Menettämisen tunne

Samuel oli hetken hiljaa, aivan niin kuin ikkunoiden kaihtimien raoista tulvineet pienet valonsäteet, jotka yrittivät epätoivoisesti löytää tiensä huoneeseen. Mutta harva onnistui, pienet ja heikot säteet tekivät siitä hetkestä, siitä paikasta, siitä huoneesta niin kauniin, dramaattisen ja sydäntä sulattavan näyn.

Tuntui todella kodikkaalta; Samuel istui vieressäni ja oli kuin kotonaan, minä sain istua hänen vieressään ja tuijottaa hänen kasvojensa komeaa sivuprofiilia. Kukaan ei häirinnyt, mitään kiirettä ei ollut. Samuel huomasi minun katsovan häntä odottavasti, mutta ei reagoinut.

Hän puhalsi uudet savut suustaan, henkäisi syvään ja päätti aloittaa historian tuntinsa.

”Synnyin syrjäisessä pikkukylässä jonka nimeä en edes muista. Me muutettiin sieltä varsin nuorina pois vähän suurempaan kaupunkiin. Siis minä, Keith, äiti ja isä.

Isä sai ihan kohtalaista palkkaa kaupan johtajana ja äiti pysytteli kotona pitämässä taloa kunnossa ja hoiti minua ja Keithiä sen minkä kerkesi”, Samuel kertoi karheahkolla äänellä ja katsoi silmillään jonnekin kaukaisuuteen. Auringon pieni säde osui häntä silmään, hän ei hätkähtänyt vaan tuntui katsovan valoon kuin nähdäkseen oman menneisyytensä silmissään. Hänen huulillaan makasi pieni huomaamaton hymy, jonka osasin panna merkille. ”Mutta ei se aina kerenny. Mä ja Keith hilluttiin ja häslättiin koko ajan jotain, kiusattiin alueen muita pikku ipanoita. Sitten aina vanhempiemme edessä olimme kuin enkelit, yritimme olla. Mutta äiti tunsi meidät sen verran hyvin, ettei langennut söpöilyymme vaan läksytti jos teimme jotain tuhmaa. Hän oli tyypillinen suomalaisnainen joka tiesi mitä tehdä jonkin asian suhteen. Isä taas oli asiallinen, järkevä ja ystävällinen joka muisti olla kohtelias jos joku näreissään oleva naapuri tai asiakas tuli nalkuttamaan hänelle. Meidän elämä oli varsin helppoa ja tavallista. Kunnes isä kuoli sydänkohtaukseen ja kaikki kääntyi päälaelleen”

Samuelin hymy laantui tyhjään ilmeeseen.

”Äiti ei kestänyt isän lähtöä vaan itki itsensä uneen joka ikinen yö. Ihmiset luulivat häntä kylmäsydämiseksi nartuksi joka ei välittänyt yhtään miehensä menetyksestä, vaikka äiti yritti kaikkensa ettei näyttäisi tunteitaan julkisesti muille. Hänestä se oli liian nöyryyttävää ja huomionhakuista itkeä jonkun edessä, hän ei halunnut hävetä itseään sillä tavalla. Mutta muiden ihmisten mielipiteet alkoivat mennä liian pitkälle ja liioitelluksi ja pian aikuset syrjivät minua ja Keithiä koska meillä oli niin tunteeton äiti. Toiset taas yrittivät udella meiltä perheen asioita, toiset taas olivat olevinaan sympaattisia ja ottavinaan osaa kaikesta. Peruskoulussa alkoi esiintyä kiusaamista joihin nämä aikuiset olivat osasyyllisiä.

Äiti ei kestänyt enää, kun ihmiset alkoivat syyttää minua ja Keithiä kaikesta ja juorusivat että on sittenkin meidän vikamme, ettei äiti välittänyt isästä yhtään. Hänellä ei ollut enää sananvaraa tehdä perättömistä huhuista loppua, sillä hänen itseluottamuksensa oli liian alhaalla. Sen sijaan, että hän olisi auttanut meidän hyvinvointimme eteen, hän tuli eräänä yönä huoneeseemme. Hän hiipi minun ja Keithin väliin...ja...”

Samuelin ääni hiipui, hänen silmissään kavahti yksinäisyys. Hänen silmänsä kiiluivat auringon valossa. Kiiluivat jostain puhtaasta.

Jokin sisälläni särkyi tuhansiksi palasiksi saaden minut itkemään, vaikken ehtinyt kuulla koko tarinaa.

”Hän päätti päättää elämänsä minun ja Keithin vieressä”, Samuel yritti pitää ääntään vakaana, josta kuitenkin ilmeni katkeruutta. ”Keith huus ja näky oli ku kauhuelokuvasta. Maailman kauhein painajainen koskaan. Äiti oli vuotanu kuiviin ja tunsin kylpeväni hänen veressään”

Katkeruus hänen äänessään muuttui voimakkaammaksi, silmissä kiilsi jotain mitä en olisi uskonut näkeväni.

”Ja se yks vaan hymyili siinä sängyllä, saatana!”, hän kirosi. ”Se hymyili mulle päin naamaa ja katto jonnekin minne mä ja Keith ei nähty!”

Samuel painoi päänsä käsiinsä ja yritti pitää itseään kasassa.

Samuelin kaltaista sutta oli vaikea lohduttaa ja ymmärtää useiden asioiden suhteen. En ollut täysin varma siitä kannattiko minun lohduttaa vai ei. Sen verran hän piteli vahvaa kuortaan kasassa, että uskoin hänen pystyneen kestävän kaiken yksinäänkin.

Tajuttuani viimein yhden jutun, kiersin käteni hänen ympärilleen ja halasin häntä mahdollisimman tiukasti kuin käsistäni pystyin. Painoin kasvoni hänen hiuksiinsa ja annoin kyyneleiden virrata.

Samuel oli hetken toimeton. En tuntenut hänen liikkuvan, hätkähtävän tai edes tärisevän. Tuntui kuin hän olisi nojannut kuolleena minua vasten.

Samuel oli sisäisesti kuollut. Sen näki hänen persoonastakin. Hän sulki ihmisiä pois luotaan ja esitti kovempaa kuin oli.

Samuel nosti päätään ja käänsi päänsä poispäin minusta. Hän työnsi nyt minutkin pois. Hän ei halunnut murtua edessäni, se oli täysin selvää minullekin.

Hän oli niin kuin minä, joten ymmärsin häntä täysin.

”Sinä päivänä kun jäätiin Keithin kanssa kaksistaan, päätettiin elää omaa elämäämme ilman kenenkään määräilyä”, Samuel jatkoi vihdoin tarinaansa. Pyyhin kyyneleeni pois ja tuijotin Samuelin mustahiuksista takaraivoa, joka kiilteli kauniisti auringon säteiden valossa. ”Vetäydyimme ihmisten keskuudesta, meillä ei ollu rahaa, ystäviä, työpaikkaa. Ennen pitkää meillä ei ollut enää kotiakaan, sillä meidän taloon tuli uusi, onnellinen viisihenkinen perhe. Meidät häädettin paikasta, josta oli tullut meidän ainoa turvapaikkamme. Sossut tuli paikalle hakemaan meidät siitä kaupungista pois ja toi meidät tänne, Jyväskylään”

Hän henkäisi syvään, sulki silmänsä ja käänsi päänsä takaisin minuun uskaltaen paljastaa kalpeat kasvonsa. Olisin yhtä hyvin voinut taas halata häntä, mutta ajattelin antaa hänen pidätellä sitä kaikkea sisällään. Niin olisin minäkin halunnut. Siniset silmät avautuivat edessäni ja tuijottivat suoraan minuun. Hän nojasi sohvan selkänojaa vasten, kiersi kätensä olkani taakse ja painoi kasvonsa ohimoani vasten sulkien silmät uudelleen.

Kyyneleet virtasivat poskillani kuin loputon joki. Siitä huolimatta pidin katseeni olohuoneen perällä olleen television mustassa ruudussa. Yritin pyyhkiä naamaani puhtaaksi ja näyttää mahdollisimman normaalilta.

”Meille yritettiin ettiä sijaisperhettä. Sitä ei koskaan tullu. Mä ja Keith oltiin sitä vastaan. Karkasimme omille teillemme ja ruvettiin elää omaa elämää oman onnemme nojassa”

Samuel piteli kasvojaan edelleen ohimollani kuiskaten sanansa oikeaan korvaani. Kuulin kuivan naurahduksen.

”Tällänen musta on tullu”, hän sanoi suoristaen selkäänsä ja vetäen kasvojaan ohimoltani, levittäen kätensä levälleen ilmaan ja katsoi minua tyhjillä silmillään. ”En tunne olevani kuten muut. Mä oon kasvanu eri tavalla ku muut”

Laskin käteni Samuelin käsivarsien päälle, Yritin vetää huulilleni hymyn, epäonnistuen siinä. Samuelin tyyni ja itsevarma ilme muuttui hetkessä surulliseksi ja sydäntä särkeväksi. Hän laski päätään pari astetta alemmas ja näytti masentuneelta.

”Sä et ole kuten muut”, myönsin jälleen kerran itkun partaalla. Huulilleni levisi surullinen hymy, jossa oli pala onnellisuutta. Onnellisuutta siitä, että olin tavannut Samuelin. Itsekästä onnellisuutta. Kyyneleet jatkoivat matkaansa. ”Siks mä tykkäänki susta”

Samuel katsoi minuun kulmiensa alta, hymyili pienesti ja laski kätensä poskilleni pyyhkien kummankin käden peukaloillaan kyyneleitä poskiltani. Suljin silmäni, hymyni leveni entisestään.

”Sä et ole kuten muut”, toistin heikosti. Tunsin pehmeät huulet omillani, kädet poskillani alkoivat lämmetä.

Miten voi pienet sanat tuoda lämpöä jonkun elämään? Miten voi pieni teko muuttaa kaiken vielä suuremmaksi teoksi?

Miten pieni tunne sisälläni pystyi kasvamaan sisälläni niin suureksi, että pelkäsin sitä hetkeä jolloin en olisi pystynyt hallitsemaan sitä.

Samuel veti huuliaan vastahakoisesti omiltani, tuijotti silmiini tyynellä ja rauhallisen lempeällä katseella. Ne silmät upottivat minut väkisinkin sisäänsä, en tohjennut tapella vastaan. En edes pystynyt.

Hän veti itseään takaisin kuoreensa, kääntäen katseensa minusta olohuoneen telkkarin kohtalaisen ison näyttöön ja tuijotti sen mustaa aukkoa miettien jotain.

”Haluatko katsoa?”, kysyin arvaten, että Samuel halusi vaihtaa puheenaihetta. Samuel käänsi päänsä takaisin minuun, tuijotti silmiäni ja huulilla lepäsi rento ja viileä viiva.

”Entä sinä?”, hän kysyi. Hän kyllä halusi vaihtaa puheenaihetta, mutta ennemmin minuun. Esitin etten tajunnut kysymystä. Oliko minun ihan pakko?

Samuelkin kertoi omasta elämästään eikä vinkunut vastaan. Eli minunkin pitäisi, vastapalveluksena.

”Niin mitä minusta?”, kysyin kömpelösti.

”Sinun vuorosi”, hän vastasi odottaen.

Nielaisin ja siirsin katseeni kattoon pohtien. Mitä sanoisin ja mitä en sanoisi? Miten aloittaisin, mistä kertoisin?

Annoin sanojen tulla itsestään.

”No, minä...asuin Helsingissä, Keravalla koko ikäni kuusihenkisen perheen keskimmäisenä lapsena. Kävin ala-asteen ja yläasteen ja liikuin pienehkössä kaveriporukassa, koska en viihtynyt tupakoijien ja alkoholististen nuorten kanssa ja sen takia minut luokiteltiinkin outsideriksi, eli niin sanotusti ulkopuoliseksi ihmiseksi, joka ei liikkunut koulun suosituimpien kanssa. Minua alettiin piinaamaan siitä ja joskus siitä kuittailtiin inhottavasti. Mutta annoin olla”, sanoin miettien mitä sanoisin seuraavaksi. ”Annoin heidän tehdä mitä halusivat, koska minulla oli vierelläni upea ystäväporukka johon kuului eräs elämäni tärkeimmistä ihmisistä jonka kanssa tunsin olevani sieluntoveri. Olimme paria juttua lukuunottamatta täysin samanlaisia.”

Hengähdin pitääkseni tauon.

”Muutin tänne opiskelemaan yläasteen loputtua, hän jäi Helsinkiin ja on minulle katkera siitä, että lähdin pois ja hänet sinne yksin, vaikka hänellä on siellä muita ystäviä”

Päähäni tulvahti väkisin kuvia parhaasta ystävästäni ja niistä hetkistä jotka koimme yhdessä; nauraen, itkien, iloiten, murjottaen, kaikkea sitä. Hänellä oli syytä olla minulle vihainen. Olisin minäkin ollut.

Se ilo, ne tunteet jäivät sinne, katkesivat hajalleen. Tiesin täysin hyvin etten tulisi ikinä kohtaamaan samankaltaista ihmistä kuin hän.

Ne yhteiset hetket hänen kanssaan oli minulle kuin sielullista kultaa joita en halunnut myydä kenellekään.

Kyyneleet jotka tulvivat takaisin silmiini olivat osoitus siitä, että olin niin täynnä sitä muistojen rikkautta.

Yksin, salaa olin toivonut voivani palata takaisin hänen luokseen ja pyytää anteeksi.

Mutten kyennyt. Kuvittelin voivani hyvittää kaiken näiden kolmen vuoden jälkeen, kuvittelin ajan korjaavan kaiken. Olin luvannut hänelle tulevani ensi kesänä vierailemaan hänen luonaan, mutta hän ei suostunut ehdotukseen. Hän ei antanut siihen mitään syytä, vaan häipyi paikalta.

Kyyneleet valuen poskilla. Ihan kuin minulla nyt.

”Anteeksi”, kuiskasin vaimeasti huomatessani pari sekuntia liian myöhään itkeväni. Se kuiskaus oli tavallaan tarkoitettu Samuelille äkillistä tunteenpurkaustani, mutta samalla syvällä sisimmässäni pyysin anteeksi häneltä, parhaalta ihmiseltä koko elämässäni.

Samuel katsoi minuun vaitonaisena eikä hänen kasvoillaan värähtänyt minkäänlainen tulkinnanvarainen piirre, mistä olin hyvin kiitollinen. Se sai minut tuntemaan, että kävin kaiken itsekseni lävitse eikä minun tarvinnut itkeä asiaa tuhannetta kertaa.

Mustan nahkan peittämä käsi niskani takana veti minua mustaksi värjättyä olkapäätä vasten.

”Koko kesäloman tunsin olevani jotenkin orpo, henkisesti siis. Hän ei suostunut olla minun kanssani koko kesäloman aikana ennen kuin olisin sanonut jääväni Helsinkiin hänen luokseen. Niin ei vaan käynyt. Hän ei vastaa enää viesteihini ja sulkee luurin korvaan yrittäessäni soittaa”, jatkoin yrittäen pitää pokkaa. Sillä hetkellä ihailin Samuelin kuorta, toivoen että hän jakaisi kuorensa minun kanssani jottei minun tarvinnut kestää sellaista jatkuvaa tunteiden tuskaa. Tai hän opettaisi minua luomaan oman kuoren. En vain osannut kysyä, en osannut luoda sellaista.

Itse asiassa en halunnut. Minusta oli jotenkin helpottavaa puhua tästä raskaasta tunteesta, kerrankin. Pitkästä aikaa. Tällä kertaa se oli aivan joku muu kuin Noora, vaikka minusta tuntui että hän olisi istunut siinä vieressäni.

Menettämisen tunne, joka ei itseään rankaisemallakaan lähde pois. Ei ehkä ollut verrattavissa Samuelin vanhempien menetykseen, mutta silti uskoin tietäväni miltä hänestä tuntui.

”Ei oo sullakaan siis oo ollu kovin helppoo tää elämä”, Samuel naurahti kuivasti, yrittäen keventää vakavaa ilmapiiriä. Pudistin päätäni vaitonaisena huokaisten syvään ja pohdin miten voisin paeta niiltä sydäntä painavilta ajatuksilta.

”Onko sulla nälkä?”, sain keksittyä ja nousin Samuelin vierestä seisomaan. Kylkeen poltti ja nipisti, yritin väkisinkin tottua kipuun pistämällä hanttiin ja seisomalla suorassa kuin mitään kipua ei olisi ollutkaan.

Kyllä sen pitäisi ajan kuluessa helpottaa.

Samuel nosti kasvonsa minuun ja kohotti kysyvästi kulmiaan.

”Ai nälkäkö? Ei erityisemmin, mutta ruoka kelpaa aina”, hän vastasi hymyillen poikamaisen viekkaasti, nojasi edelleen sohvan selkänojaan ja otti rennosti.

Lähdin astelemaan nopein askelin keittiöön vilkaisemaan kaapin tarjontaa. Samuel jäi hetkeksi sohvalle katsomaan menoani, nousi itsekin sohvalta ja asteli perääni varmistamaan tämän päivän sapuskan.

Kaivoin ylähyllystä pari nuudelipakettia ja laskin ne pöydälle. Samuel vilkaisi paketteja ja sitten minuun, kohottaen toista kulmaansa.

”Ai me leikitään kiinalaisia tän päivän?”, hän kysyi puolikas virne huulillaan. Olimme kuin äskeistä hetkeä ei olisi ollutkaan, olimme kuin mitään ei olisi tapahtunut. Siitä olin onnessani, en olisi kestänyt puhua itsestäni sen enempää.

”Hei kiinalainen, nyt leikitään!”, heitin hänelle vitsillä hilpeällä äänellä, Samuel naurahti.

”Katotaanko leffaa?”, hän ehdotti toinen kulma yhä koholla ja kääntyi viistoon selkä melkein minuunpäin, valmiina etsimään leffahyllyäni.

Kohautin olkapäitäni, Samuel tuskin näki sitä vaan lähti saman tien keittiöstä. Ja jollain oudolla tavalla hän löysi oman huoneeni heti.