Sääli

”Paula, minne sä oot menossa?”, kysyin Paulalta kun hän oli häipymässä koulun loputtua neljältä jonnekin Sennin kanssa. Heistä kahdesta oli alkanut tulla hyvät ystävät. He puhuivat toisilleen enemmän kuin Paula minulle. Paula tosiaan alkoi etääntyä minusta, mikä olisi merkinnyt minulle enemmän omaa rauhaa eikä Paulan tarvitsisi pettyä saadessaan tietää.

Toisaalta olisin tahtonut pitää Paulan luonani, koska olin varma siitä, että olisin lähitulevaisuudessa tarvinnut henkistä tukea. Ja Paula oli minulle sitä jo nyt, enkä halunnut päästää hänestä irti.

Paula kääntyi yllättyneesti ympäri viaton ilme paistaen hänen kasvoiltaan.

”Hengaan Sennin kans, nähää myöhemmin”, hän sanoi huolettomasti tyyni ilme kasvoillaan ja kääntyi vähän kiireessä selkä minuunpäin lähtien kävelemään Sennin kanssa kohti lukion ulko-ovia. Kohotin kulmaani katsoen ihmetellen heidän peräänsä.

”No tervemenoa”

”Niistä on tainnu tulla hyvät ystävät”, Minna ilmestyi paikalle naurahtaen kevyesti. Hän ei enää ollut niin hermostunut kuin aikaisemmin, mikä oli minulle helpotus.

Mutisin itsekseni jotain mistä en saanut selvää itsekään. Hetken epäilin itseäni olemasta mustasukkainen, mutta kielsin sen saman tien. Ajattelin niin olleen parempi Paulalle.

Ennen kuin ehdin huomatakaan, Minnakin karkasi viereltäni sanoen nopeasti moikat ennen kuin ehdin edes sanoa hänelle mitään. Hän lähti nopeaan tahtiin Sennin ja Paulan perään ulko-oville jättäen minut yksin naulakolle. Henri oli lähtenyt Ronin kanssa saman tien kun tunti oli loppunut.

Kaikilla tuntui olevan jonkinlainen kiire tai muuta tekemistä päivälle, mikä sai minut tuntemaan itseni vähän mitättömäksi.

”Joudun ilmeisesti kävelemään yksin”, kohautin kulmiani tylsistyneesti ja vilkaisin ympärilleni. Jostain kuului korkojen kopinaa ja rappusilta asteli alas vielä muutamia ihmisiä jotka olivat myös lähdössä kotiin.

Päätin kipaista tyttöjen vessassa korjaamassa pakkelit naamassani ennen lähtöä. Riensin aulan vastakkaiselle puolelle ulko-ovista vasemmalle ja aukaisin oven jossa oli tuhritun tytön kuva.

Vessassa ei ollut muita, joten rohkenin puuteroida naamani rauhassa ilman kenenkään tarkkailemista. Pari minuuttia kului, päätin vahvistaa silmänympäryksetkin mustalla kajaalilla.

Ovi työnnettiin vauhdilla auki ja sisään asteli kaksi kikattelevaa pissistä kopisevin koroin. He vilkaisivat minuun yllättyneinä, mutta nekin ilmeet muuttuivat nopeasti ilkeämielisiksi virneiksi.

Ovi jäi auki, toinen tytöistä vihelsi. Hänellä oli suora ja terävä nenä, toisella taas vähän pulleampi. Kasvot täynnä ihonväristä liisteriä ja silmät meikattu liian vahvasti mustaksi. Korvissa roikkui kullanväriset isot rengaskorvikset, jotka minun teki mieli kiskoa irti.

Terävänenäinen pureskeli purkkaansa ja haroi hiuksiaan vilkaisten ystävättäreensä hymyillen vinosti.

”Mitäs kiltti typykkä täällä tekee?”, toinen tytöistä sanoi. Yritin olla näyttämättä säikähdystäni.

”Varmaan sitä mitä tekin”, pyöräytin silmiäni esittäen etten pelkäisi heitä.

Tytöt nyrpistivät nokkaansa. Heille ei näyttänyt käyvän tälläinen käytös ekaluokkalaiselta, mikä sai minut pidättelemään nauruani.

”Oot aika ylimielinen, tiesitkös sitä?”, toinen tytöistä vaihtoi aihetta minuun. ”Se ei tee sulle hyväks”

”Puhu ittestäs vaan, misu”, virnistin hänelle alentavasti. Tungin kajaalini meikkipussiin ja tungin sitä laukkuuni päässäni vain ajatus pakenemisesta. Nappasin laukkuni lavuaarin vierestä ja olin valmis lähtemään. Kääntyessäni ympäri tytöt olivat nähneet lävitseni ja kävelleet eteeni estääkseen poistumiseni.

”Mihinkäs sulla on noin kova kiire?”, toinen heistä hymyili yrittäen olla näyttämättä hänen vihastunutta ilmettään mikä ei olisi sovinnut hänen kasvoilleen. Mikään ilme ei sovinnut hänen kasvoilleen, ja tätä ajatellessani jouduin pidättelemään hymyä. Hän oli varmaankin tottunut siihen, että jokaikinen oli polvillaan heidän edessään, anellen päästä pälkähästä ja että heitä pelättäisiin.

Tiesin etten tulisi poikkeamaan niistä muista uhreista ollenkaan. Pelkäsin riitatilanteita, päällekäymistä ja muiden satuttamista. Jokaikinen kerta kun yritin itseäni vaivoin puolustaa, kaikki kääntyi aina minun niskoilleni.

Mutta yksi juttu oli varmaa; en ikinä anelisi keneltäkään armoa. Sen verran ylpeyttä minusta löytyi.

”Ootte itte asiassa aika lapsellisia kuvitellessanne ittestänne ja teoistanne liikoja”, lankesin vahingossa ärsyttämään heitä. Rinnassa hakkasi levottomasti, tiesin päätä aukoessani hankkivani entistä enemmän hankaluuksia. Mieleeni tulvahti kuva Samuelista ja hänen jengistään. ”Sitä paitsi on teitäkin pahempia nähty. Ootte vaan yksi miljoonista joka koulussa rällästävistä kovisjengeistä”

Ajattelematta sen enempää tajusin rajan tulleen pienestäkin vastaan. Tytöt hyökkäsivät kirjaimellisesti kimppuuni vilkaisematta toisiaan. Korkokenkien kopina vilkastui, niin myös minun reaktiokykyni.

Väistin heidän käsiään livahtaen heidän välistään pää kumarassa. Jompikumpi heistä melkein ehti tarttua hiuksistani ja tukistaa minua taaksepäin heitä kohti. Juoksin vessan ovelle aikoen paeta paikalta, sillä en halunnut tapella vastaan. Ylettäessäni juuri avoimen oven kynnykselle eteeni tuli mustaan huppariin pukeutunut samassa jengissä liikkunut poika. Siinä seisoessaan tajusin hänen estävän yritystäni. Hän katsoi minua suoraan silmiin niillä karkean tummilla silmillään, jotka olivat valmiina haavoittamaan kenet vaan.

”Minnes sitä ollaan laukkaamassa noin kovaa vauhtia?”, hän kysyi virnistellen ja vilkaisi blondeihin. Tytöt heilauttivat hiuksiaan välinpitämättömästi ja siirtyivät peilin ääreen meikkaamaan, tietoisina siitä mitä tulema piti.

”Pois eestä”, yritin kohottaa ääneni vakuuttavaksi ja vilkuilin hermostuneesti hänen selkänsä taakse, jossa minua odotti vapaus. Minua hetkeksi ilahduttanut maisema pilaantui ja pojan taakse oli tullut muita jengin poikia.

Voimakas työntö lennätti minua taaksepäin kovalla vauhdilla kaataen minut selälleni lattialle. Ennen kuin ehdin tajuta mitä ympärilläni tapahtui, ovella seissyt poika istuutui päälleni estääkseen karkaamiseni ja napsautti sormiaan. Ovelta valui muut jengin pojat peremmälle vessaan katsoen minua virnuillen. Katsoin jokaista kauhistuneena, hädin tuskin ymmärsin rimpuilla vastaan.

”Pysy nyt paikallas!”, päälläni istunut poika huudahti ja löi poskelleni punertavan kohdan. Pääni iskeytyi likaiseen lattiaan lyönnin voimasta, silmissäni sumeni hetkeksi mutta näkö palautui saman tien vaikkei se näky minua juurikaan ilahduttanut. Päässäni pyöri edelleen vala josta halusin pitää kiinni, joten rupesin potkimaan ja työntämään häntä pois päältäni sen minkä jaksoin.

Vastenmielistä.

Blondit virnuilivat peilikuvilleen, vilkaisten peilin kautta minuun ylimielisesti. Pari lyöntiä uudestaan toisellekin poskelle, käsiäni puristettiin niin tiukasti lattiaa vasten että uskoin saavani hiertymiä. Hiukseni he olivat omasta innostuksestaan ravistelleet sotkuun, ja päälläni istunut poika väänteli kaupan päälle kasvojani punertuneista poskistani.

”Pannaanko?”, eräs pojista kysyi. Päälläni istunut mustahupparinen poika lakkasi hetkeksi, mutta piti silmänsä edelleen minussa. Hänen kasvoillaan oli alentava ilme. Hän nousi päältäni ja potkaisi voimakkaasti kylkeen pari kertaa. Kipu yltyi sietämättömäksi, en voinut enää pidätellä huutoani.

”Mikset sä itke?”, hän kysyi kohottaen toista kulmaansa. Kasvoilla paistoi samaan aikaan huvittuneisuus ja vakuuttuneisuus.

En kyennyt vastaamaan vaan tyydyin makaamaan lattialla veltosti ja tasoittamaan hengitykseni. Tärisin kauttaaltani. Jokaikinen katsoi minuun odottavasti, joku huokaisi kyllästyneesti.

”Haista paska”, kuiskasin raskaan hengityksen seasta, joka tuntui vievän kaiken voimani.

Porukka räjähti nauramaan.

”Sulla on pokkaa”, hän totesi, mutta sekin huvittunut ilme muuttui äkkiä kuolemanvakavaksi. ”Revitään vaatteet niin ryhdytään hommiin”

”Jumalauta, irti musta!!”, huusin viimeisillä äänilläni mitä suustani sain huudettua ja nostin vasemman vapaana ja vahingoittumattomana olleen jalkani ilmaan potkaistakseni jätkää kaikin voimin naamaan.

Pojat katsoivat huolestuneina potkaisemaani poikaa, joka yritti vääntää murtunutta nenäänsä takaisin sijoilleen. Hänen kasvoillaan ollut virnistys oli muuttunut vihaiseksi hänen tajutessaan mitä oli juuri tapahtunut. Tiesin loppuni tulleen.

”Joku tulee!”, kolmas poika sanoi hätäisesti ovelta. ”Mennään!”

Siinä samassa koko porukalla oli kiire. Vaan ei minua murhaavasti tuijottaneella pojalla, sillä hän oli vasta päässyt vauhtiin. Ympärillä kuulunut hoputus sekoitti hänen ajatuksiaan ja hän oli räjähtämisen partaalla. Toimettamana makasin kylmällä kaakelilattialla ja odotin hänen vievän kaiken loppuun asti. Tuijotin häntä suoraan silmiin, sillä minulla ei ollut enää paljoakaan voimia jäljellä tekemään mitään muuta. Niissä silmissä en nähnyt mitään, mikä olisi helpottanut oloani maatessani maassa.

”Jatkossa kannattaa olla viisastelematta”, hän sanoi lopulta vihaisella äänellä ja potkaisi minua kipeään kylkeen kolme kertaa täydellä voimalla. Kipu yltyi pahemmaksi ja suustani pääsi automaattisesti tuskanhuuto. Melkein luulin kuolevani siihen kipuun, joka oli vallannut koko kehoni ja saanut minut värisemään lattialla. Kyyneleet nousivat silmiini, kipu oli suunnattoman suuri. Jätkä mulkaisi minuun, kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan muut perässään. Kyyneleitteni takaa näin tyttöjen epätoivoisen juoksutyylin korkokengät jalassa ja mieleni teki nauraa sille kovaa, jotta olisin saanut käännytettyä heidät takaisin. En tajunnut miten joku kehtasi jättää kituvan ihmisen kärsimään tuskissaan ja tämä sai minut halveksumaan heitä. Saatoin pelätä, saatoin olla heikko ja mieluummin pakenin kuin taistelin. Mutta oli minullakin omat arvoni.

Mikä paskanaama. Koko jengi pelkkää kovistelua.

Yritin saada hengitystäni tasoitettua sen minkä pystyin, mutta kipu oli kuin polttava tuli, se sai mut huutamaan uudestaan tuskasta vääntäessäni itseäni edes hieman johonkin suuntaan. Kyyneleet valuivat virtoina lattialle, vessan ulkopuolelta kuului taas kerran korkojen kapinaa, joku oli tulossa tännepäin. Odotin heidän tulleen takaisin ja melkein ilahduin asiasta.

”Herran jestas sentään! Mitä sinulle on käynyt?”, jonkun tutun opettajan ääni kuului ovelta. Rupesin itkemään vielä enemmän, mikä sai opettajan huolestumaan. Hengittäminen alkoi käydä hankalaksi, suustani kuului käheää vinkunaa. Yritin saada sanottua jotain. Olisin tahtonut hänen hakevan jengin takaisin viedäkseen homman loppuun asti.

Opettaja juoksi vierelleni, kumartui polvilleen ja muodosti huulillaan sanoja, joista en saanut pätkääkään selvää. Kuulo petti, tuska ja kipu sekoitti tuntoaistini. Nainen käänsi päänsä ovelle ja yritti huutaa apua niin kovalla äänellä kuin pystyi.

Päässäni pyöri vain yksi asia sen kaiken kivun keskellä. Enkä edes tiedä miksi mietin juuri sitä juuri nyt.

Itkin kovempaa, tunsin kurkussani sen värinän ja kuulin heikosti oman surkean valitukseni. Veltot käteni yritin hivuttaaa naisen lähelle tarttuakseni hänestä kiinni, mutta niiden liikuttaminen sattui vielä enemmän kuin liikkumattomuus. Käteni olivat ruhjeilla ja haavoilla, verta valui taukoamatta.

Opettaja aloitti minun rauhoittelun, kun oli saanut huudettua tarpeeksi kovaa apua. Hän yritti olla koskematta minuun ettei tekisi minkäänlaista minulle kivuliasta virhettä, vaan odotti jonkun asiantuntijan tulevan paikalle.

Hän katsoi minuun huolestuneena, sanoi jotain ja nyökkäili kuin varmistaakseen, että olisin ymmärtänyt jotain. Hän nousi ja lähti kipittämään niillä koroillaan hakemaan apua, jättäen minut vessan jääkylmälle lattialle vuotamaan verestä, tuskasta, kyynelistä.

”Älä hae apua”, huusin päässäni. ”En halua apua”

Nainen palasi parissa minuutissa takaisin mukanaan parisen muuta opettajaa, jotka olivat tekemässä lähtöä koululta, sillä he kantoivat omia laukkujaan ja autonavaimet oli juuri vedetty esiin ja työnnetty takin taskuihin. Terveydenhoitaja Huovinen tunki muiden ohitse tarkistamaan tilani ilme rauhallisena.

Huusin kivusta kun tunsin kosketuksen juuri niissä kipeissä paikoissa, erityisesti kylki ei säästänyt minua kammottavalta ja armottomalta tuskalta.

Suljin silmäni tiukasti kiinni sulkeakseni kaiken ulos itsestäni ja ympäriltäni.

Suljin silmäni sulkeakseni ulos sen kaiken säälin, jonka näin heidän silmistään. En kestä sellaista.