Puolentoistan viikon piina

 

Hapuilin peittoa pääni päälle peittämään ikkunasta tulvivat lämpimät auringon säteet. Olisin halunnut nukkua vielä jonkin aikaa, mutta korvissani soi eivätkä silmät menneet enää kiinni vaikka aukaisin niitä vain pari millimetriä.

En saanut enää unen päästä kiinni silmien aukaisemisen jälkeen joten tyrkkäsin peiton pois päältäni ja nousin istumaan. Vilkaisin huoneeni läpi, se oli osittain siisti että epäsiisti. Lattialla lojui eilispäivän kuteet. Niitä katsoessani puoliunessa totesin itselleni, että tänään en noita pistä päälle.

Mielessäni käväisi kysymys: miksi en? Tänäähän on lauantai ja saisin pysyä--

Muistettuani eilisillan nerokkaan ja älyttömän ideani hyppäsin sängystä pystyyn ja kiiruhdin vaatekaapilleni, vetäisin sen pamahtaen auki ja silmäni etsivät sopivaa vaatetusta päivälle.

Laittaisinko mekon? Vai sittenkin paidan ja farkut? Vaiko shortsit tai jotain muuta.

Jotain peittävää vaiko paljastavaa? Tavallista vaiko viettelevää?

En osannut päättää.

”Jumalauta!”, kirosin ääneen, työnsin käteni vaatekaapin hyllyn perälle ja vedin kaikki vaatteeni lattialle. Kaikki vaatteet lensivät kaapista alas yhteen, armottoman isoon kasaan joka odotti ahneita ja kahmivia käsiä, etsimään sopivaa vaatekappaletta emäntänsä päälle.

Mutta vuoronperään jokainen vaatekappale lensi selkäni yli sängylle, sängyn viereen tai joko yöpöydän päälle.

Mikään niistä ei tuntunut täyttävän tämänpäiväistä tarvettani näyttää oikeasti hyvältä.

Lopulta päädyin siihen samaiseen mustaan Rita Hayworth-toppiin ja tummiin farkkuihin, samaan kaavaan kuin lukion ensimmäisenä päivänä.

Ne tuntuivat olevan ne ainoat hyvältä näyttävät vaatteet. Ei niin paljastavaa, ei niin peittävää.

Olin onnekas, Paula veteli hirsiä kuin karhu talviunella. Hän tuskin heräisi jos pistäisin Eddie Cochrania soimaan taustalle samalla kun pistäisin itseäni kuntoon.

Nappasin kirjahyllylläni olevasta CD-rivistä lilan suomenkielisen levyn ja tungin sen musiikkisoittimeen, käänsin volyymit hiljaselle ja aloin jorata musiikin tahtiin.

Kauaa en kuitenkaan Cochranin musiikkia ehtinyt kuunella, mulla oli jonkinlainen kiire.

Olikohan Samuel edes hereillä? Tuskin.

Ja mistä minä häntä etsisin? En tiedä.

Näkisinkö häntä sittenkään tänään? En tiedä sitäkään.

Mutta silti halusin yrittää. Minä niin halusin. Enemmän kuin mitään muuta sillä hetkellä.

Olin sekoamisen partaalla, vaikka olin ollutkin sitä jo puolitoista viikkoa. Samuelin puute ei ole minun kaltaiselle ihmiselle hyväksi ja kaiken sen vastustelun ja itsekurin jälkeen minun oli yksinkertaisesti pakko luovuttaa.

Peilasin itseäni vielä kerran, tarkistin kaiken olevan kunnossa ja hyppelin laukkuni luokse tarkistamaan sen tarpeellisen sisällön. Kaikki kunnossa lähtöä varten. Pitäisi vielä kirjoittaa Paulalle viestiä poissaolostani ja sitten hipsiä pois.

Nappasin yöpöydältä kuulakärkikynän ja nipun sinisen värisiä muistilappuja ja kirjotin päällimmäiseen tekstiä Paulalle.

”Menin ulos, tulen illalla takaisin! xoxo Jossu”
Repäisin paperin irti, heitin laukun olalleni, sammutin cd-soittimen ja hiivin huoneestani ulos. Painoin lapun Paulan huoneen oven vastapäätä olevaan seinään kiinni, hiivin eteiseen ja puin varovasti kenkiä jalkaani.

Nappasin ruokapöydällä lojuvan asunnon avaimet, laskin sen laukkuun ja avasin ulko-oven hiljaa auki ja häivyin kämpästä, jättäen jälkeeni Paulalle tekemäni viestin.

Illalla hän tulisi varmaankin näkemään iloisen, silmissään sydämiä näkevän tytön jonka sydän valuisi maahan ulko-oven mentyä kiinni.

Kävelykadulla näkyvän kellon mukaan kello oli 11 aamulla. Vaikka olikin lauantai, kävelykadulla liikkui siihen aikaan paljon eri-ikäisiä ihmisiä tehden kaiken maailman ostoksiaan iloiset hymyt kasvoillaan ja ainakin yksi seuralainen mukana.

Minä olin yksin, etsimässä sitä seuralaista. Miettien mistä voisin aloittaa. Ensimmäinen ajatukseni kuulosti hyvältä, totta kai sieltä nyt ensin.

Rollin' Pud.

Käveltyäni sen baarin eteen, tunsin pettyväni tajuttuani ettei se paikka ollut vielä tähän aikaan aamusta auki. Oli pakko odotella. Tai sitten kokeilla onneaan jossain muualla.

Missä? Mistä?

Ja Rollin aukeaa jossain neljältä illalla. Huokaisin syvään, nostin katseeni taivaaseen ja tuijotin putipuhdasta, sinertävää kirkasta taivasta jonne aurinko oli jo noussut. Mitä minä nyt teen? Pääni, mieleni, sydämeni, silmäni, koko kehoni kaipasi ja vaati Samuelia.

Joka arveluttavasti veteli hirttä peiton alla.

Käännyin ympäri huokaisten uudelleen ja lähdin kävelemään takaisin kävelykadulle. Voisin mennä jonnekin kahvilaan herättämään ja selventämään pääni kunnolla.

Istuin kahvilassa kahden hengen pöydässä juoden kahvia ja laukkuuni olin tunkenut pullon kylmää energiajuomaa. Sisällä ei ollut niin lämmin kuin ulkona, minun onnekseni ihanan viileää.

En tykännyt kylmästä enkä kuumasta. Mutta rakastin siltä väliltä olevaa viileyttä.

Nostin kahvikupin huulilleni ja puhalsin kuumuutta pois sen pinnalta.

Samassa joku blondihiuksinen, mustaan nahkatakkiin pukeutunut mies astui sisään. Hän kiinnitti huomioni, vaikkei tällä ollutkaan nahkahousuja eikä -hanskoja. Sen nahkatakin lisäksi hänessä oli muitakin asioita jotka kiinnittivät huomioni.

Hänen harmaat silmänsä ja vaalea, puhdas iho näytti kauniilta kahvilan ikkunoista sisään tulvivien auringon säteiden alla. Hän muistutti jotakuta tuntemaani ihmistä hyvin paljon. Vaaleissa hiuksissa ja harmaissa silmissä oli eroa, mutta muulla tavalla hän muistutti...Samuelia.

Hän harppoi kohti kahvilan tiskiä, sanoi tiskin takana olevalle nuorelle pojalle jotain pieni ystävällinen hymy huulillaan ja osoitti kylmäkaappia.

Poika nyökkäsi, meni kylmäkaapin luo ja veti sieltä muutaman pullon olutta ja kaljaa ja toi ne takaisin tiskille.

Blondi ilmestys veti farkkujensa takataskusta mustan tekonahkasta tehdyn lompakkonsa, aukaisi sen ja veti esiin kymmenen euron setelin antaen sen pojalle, joka alkoi laskea herralle vaihtorahoja takaisin.

Siinä samassa hän kääntyi katsomaan ympärilleen ja huomasi minun tuijottavan katseeni. Tajuttuani meidän katsovan toisiimme, hätäännyin ja käänsin pääni poispäin hänestä.

Sydän pamppasi.

Ne kasvot. Muistuttivat pelottavan paljon Samuelia. Melkein pelkäsin, että se olisi ollut Samuel valepuvussa enkä ollut edes ehtinyt valmistautua henkisesti.

En kehdannut katsoa enää siihen suuntaan, sydän ei antanut rauhaa.

Kuulin jonkun astelevan takaisin ovelle ja astuvan ulos. Hengähdin syvään helpottuneena, katsoin kahvikuppiani miettien äskeistä vaaleahiuksista nähtävyyttä. Päästin sen menemään. Olisin kyllä halunnut katsoa sitä vielä pidempään, katsoa sen kasvoja sen aikaa kunnes näkisin Samuelin...

En huomannut lainkaan kuinka mustaan verhottu nahkainen käsi veti minua vastapäätä olevaa tuolia taaksepäin ja istuutui siihen kysymättä minulta lupaa.

Nostin katseeni kiireesti kahvistani eteenpäin, tuijottaen niitä kasvoja äimistyneenä.

”Hei”, hän sanoi ystävällinen hymy kasvoillaan. ”Saanko istuutua tähän?”

Hän oli kuin Samuel 2, tosin vaaleampi versio hänestä.

En ollut saada sanoja suustani.

”Jo-joo, toki”, vastaukseni kuulosti epätoivoiselta sönkötykseltä. ”Tosin istuuduit jo”

Poika naurahti ja paljasti täydellisen hammasrivistönsä.

Täysin samanlainen hammasrivistö kuin Samuelilla. Menin täysin sanattomaksi, en tajunnut mitä tylsää ympärilläni tapahtui. Silmäni vain tuijottivat minua vastapäätä istuvaa blondia poikaa kuin mitäkin idioottia.

Hän huomasi äimistyneen ilmeeni ja katsoi minua varsin huvittuneena, sillä samalla mieltäni järisyttävällä ilmeellä jonka Samuelkin oli minulle näyttänyt.

”Onko minussa jotain erikoista?”, hän kysyi leveä hymy huulillaan ja vilkaisi nahkatakkiaan ja sen alla olevaa paitaa siltä varalta ettei niissä ollut tahroja.

”Ei ei ei, ei todellakaan ole!”, sönkötin enemmän. ”Sähän oot täydellinen!”

Häpesin itseäni. Miksi en osannut hallita itseäni tälläisissä tilanteita sitten ollenkaan?

Tunsin tulikuuman punan nousevan poskilleni, sydän hakkasi niin kovaa, että minun oli vedettävä henkeä suun kautta. Laskin katseeni kahvikuppiini nolona, toivoen ettei hän ottanut viimeistä lausettani tosissaan tai edes kuullut sitä.

Siinä hän vain nauroi huvittuneena, pitäen sen hurmaavan Pepsodent-hymyn naamallaan.

Olin onnellinen, nolostuttavan onnellinen. Vaikkei hän ollut Samuel, minusta tuntui huojennuttavan ihanalta kuvitella, että hän oikeasti olisi siinä. Helppoahan se oli kuvitella. Noilla kasvoilla se oli hurjan helppoa minulle.

Mutta ne silmät, ne eivät tyydyttäneet sisimpääni. Ne olivat ystävälliset ja mieltä sulattavat.

Mutta ne eivät sulattaneet sydäntäni.

”Kaunis päivä”, hän tajusi vaihtaa puheenaihetta helpotuksekseni, hän huomasi kuinka paljon nolostuin äskeisestä.

Mutta miksi säähän? Tähän asti tuntemani Samuel olisi varmaan vaihtanut puheenaiheen meihin kiusoitellakseen. Minuun ja Samueliin itseensä.

Tai no, ei ehkä sittenkään, enhän minä häntä täysin tuntenutkaan. Olin nähnyt hänet vain kolme kertaa ja viimeisimmästä oli aikaa.

Jos hän istuisi tuon blondin tilalla, hän heittäisi välillämme olevan pöydän päin seinää ja hyppäisi päälleni leikkimään minulla.

Sydämeni alkoi läpättää pelkästään kuvittelemalla sen tilanteen. Se olisi samaan aikaan noloa, että mahdottoman ihanaa. Huulilleni levisi outo, taivaallinen hymy. Ja tuo Samuel 2 huomasi minun leijailevan jossain seitsemännessä taivaassa sydämien keskellä.

Hän päätti vetää minut takaisin maan pinnalle, vetäen siivet selästäni ja ampuen ympärillä leijailevat sydämet puhki.

”Sua ei näköjään säästä puhuminen kiinnosta”, hän naurahti. ”Mikä sun nimi on?”

Yritin saada siipeni takaisin.

”Johanna”, vastasin laskien katseeni ujosti kahvikuppiin. Harmi, pöytä oli vielä paikallaan...

”Keith”, hän sanoi ja työnsi vaalean ja isokokoisen kämmenensä minua kohti kätelläkseen. En meinannut tajuta sen käden tarkoitusta, vedin käteni kiireesti esiin ja kättelin häntä nopeasti.

Nostin kahvikupin juodakseni, oikeastaan saadakseni jotain tekemistä. Välttelin Keithin huvittunutta ja tiirailevaa katsetta. Ja jos nyt vilkaisisin hänen kasvoisiinsa edes kerran, nähden sen Pepsodent-hymyn niin purskauttaisin kahvit suusta ulos, pilaten tämän Keithin Samuel-kasvot kokonaan.

Herra minut kirotkoon jos niin teen.

En keksinyt puheenaihetta, ei keksinyt hänkään. Hän vain tuijotti minua ystävällinen hymy huulillaan.

Päähäni tupsahti kysymys ja päätin kysyä sen saman tien.
”Saanko kysya yhtä juttua? Ei millään pahalla tietenkään”, kysyin häneltä varovasti. Keith nyökkäsi melkein heti viimeisen sanan jälkeen. ”Miksi halusit istuutua juuri tähän, onhan täällä muitakin vapaita paikkoja”

Keith mietti, kallisti päätään vasemmalle vääntäen huulilleen vinon hymyn, pitäen sen edelleen ystävällisenä.

Hän kohautti olkapäitään ja ravisti päätään.

”En tiedä”, hän vastasi katsoen minua suoraan silmiin harmailla silmillään. ”Musta vaan tuntu jotenkin siltä, että mun pitäis”

”Kuinka niin?”, kysyin katsoen häntä ihmeissäni. Keithin ystävällinen ilme muuttui niin leveäksi ja huvittuneeksi että rupesin hymyilemään itsekin. Hän pudisti päätään ja katsoi puoliksi lasisen läpinäkyvän ikkunan taakse kävelykadulla käveleviin ihmisiin. Se leveä hymy ei meinannut kaikota hänen naamaltaan, hän puri alahuultaan vieläkin hymyillen. Hän käänsi päänsä takaisin minuun, työnsi kätensä nahkatakkinsa taskuihin ja nykäisi päällään oikealle, sen lasiseinän takana olevaan kävelykatuun.

”No ton takia”, hän sanoi naurahtaen.

Käänsin pääni lasiseinään päin, nähden sen takana seisovan mustahiuksisen kiharapään joka oli edelleen peittänyt itsensä mustaan nahkaan. Hän katsoi minua suoraan silmiin, ilme oli äimistynyt ja samaan aikaan iloinen kuin mikä. Jonkin aikaa hän oli siinä seissyt katsomassa minua lasiseinän takaa eikä ollut tehnyt mitään äänellistä merkkiä.

Emme olleet kumpikaan uskoa silmiämme.

Vihdoin.

Vihdoin sain nähdä hänet. Vihdoin sain nähdä ne silmät, ne kasvot, ne ihanat pehmeät ja mustaa kiiltävät hiukset. Ja mikä parhainta, hän näytti käyntikorttinsa.

Hän nuolaisi huuliaan puolen sekunnin sisällä, silmät pitäen silmäni hänen omissaan ja iski salamannopeasti silmää niin kuin viime kerralla.

Sydän suli jalkoihini, en saanut enää hengitettyä nenän kautta. Oikeastaan en kohta saisi suunkaan kautta henkeä.

Mieleni teki rikkoa se lasiseinä ja koskea niihin huuliin vielä kerran. Ja Samuel tunsi varmasti täysin samaa, sen näki niistä kasvoista.

”Se meni ihan mahdottomaks ku se näki sut istuvan siinä”, kuului Keithin ääni vierestä. En ollut kuulevinani, Samuel oli ainoa asia jonka halusin nähdä, kuulla ja tuntea.

Samuelin huulet alkoivat muodostaa jotain sanaa, mistä en saanut selvää. Nojauduin lähemmäs lasia vasten ja odotin hänen sanovan sen uudestaan.

”Tuu”

Ja se oli pikemminkin käsky kuin pyyntö.

Käsky, jota todellakin halusin totella. En empinyt hetkeäkään, jätin kahvin pöydälle, nappasin laukkuni ja lähdin ulos kahvilasta, tajuamattani jättäen Keithin yksin pöydän ääreen. Sen kaiken odottamisen ja pidättäytymisen jälkeen koko homma oli mennyt ihan mahdottomaksi. Jos olisin ollut se sama ihminen niin kuin puolitoista viikkoa sitten, olisin juossut hädissäni pakoon.

Mutta teinkin päinvastoin, astuin rajan yli omasta tahdostani välittämättä mistään.

”Pitäkää hauskaa”, hän sanoi jääden yksikseen istumaan pöydän ääreen. Hän nappasi pöydälle jääneen kupin ja joi loput kahvit, hymy piti vieläkin asentoaan niissä kasvoissa.