkea.
Mutta hyvät eväät paransi sitä jollain tavalla. Heitimme läppää leffan tyhmimmistä repliikeistä ja siinä jäi sitten leffan katsominen vähän sivuun.
Kello näytti pian 11 illalla eikä meitä nukuttanut paljoa yhtään. Päätin lukea sen artikkelin läpi. Nappasin lehden pussista ja rupesin selailemaan sen sivuja.
”Mitä sä luet?”, Paula kysyi ja kurkisti olkani takaa.
Luin rivi riviltä nopeaan tahtiin, rupesin pian lukemaan ääneen.
”Viime keskiviikkona löytyi jälleen kerran tärveltyä kaupungin omaisuutta kirkon puistosta. Patsas on maalattu ja sprayattu siihen kuntoon että kaupungin on ihan pakko pistää ammattilaiset puhdistamaan patsas. Syyllisiä tähän tekoon lienee kaikille ilmiselvää; viimeaikoina on liikkunut pahamaineinen jengi Jyväskylässä tuhoamassa, varastamassa ja pahoinpitelyäkin on ilmentynyt monessa kohtaa. Jengiä ei ole vielä saatu kiinni, mutta poliisi yrittää parhaansa saadakseen kyseisen ”Devil's sons” jengin kiinni keinolla millä hyvänsä.
'Pyydämme paikallisia ottamaan mahdollisimman pian meihin yhteyttä jos näette mustaan nahkaan pukeutuneita miehiä', poliisi oli sanonut lehdistölle.
Paholaisen pirut ovat aiheuttaneet sen verran harmia että oikeus antaisi heille pitkän ja säälimättömän tuomion”
”Sillä porukalla viiraa päässä, ihan selvästi”, Paula mutisi. ”Jos näen jonkun niistä edes vielä kerran nii se on niiden menoa”
”Mitä aiot? Soittaa poliisille?”, kysyin. Paula ei sanonut aluksi mitään, oli hetken vaiti.
”Varmaan...”, hän kohautti olkapäitään. ”En kyllä kehtaisi mennä näyttämään naamaanikaan”
”Sitähän minäkin”, naurahdin.
Paula nousi seisomaan sohvalta ja katseli ympärilleen. Koko asunto oli valkoinen, lattia sileää parkettia. Olohuoneen toisessa päässä oli 2-3 metriä pitkä iso ikkuna jota koristivat mustat vähän läpinäkyvät verhot johon oli kuvitettu mustia kukkia. Ikkunasta näki kerrostalon taakse parkkipaikalle ja siinä lähellä olevat muut talot. Viereisessä huoneessa oli oleskeluhuone, josta pääsi pienehkölle terassille. Asunnosta löytyi kohtalaisen iso pesuhuone jossa oli suihku, lavuaari, iso peili, hyvä valaistus, vessanpönttö sun muu tarvittava. Keittiö oli aika pieni, mutta sieltä löytyi pieni ikkuna, josta pystyi katsomaan kämpän ulko-oven eteen ja kerrostalon pihalle. Keittiön edessä oli pieni pyöreä ja tumma puinen pöytä johon mahtui neljä henkeä.
Paula ja minä nukuimme eri huoneissa, mutta ne huoneet olivat kivasti vierekkäin, lähellä ulko-ovea.
”Mä meen nukkumaan”, Paula sanoi, nappasi puoliksi syödyn karkkipussin mukaansa ja lähti huoneeseensa. ”Hyvää yötä!”
”Sulle samoin!”, hymyilin hänelle. Kuului oven narina ja ovi kolahti kiinni vähän peräämmällä.
Huokaisin syvään, jatkoin artikkelin lukemista.
”Poliisi ei ole saanut mitään tietoja pahoinpidellyiltä henkilöiltä eikä keltään silminnäkijältä. Poliisi on kuitenkin sen saanut selville, että jengi on tehnyt uhreilleen selväksi että kantelu voi koitua uhrien viimeiseksi teoksi. Kukaan ei ole uskaltanut sanoa mitään tietoja heistä, eikä uhrit halua puhua koko asiasta.
'Siellä oli ihan kauheaa, he ovat pahempia kuin nykynuoriso jotka pahoinpitelevät mummoja ja vaareja melkein kuoliaaksi', joku uhri oli kommentoinut, muttei sanonut enempää. Poliisi epäilee, että jengillä on käytössään myös aseita ruumiinvoiman lisäksi. Joiltakin tapahtumapaikoilta on löytynyt hylsyjä.
'Iltaisin ei kannata ulkona kulkea, koskaan ei tiedä kuka tai ketkä tulee vastaan', poliisi lisäsi.”
Ja juttu päättyi siihen. Pudistin päätäni, rutistin lehden ja heitin sen nurkkaan.
”Pikku pirulaisia”, huokaisin. Nousin seisomaan, join colan loppuun ja suunnistin omaan huoneeseeni, sulkien valot ja sähköt. Huomenna tiedossa shoppailupäivä kaupungilla.
Miksi minusta tuntui, että mä pääsen vielä kohtaamaan tuon jengin? Tunne oli niin vahva, että halusin saada sen pois mielestäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti