Makuasioita

Hyvää huomenta, hyvää päivää, hyvää iltaa, hyvää yötä

Milloin ikinä tätä luettekaan, kiitos käynnistä! 

Kävijöitä on tähän mennessä kertynyt päälle 5 000 enkä voi muuta kuin tuijottaa suurta numerosummaa silmät paisuen silmäkuopista ulos. Perhana, miten tämä voi olla mahdollista? Ja missäköhän vaiheessa lakkaan ihmettelemästä tälläisiä asioita? :D 

Suurkiitos teille kaikille, niin lukijoille kuin ohikäyville ihmisille ♥

Äänestykseen on tullut yhteensä 137 vastausta; 131 Ihanaa, 4 Hyvää ja 2 Ok:ta. Miten voin tässäkään kohtaa kiittää tarpeeksi paljon teitä kaikkia?! Käykö täällä todellakin niin moni henkilö lukemassa?! 

Kiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitoskiitos....*jatkuu*

Tuli muuten tässä mieleeni, että teille pitäisi ilmoittaa: 

- Jatkoa en saa aikaan ihan joka päivä, mutta yritän kaikkeni saadakseni kirjoitettua koko ajan lisää tekstiä (kommentit totta kai motivoivat nopeuttamaan vauhtiani). Yritän kaikelta kiireeltäni ja aika vähäiseltä vapaa-ajaltani jotain saada aikaan teille, jotta luova minäni pysyy tyytyväisenä.

- Viikonloppuna  30.3 - 31.3 ei tule jatkoa, en ole varma aprillipäivästäkään, mutta koitan saada sunnuntaina kirjoitettua jotain ;)

Kiitos kaikille tähän mennessä kommentoineille, piristätte aina päivää ilmoittamalla olemassaolostanne~

Sitten tarinaan, tässä olisi jatkoa tarjolla joten voitte vapaaehtoisesti jatkaa lukemista!

- Dellu

------------------------

Henkäisin syvään astellessani ulos lukion pääovista ja pihalta ja pohdin kävellessäni valmiiksi mitä pukisin päälleni ja miten laittautuisin.

Kaivoin taskuistani nappikuulokkeet kytkettynä kännykkääni, työnsin ne korvaani ja laitoin soimaan jotain mieltäni rauhoittavaa musiikkia, joten päädyin klassisiin balladeihin.

Tajusin uponneeni muusiikin maailmaan vähän liiaksikin pitkäksi aikaa ja kävelytahtini oli hidastunut aika pahastikin. Kotiovella melkein potkaisin oven hermoillen auki, paiskasin kiinni ja potkaisin kiireellä kengät jaloistani. Keskellä matkaa olin tajunnut kiireen polttavan persustani, joten juoksin lopun matkaa tuli hännällä hiki päässä.

Riensin kiireellä 5 minuutin suihkuun heittäen vaatteet pesukoneeseen enkä laittanut sitä pöyrimään. Pesin hiukset ja meikit puhtaiksi ja samalla yritin muistella vaatekaappini antimia.

Viskasin pyyhkeen kiireellä vessan nurkkaan homehtumaan ja jätin lattian kuivaamatta jonka takia olin lähellä liukastua.

Ravistelin hiuksiani saadakseni ne nopeammin kuiviksi, riensin ilkosillani omaan huoneeseeni ja vedin tuttuun tapaani kaikki vaatteet kerralla ulos.

Huoneeni päätyi siinä kiireessä täydelliseen sekamelskaan josta en oikein ollut iloinen. En ehtinyt valittaa itselleni asiasta, joten annoin olla siihen asti kunnes pääsisin takaisin kotiin sen kaiken jälkeen.

Nappasin jotain oman tyylini mukaista, joten vedin päälleni tummat farkut ja lyhythihaisen mustavalko-ruudullisen kauluspaidan. Hain eteiseen heittämästäni laukusta meikkipussini ja hiusharjani ja riensin taas vessaan vilkaisten samalla kelloa.

Aika näytti juuri ja juuri kolmea, viskasin meikkipussin ja harjan lavuaarin reunalle ja rupesin väkisinkin tunkemaan hiusföönin töpseliä seinään kiinni. Omassa huoneessani oli kyllä meikkipöytä, muttei paikkaa töpseleille, joten jouduin tyytymään vessaan.

Kiireellä ravistelin hiuksiani vähitellen kuiviksi, kampasin ne suoriksi ja kokeilin kihartimella tuoda kerrostetun leikkauksen paremmin esiin.

Melkein pudotin kihartimen kädestä, poltin vasemman etusormeni ja imin sen päätä tuskastellen. Jatkoin siitä huolimatta kihartamista.

Kiskoin töpseliä pois seinästä ja ripustin kihartimen roikkumaan naulaan vessan pienten pyyhkeiden sekaan, jonka jälkeen jatkoin kuumeisesti laittautumistani ja siirryin meikkaamisen.

Vaalea iho, mustat silmät ja vähän poskipunaa. Viime tingassa päätin peittää huuleni ihonvärisellä huulipunalla ja syöksyin ulos melkein unohtaen meikkipussini vessaan. Sille oli tarvetta Rollinissakin, joten riensin takaisin ja heitin sen samaan laukkuuni jota käytin koulussakin.

Tyhjensin laukun sisällön huoneeni sängylle ja jätin kaikki tarvittavat tavarat laukun pohjalle. Katsahdin kännykkäni näyttöä ja parahdin hädästä. Lähes puoli tuntia oli kulunut ja keskustaan käveleminen kesti 40 minuuttia kävellen, ellen tyytynyt juoksemaan ja pilaamaan laittautumiseni perin pohjin.

Vilkaisin huoneeni peilistä itseäni ja kohautin punaisia hiuksiani vähän ylemmäs jotta kampaus ei olisi näyttänyt niin litteältä.

Siinä summanmutikassa oli pakko todeta, että olin kehittynyt ylä-asteen aikana koska olin kova myöhästymään. Suihku, vaatteet, hiukset, meikki...ja laukun täyttö. Joka päivä kehityin nopeammaksi ja melkein tuntui siltä että nykyisin vain vetäisin tuosta vain jotain päälleni niin olin valmis. Hämmentävää kyllä, mutta yleensä pidin hitaasta laittautumisesta, jolloin oli enemmän aikaa miettiä alusta loppuun mikä oli parhain vaihtoehto.

Tällä kertaa sellaiselle ei ollut aikaa, tuntui kuin olisin oikeasti palannut takaisin entisen luokkani keskelle istumaan tuskastellen opettajien jatkuvia mulkaisuja jokaikisen myöhästymisen takia.

Miksi hitossa suostuinkaan 2 tunnin valmistautumiseen, joista puolet meni kävelemiseen kumpaankin suuntaan.

Juoksin laukku olallani takaisin eteiseen ja etsin tennareitani jotka olin potkaissut pois.

Saatuani kengät jalkaani, varmistin ottaneeni kämpän avaimet mukaani ja riensin ovesta ulos paukauttaen sen jälleen kerran perässäni.

Rappusia alas juostessani tajusin jättäneeni pitkähihaisen jota olisin tarvinnut yöllä kotiin palatessani. Suomen yöt eivät olleet erityisen lämpimiä eikä kehuttavia, mutta siitä huolimatta jatkoin kiireellä matkaani kiroten tapaani myöhästyä jokaisesta paikasta jonne piti mennä ajallaan.

Tuttu ovi aukeni uudestaan. Sisällä oli yhtä pimeää kuin viimeksikin ja taustalla soi omaksi ilokseni saksalaisyhtye Scorpions, veteli kuitenkin viimeisiä säveliään.

Henkäisin syvään ja yritin tasoittaa hengitystäni. Olin lopettanut juoksemisen ennen kuin olin päässyt edes puolimatkaan, mutta painuin jälleen juoksemisen kannalle saapuessani koko ajan lähemmäs keskustaa ja hyppelin risteysten yli katsomatta kumpaakaan suuntaan saaden perääni useita tööttäyksiä.

Hätä ei lue lakia, vaikkei oma hätäni juuri muita liikuttanut tai koskettanut.

Kosketin kuumentunutta ja kosteaa otsaani irvistäen, tunsin rinnassani voimakkaat lyönnit, joita vihasin joka kerta rasittaessani itseäni. Voimakkaat lyönnit tuntuivat joka iskun jälkeen niin raskauttavilta ja painavilta että ne olisivat hyvin helposti rikkoneet tiensä ulos ruumiistani, mikä muistutti minua kovasta juoksuvauhdistani. En pitänyt juoksemisesta. Se oli kuin tapa muistuttaa minua myöhästymisestäni, juoksin vain jos oli kiire. Muulloin kyllä kävelin, rakastin rauhallisuutta.

Pyyhin viileät hikipisarat pois otsaltani ja vilkuilin ympärilleni löytääkseni olemattoman peilin ennen kuin näyttäydyin paikan omistajalle, jonka nimeä en ollut edes kysynyt. Senkin tajuaminen sai minut tuntemaan tyhmäksi, ja vielä pahempi olisi ollut, jos olisin alistunut kysymään hänen nimeänsä ja seissyt nolona paikallani loppuillan tietämättömyydestäni. Päätin odottaa hetkeä jolloin kuulisin hänen nimensä ja näyttäisin edes jonkin verran fiksummalta.

Jos kukaan nyt niin vanhahkoa miestä enää nimellä kutsui.

Takahuoneesta kuului jälleen kerran ääniä, enemmänkin kolistelua ja yksinpuhelua josta en saanut mitään tolkkua. Astelin varovasti oven suulle, siirsin mustat katosta roikkuneet riekaleet sivuun ja kurkistin varovasti peremmälle.

Silmieni edessä loisteli tuikitavallinen takahuone, jonka lattia oli kuluneempaa kuin asiakkaiden puolella. Joka nurkka oli täynnä erilaisia pulloja eri yhtiöiltä, niin suomalaisilta kuin ulkomaalaisilta. Sivummalla oli useita täysiä tynnyreitä ulkomaalaista olutta, jonka arvelin olleen belgialaista sen etiketin tekstin ja nimen mukaan, joka poikkesi reippaasti niin suomen kuin englannin kielestä.

Seinillä sinisten juomalaatikoiden yläpuolella oli parisen hyllyä joihin oli ahdattu lisää tilaa laatikoille, joista löytyi viskit, brandyt, tequilat, vodkat sun muut väkevämmät ja vähän kalliimmat juomat.

Seinä oli sysimustaksi maalattu, katosta roikkui komea lamppu, jonka osasin tulkita uudeksi sen naarmuttoman ulkomuodon takia. Hehkulamppu paljasti huoneen pimeimmätkin kolkat leikiten, vaikka lamppu oli säädetty himmeäksi ettei se häirinnyt asiakkaita.

Tuttu mies oli kumartunut nostamaan erään laatikon ylös kolmen muun laatikon päälle ja rupesi vähän tylsistyneenä ja tottuneena vetelemään laatikosta muutaman samanmerkkisen kaljatölkin viedäkseen ne vajaaseen kylmäkaappiin asiakaspuolelle.

”Iltaa”, sanoin nopeasti ennen kuin hän ehti kääntyä. Miehen pää kääntyi katsomaan minuun ja samassa tämän kasvoille levisi juonikas hymy. Himmeässä valossa hänen kasvojensa rypyt saivat raskaat varjot.

”Iltaa iltaa! En huomannutkaan sinua, kuinkas kauan olet siinä seisoskellut?”, hän kysyi huulet edelleen levällään.

”Juuri tulin”, vastasin vilkaisten huoneen vielä nopeasti läpi. ”Komeat tarjonnat täällä”

”Sanos muuta”, hän naureskeli itsekseen. ”Joka päivän riesa, ihmettelen vieläkin miten pystyn suomalaisena pitämään itseni erossa näistä juomista”

Hän asteli ovensuuta kohti viedäkseen tölkit kylmäkaappiin, jolloin tajusin ensitehtäväkseni väistää häntä.

”Heitä se laukku jonnekin sinne perälle”, kuului oven toiselta puolelta ääni. Hän oli jumittunut järjestelemään juomia.

Astelin peremmälle huoneeseen väistellen laatikoita joita tuntui olevan huone täynnä. Ovensuun vieressä vasemmalla oli heti seinä ja toinen ovi, jonka takaa löytyi henkilökunnan oma vessa, jossa oli hienommat saippuat, pehmeämmät vessapaperit, puhtaampi peili ja puhtaampi vessanpytty kuin asiakkaiden omissa. Miesten eikä naisten vessat vetäneet vertoja sellaiselle puhtaudelle, jota oli hyvin vaikea löytää ihan mistä tahansa pudista joita luulisi täydellisiksi sikoläteiksi.

Tämä mies tuntui pitävän paikastaan huolta kolmen hengen henkilökunnalla, joista toinen oli viettämässä kuherruskuukautta. Kahden ihmisen aikaansaama ja ylläpitämä puhtaus sellaisessa paikassa missä kävi varmaan kaupungin likaisimmat hyypiöt. En osannut täydellisesti sanoa minkälaista porukkaa siellä loppujen lopuksi kävi, massasta eroavaa kuitenkin.

Sama seinä oven vieressä jatkui suoraan eteenpäin kuutisen metriä ja paljastui pienehkö käytävä vasemmalle, josta löytyi ovi ja lisää laatikoita täynnä lasisia pulloja pitäen sisällään epäilyttävän väristä litkua.

Laatikoiden päällä oli pahvisia, monta kertaa pienempiä laatikoita joiden sisällä oli useampi paketti tupakkaa eri valmistajilta. Nuuskaa ja purutupakkaakin oli tarjolla.

Ovi oli takauloskäynti, jossa sai tarpeen mukaan käydä tupakalla tai vetämässä happea. Sitä kautta tulivat myös kaikki tuotekuljetukset eikä kukaan käynyt, saatikaan edes tiesi siitä uloskäynnistä muut kuin Rollinin henkilökunta. Se oli kuin paikka, jonne sai purkaa hermosavujaan.

Heitin laukkuni erään laatikkopinon taakse vähän piiloon ja käväisin tarkistamassa vessan peilistä ulkomuotoni.

Mies tuli takaisin hakeakseen lisää tölkkejä.

”Onko siivouskokemusta?”, hän kysyi kuin ohimennen.

”On”

”Voit aloittaa lattian kuuraamisella”, hän sanoi ja häipyi taas kädet täynnä juomia.

No jes.

Minun ei edes tarvinnut etsiä luuttua, ämpäriä ja rättiä mistään vaan ne löytyivät vessasta samasta tilasta. Täytin ämpärin vedellä, viskasin rätin ämpäriin ja aloin kiskomaan täyttä ämpäriä vessasta ja takahuoneesta ulos seinän toiselle puolelle.

Ennen kuin ehdin edes huokaista tylsää tehtävää tajusin työni tarpeellisuuden.

Puinen lattia omisti edelleen ne samat painaumien ja hankaumien, märän lian ja hiekan jäljet, jotka tosiaan kaipasivat kuuraamista. En ollut siivoamisen expertti, mutta tuon kyllä osasin havaita ja ryhdyin heti toimeen.

”Kyllä ne siitä lähtee kevyesti hankaamalla”, hän sanoi sulkien kylmäkaapin oven kiinni taas hetkeksi ja palasi takaisin takahuoneeseen hakemaan pari lasipulloa täydentämään kylmäkaapin lasillisten juomien osaston. ”Mikäs sun nimi nyt taas olikaan?”

”Johanna”, vastasin puristaen ylimääräiset vedet rätistä ja pudotin sen lattialle niin että vesi roiskui pieninä pisaroina kenkiini.

”Johanna?”, hän toisti ja palasi takaisin kylmäkaapin luo käsissään kolisevat lasipullot. ”Useinhan tuota nimeä kuulee”

”Omaksi onnekseni”, naurahdin laiskasti ja rupesin mopilla hankaamaan likaa pois. ”En pidä liian erikoisista nimistä”

Mies kiinnostui, kääntyi kaapilta vilkaisemaan minuun huulillaan hämmästelevä hymy.

”Mikä on liian erikoinen nimi?”, hän tiedusteli mielipidettäni, sulki kylmäkaapin oven ja kääntyi nojaamaan tiskiin katsoen minuun. ”Älä hankaa liian kovaa, käsivarret rasittuu”

Hellitin otettani purren huultani.

”Esimerkiksi...vaikkapa Josefiina tai Vanilja tai Ihana”, luettelin sekalaisessa järjestyksessä sen mukaan mitä nimiä päähäni tuli. ”Lumia, Viola, Vanamo...lista voisi jatkua”

”No eihän noissa nimissä mitään vikaa ole”, hän sanoi naama viimeinkin peruslukemilla.

”En sanonutkaan että niissä mitään vikaa olisi. Ärsyttää vain kuinka erikoisia nimiä heillä on ja kaikki pitävät heistä koska heillä on poikkeavat ja ei-niin-yleiset nimet ja lisäksi sanovat nimiä kauniiksi”, yritin selittää vähän vaivaantuneena. ”Erikoiset nimet vetävät liikaa huomiota, tai sillä ainakin yritetään herättää ihmisten kiinnostusta mikä on toisinaan ärsyttävää. Pystytko itse kuvittelemaan kuinka joku kutsuu jotakuta täysin suomalaista tyyppiä jollain suomalaisesta nimestä poikkeavalla nimellä? Itse en, räjähtäisin varmaan nauramaan”

”No mutta sellaiset nimethän ovat yleensä kauniita ja vanhemmat haluavat lapsilleen kauniin nimen josta lapsi olisi tulevaisuudessa ylpeä”, mies testasi mielipidettäni. ”Uskoisin että monikin poika olisi iloinen jos heillä olisi jokin muu nimi kuin perussuomalainen 'Yrjö' ”

En voinut olla nauramatta.

”No en kyllä noita vanhempiakaan nimiä tajua”, naureskelin naama leveässä hymyssä. ”Mutta taisit ymmärtää pointtini? Ärsyttää ajatella missä vaiheessa koko Suomen kansa on nimetty mitä erikoisimmilla nimillä ja kohta kaikki kyllästyvät erikoisiin nimiin ja palataan tavallisiin”

”Ymmärränhän minä mitä ajat takaa”, hän sanoi ja asteli takaisin takahuoneeseen hakeakseen pari pulloa lisää. Kylmäkaappi oli aivan pian täysi ja minä jatkoin lattian hinkkaamista.

”Mutta makuasioistahan tässä on vain kyse”, sanoin ääneen, joka melkein sai minut tuntemaan puhuvani itsekseni. ”En pidä huomiosta enkä huomionhakuisista ihmisistä”

”Mikä huomiossa on vikana?”, kuului ääni takahuoneesta. Hetkeksi lopetin mopilla kuuraamisen ja nojasin mopin varteen syventyen ajatuksiini.

”Siitä ei pääse koskaan eroon”, suustani valuivat sanat kuin itsekseen.

Hyvä & Huono Idea

  ”Loistavaa! Kaikki löytyneet ja hyvissä ajoin”, liikunnanopettaja Näräinen kehaisi katsellessaan Ronin ottamat kuvat tämän kännykästä. ”Hienoa, voitte jo lähteä saman tien kotiin”

Vilkaisin kelloani omasta kännykästäni ja lähdin astelemaan kohti lukion pääovia Roni perässäni. Mitään sanoja emme vaihtaneet emmekä nähneet muita tuttuja sisällä.

Vetäisin tyttöjen pukuhuoneen oven auki ja tallustelin peremmälle jättäen Ronin jatkamaan matkaansa. Ehdin juuri huikata heipat ennen oven sulkeutumista enkä kuullut vastausta, en välittänyt.

Pukuhuoneessa oli pari muuta minun lisäkseni ja he olivat jo tekemässä lähtöä.

”Morjens”, eräs tyttö huikkasi minulle.

”Nähää huomen”, hymähdin laimeasti ja huikkasin takaisin. Ovi kävi ja huoneessa oli hiljaista.

Nappasin penkiltä laukkuni ja kävin nopeasti vessassa vilkaisemassa peiliin samalla syventyen taas kerran ajatuksiini.

Jos onni kävisi ja Rollin olisi auki ja pojat paikalla, mikä olisi ollut oiva tekosyy sattua paikalle? Miten olisin voinut välttyä liian läpinäkyvältä tunkeilulta? Ja miksi minun oli niin välttämätöntä päästä sinne?

Huokaisin syvään nojaten lavuaariin ja pyöräytin itselleni silmiä katsoen peiliin. Ovi aukeni uudestaan ja kuului puheensorinaa.

”Mitä aiotte tehdä tän jälkeen?”, kuului tuttu ääni. Kumarruin lavuaarin hanan alle samalla aukaisten sen juodakseni vettä.

”Menen kotiin, totta kai!”, kuului toinen tuttu ääni.

”Entäs itse?”, kysyi kolmas jonka äänen tunnistin Minnan omaksi.

Kati hyppeli vierelleni peilin luokse ja yllättyi nähdessään minut.

”Ai säkin olet täällä!”, hän naurahti rentoutuneesti. Hän solmi puolipitkiä hiuksiaan ponnarille ja taputti selkääni.

”Kuulostat pettyneeltä”, heitin sarkastisesti.

”Pikemminkin yllättyneeltä”, hän naurahti ja iski silmää. ”Mitä sä aiot tehdä tän jälkeen?”

”Jään kävelykadulle hetkeks, pitää ostaa meikkiä”, lausahdin välinpitämättömään sävyyn.

”Aika rennosti tunnut ottavan”, Minnan ääni kuului pukuhuoneen naulakoilta.

”Jaa minkä?”, suljin hanan ja astelin takaisin pukuhuoneen puolelle nähdäkseni Minnan ja hänen lisäkseen heidän kummatkin parinsa joiden nimiä en muistanut. Mukavia tyyppejä he kuitenkin olivat, mutteivat varsinaisesti painautuneet mieleeni.

”Etkö muista? 2 viikon päästä on koeviikko”, toinen heistä muistutti vilkaisi minuun nopeasti vaihtaessaan paitaa.

”Ai, juu”, nyökkäsin epämääräisesti. ”Melkein unohdin”

”Siihen on vielä aikaa, joten ei hätää”, Kati hymyili lohdutukseksi astellessaan selkäni takaa.

”Kiitos muistutuksesta”, hymähdin heille lyhyesti ja lähdin astelemaan ovelle. ”Nähdään huomenna!”

”Moikka!”

”Hejdå!”

Ovi sulkeutui ja lähdin ripein askelin kipittämään kohti pääovia päästäkseni ulos. Pihalla oli muita oppilaita jotka olivat menossa kohti pukuhuoneita, jotkut olivat jo häipyneet tai toisilla oli vielä liikuntatunti kesken.

Vilkutin toisille saaden leveitä hymyjä osakseni ja samalla heitin liikunnanopettajallekin hyvät illanjatkot.

Lukion pihalta päästyäni lähdin hyppelehtimään takaisin kohti Kävelykatua ja hymyilin varsin tyhmästi itsekseni. Olin keksinyt keinon ja päätin sillä vältellä oudoksuvat katseet.

Olin jo ehtinyt unohtaa muistutuksen tulevasta koeviikosta.
”Luen siihen huomenna”, ajattelin varsin kevytmielisesti asiaa ja unohdin lupaukseni saman tien astellessani alaspäin menevää katua pitkin ja käännyin hetken kuluttua jälleen kerran Kävelykadulle.

Rollin oli pimeä eikä asiakkaita ollut juuri ollenkaan. Ovi ollut sattumoisin auki joten olin tyhmäpäisesti astunut tuosta vain sisään, vaikka tiesin hyvin ettei sisälle olisi kannattanut mennä ennen varsinaista aukioloaikaa.

Mutta silti astelin omapäisesti peremmälle ja nojasin pudin perällä olleeseen tiskiin, jonka pinnassa oli vaikka kuinka monta hankaumaa ja puukonviiltoa, mutta silti se kiilsi putipuhtaana.

Taustalla soi The Five Satinsin ”In the Still of the Night” mikä toi ihanasti tunnelmaa pimeään ja hiljaiseen pudiin.

Tiskin takaa löytyi juomia täynnä ollut hylly, niin kuivahylly kuin lasinen jääkaappi josta sai valita vapaasti mieleisensä vaihtoehdon. Tiskin takana oli toinen, vähän matalampi tiski josta baarimikko sai helposti kaadettua suoraan tynnyristä olutta ja toi pudiin jonkinlaista ulkomaalaista tunnelmaa.

Syrjemmällä oli peitetty oviaukko, katosta roikkui mustia ja kiilteleviä nauhoja, leikelty riekaleiksi jotka sai helposti pois tieltä kulkemalla läpi. Olin lapsena aina toivonut sellaisia huoneeseeni, mutten koskaan saanut niitä.

Oviaukosta pujahteli kirkkaampaa valoa ja samalla yksinäistä keskustelua ja kolistelua.

”Perhana!”, kirous kaikui korviini, ja ajattattelin livistäväni paikalta jättääkseni henkilön tuskastelemaan omaan rauhaansa. Olin jo kääntymässä kunnes kuulin ovella olleiden nauhojen kahinan ja jonkun astelleen esiin käsissään tummanvihreä pieni pyyhe.

Hän oli se sama herra silloin ekalta kerralta kun kävin Rollinissa Paulan kanssa. Hän näytti vähän vanhahkolta, mutta vilpittömältä ukkomieheltä jonka huulilla käväisi pienoinen ja avulias hymy.

”Voinko auttaa? Paikka on kyllä kiinni, mutta voin kyllä livistää rutiineista noin nätin tytön ollessa paikalla”, hän sanoi astellen tiskin ääreen aivan eteeni.

”En minä mitään sinnepäinkään”, pudistin päätäni vähän vaivaantuneena. ”Anteeksi tungettelu”

”Ei se mitään, minun vikani kun unohdin lukita oven”, hän hymyili leveästi ja viittoi oven suntaan. ”Voit jäädä, ei mitään kiirettä eikä vaivaa”

”Oikeastaan, minulla oli asiaa”, ehdin sanomaan ennen kuin mies ehti kääntyä jatkaakseen omia töitään. Hän katsoi minuun vähän kysyvästi ja laski kätensä tiskiä vasten nojatakseen siihen.

En tajunnut mitä olin tekemässä, sen piti olla vain tekosyy.

”Olisiko mitenkään mahdollista...”, sanoin vähän ujolla ja epävarmalla äänensävyllä. Kirosin ja huusin päässäni itselleni. ”Saisinko täältä töitä? Osatyötä tarkoitan”

Kurtistin kulmiani nielaisten ja laskin päätäni vähän alemmas pitäen silmäni edelleen miehen omissa. Hän katsoi minuun tyynesti eikä sanonut hetkeen mitään. Ihan kuin vaipuen omiin mietteisiinsä ja päässä hälyttäviin varoituksiin.

”Voisihan tuosta keskustella”, hän sanoi tyynesti puolikas hymy kasvoillaan. ”Tarvitsisinkin vähän apua”

”Työskentettekö yksin?”, rohkenin sivistää puhetapaani teitittelyyn. En tiennyt mitä olin tekemässä, mutta annoin palaa. Yritin syöttää itselleni tekosyytä toiminnalleni. Rahasta oli aina iloa.

”No en ihan, löytyyhän noita apulaisia pari, mutta toinen on juuri mennyt naimisiin ja toinen on vakituinen”, hän vastasi ja tiiraili minua tutkivasti. ”Ikä?”

Nielaisin, siinä se kysymys tuli. En olisi halunnut vastata, vaikka piti. En olisi halunnut valehdellakaan, joten vastasin rehellisesti.

”16”

Mies naurahti ja sai mielialani painumaan jonnekin lattiaakin alemmas.

”Hyvinhän tuo”, hän sanoi yllättäen ja kohotin kasvoni ihmeissäni häneen. ”Onko kokemusta?”

Mutta eihän alkoholia myyvissä baareissa saanut työskennellä alaikäisiä?

”Onhan minulla...”, vastasin epäröivästi. ”Kaverini opiskeli baarimikoksi ja opetti minulle vapaa-ajallaan pari kikkaa. Olen työskennellyt kaupoissa ja toiminut juomien parissa...”

”No ei hassumpaa”, hän totesi kuivasti todella pienelle ja vakuuttamattomalle kokemukselleni ja nousi seisomaan selkä suorana. ”Ehkä sitä voisi, apulaiselle on tarvetta”

”Mutta entä ikäni?”, kysyin silmät pyöreinä.

”No mitä siitä?”

”Eihän alaikäiset saa työskennellä 18-vuotiaiden baareissa”

”No miksi sitten tulit tänne työta anelemaan? Kyllä siihenkin ratkaisu löytyy”, hän sanoi tyynesti ja iski silmää.

”Ai löytyy vai?”

”Voin ottaa sinut testiksi yhdeksi päiväksi”, hän sanoi vastaamatta kysymykseeni. Hänen kasvoilleen levisi ilkikurinen hymy. ”Jos läpäiset, saat vakituisen paikan ja järjestän kaiken kuntoon”

En meinannut pysyä perässä, mies oli itsekin innoissaan ajatuksesta.

”Milloin sinulle kävisi?”, hän kysyi ja nojasi tiskiin uudestaan, kasvoillaan viekas virne.

”Ei ainakaan arkipäivänä...”, vastasin katsoen miehen kasvoja kuin kummajaista.

”Miten olisi perjantai?”

”Käy minulle”

”Loistavaa!”, hän sanoi paukauttaen kädellä pöytään. Tyypillinen suomalainen kannustava pappa, pisti hieman hymyilemään, mutta pyrin peittämään kaiken hämmennyksen ja huvittuneisuuteni. ”Tule kello 4, vähän ennen kuin paikka varsinaisesti avataan niin kerron sinulle pelisäännöt ja työt”

Oliko hän ihan oikeasti tosissaan? Eikö mies huolestunut yhtään alaikäisten työllistämisestä baariin, mikä oli lainvastaista?

Nyökkäsin ja levitin kasvoilleni innokkaan hymyn, vaikka toisaalta tunsin olevani liemessä.

”Kiitos todella paljon!”, hihkaisin innokkaana ja nousin nojaamasta tiskiin. ”Perjantaina siis?”

”Perjantaina”

”Selvä, tulen siis silloin kello neljältä?”, varmistin ja sain vastaan positiivisen nyökkäyksen. ”Oletteko ihan varma?”

”Miksi epäröit?”, hän ihmetteli hymy huulillaan.

”Ei mitään, olen vain...”, yritin keksiä sopivaa sanaa. ”Hämmentynyt siitä, että onnistuin”

Mies naureskeli ja huikkasi, häivyin ovelle päästäkseni ulos ja henkäisin syvään. En tajunnut ollenkaan mitä olin tekemässä. Mutta tiesin täysin mitä ajoin takaa. Jos saisin paikan voisin mahdollisesti nähdä Samuelia useammin. Ajatus sai minut samaan aikaan innostuneeksi, että levottomaksi.

En osannut tulkita oliko idea hyvä vai huono, sillä tiesin että siitä kehkeytyisi kumpaakin.

Huokaisin hermostuneesti syvään, puristin silmäni hetkeksi tiukasti kiinni ja hengitin rauhallisesti samalla takoen päähäni ettei ollut mitään hätää.

Avasin silmäni ja lähdin laukku olalla kävelemään poispäin Rollinista. Loppupäivän päätin lukea koeviikkoa varten, vaikka tiesin ettei lukemisesta olisi tullut mitään. Hermoilin vaivaannollisen pahasti enkä osannut peittää sitä.

Keskiviikko-ilta kului hermoillen, niin myös torstaikin. Paula oli pysytellyt kotona seuranani ja käski lukea koeviikkoa varten samalla saaden tekosyyn itselleenkin lukea kokeisiin. Lukemisesta ei tullut mitään, Paulaa katsoessani hermoilin enemmän kuin oli tarpeen. Perjantaina salaperäisesti häipyisin baariin ja koska se oli auki pitkälle yöhön, oli vaarana se, että Paula saisi keskellä yötä tietää että olin tipotiessäni ja samalla hän nostaisi siitä ratkaisevan metelin.

En halunnut paljastua. Sitä ajattelin joka kerta katsellessani Paulaa.

Perjantai kuitenkin koitti. Koulupäivän loputtua Paulan äkkinäinen suunnitelmien muutos häipyä viikonlopuksi Sennille pelasti päiväni, vaikka vihasin Senniä. Sillä hetkellä tunsin Sennin enkelikseni, vaikka sen ajatteleminen tuntui vastenmieliseltä.

Koulu loppui pahasti kahdelta, joten kotiin käveleminen ja takaisin vei aikaa ja minulla oli rajoitetusti aikaa valmistautua vakuuttavaksi.

Ei vain työnantajan takia, vaan Samuelin. Olin täysin varma siitä, että näkisin hänet.

Ja hänen jenginsä. Pelkkä ajatuskin kylmäsi, en ollut oikein perillä hänen porukoistaan, joista olin kuitenkin tavalla jos toisella saanut saanut varsin kylmän vaikutelman lehtiartekkeleiden perusteella.

En halunnut ajatella asiaa enkä hermoilla sen enempää. Olin itseni siihen tilanteeseen ajanut joten siitä piti myös kärsiä ja selvitä.

 ------------------------------------------

                                 The Five Satins - In The Still Of The Night

Kohti kävelevä varoitus

Ruskeat silmät muistuttivat vahvaa puunrunkoa ja hiukset oli ravisteltu sojottamaan joka suuntaan. Sammaleenruskea armeijakuosi sopi hänelle paremmin kuin olin pystynyt edes kuvittelemaan. Oikeastaan, en ollut edes koskaan kuvitellut häntä minkäänlaisessa erityisessä vaatetuksessa mikä olisi painautunut mieleeni.

Hän asteli toinen käsi taskussa luokseni ja levitti kasvoilleen ujon hymyn, samalla testaten olisinko mielissäni hänen astellessaan esiin ja ilmoittautuessaan parikseni.

Hymyilin takaisin, vähän vaivaantuneena tosin.

”Aika sattuma”, Roni naurahteli ja työnsi karttaa minulle. Hän vilkuili mustavalkoisia kuvia esittäen keskittyvänsä muistelemaan niiden sijaintia, mutta hän harhautui vilkuilemaan minuun vähän levottomasti. Emme olleet ennen jääneet kaksistaan, enkä osannut olla kauhean puheliasta tyyppiä. Roni oli kyllä Katille sukua, mutta Kati olikin tyttö, jotka paljastunevat olemaan varsin puheliaita tyyppejä jos sattuvat sille päälle.

Miehet olivat asia erikseen, se päti jokaisessa miehessä. Vaikka hänessä virtasikin sama veri kuin Katissa, hän oli kuitenkin erilainen.

”Onni kävi”, heitin vähän imarrellakseni peittääkseni todelliset ajatukseni. Tuijotin karttaa epäillen ja kohotin kulmiani. En saanut kartasta mitään tolkkua. Jouduin muistin kautta kuvaamaan mieleeni eri paikat.

Roni naurahti uudestaan, otti kartan minulta ja antoi tilalle kuvat.

”Ei se mitään”

Lukiko hän ajatukseni kasvoiltani?

”Mitäh?”, nostin kasvoni häneen ja näin hänen huulillaan pilkallisen hymyn jolle lankenin hymyilemään itsekin.

”Unohdin, että olet vasta muuttanut tänne”, hän sanoi virnistäen vekkulimaisesti ja vilkaisi muihin tarkistaakseen oliko lupa lähteä. ”Tiedän paikat, joten seuraa vain”

Luulin häntä aikaisemmin vähän puheliaammaksi persoonaksi nähdessäni hänet Henrin kanssa. Huomasin vasta nyt, että Roni ei ollut kovin hyvä kahden keskisessä keskustelussa.

”Kyse ei ole siitä. Kartat on epäselviä, eikä niitä osaa kukaan lukea”

”Luen koko ajan”

”Luulet vaan”

Roni naurahti ja hänestä alkoi huokua rohkeutta puhua vielä enemmän.

”Olet vaan katkera”, hän naureskeli yksikseen kävellessään lukion pihalta muiden perässä. Lupa poistua oli annettu.

Tepastelin hänen vierelleen pysyäkseni perässä. Miesten kävelytapa oli aina samanlainen. Tuntui kuin he ylittäisivät suuria rotkoja vuoro toisensa perään ja naiset kipittivät kuin hiiret, mikä sai heidät näyttämään tyhmiltä.

”Katkerako? Mistä?”, tuhahdin yrittäen saada keskustelua aikaan. Vaivaannuin hiljaisista hetkistä, vaikka joskus arvostinkin niitä. Kiitin Ronia yrityksestä luoda keskustelua välillemme. ”Tuon lukemisestako? Ja paskat. Miten karttaa voi edes lukea?”

”Kuvittelemalla kaupungin mielessään katsomalla yläilmoista”

”Ootko sitten hypänny helikopterista alas? Kas vaan, leija Jyväskylän yllä”

Ronin nauraessa tyhmille vastaukselleni naurahdin itsekin vähän kuivasti.

Hän johdatti meitä ja perässämme notkuneita kavereita ensimmäisen etapin kohdalle, Kaupungin Kirjaston kulmaan.

Olin ohjeiden mukaan ottamassa rakennuksesta kuvan todisteeksi sen löytämisestä. Vieressäni nousi musta, aika isokokoinen kosketusnäyttö jonka näyttöä painoi Ronin sormi. Kuului tyypillinen kameralle kuulunut ääni ja kuva tallentui.

Jumituin niille sijoilleni kännykkä yhä koholla ja tuijotin Ronia kuin Nuu-Nuu Teletappeja. Roni vilkaisi minuun ja kohotti kulmaansa kysyvästi, huulille levisi vilpitön hymy.

”Mitä?”, hän kysyi. Huokaisin, suljin kameran puhelimestani ja työnsin sitä takaisin taskuuni.

”Ei mitään”

Ronin kasvoille levisi ihmettynyt ilme, jonka olisi voinut tulkita myös huolestuneeksi. Hymy hälveni kuin savu ilmaan.

”Sano vaan”

”Ei oo sanottavaa”

Hiljaisuus lankesi. Ympärillämme hääri pari muuta opiskelijaa, jotka napsivat kuvia ja häipyivät jatkamaan matkaansa. Autot ajoivat ohi, risteyksestä ei ylittänyt ketään, seisoimme aivan risteyksen vieressä.

”Minne seuraavaksi?”, ehdin sanoa ennen kuin Roni päätti edes avata suutaan.

Hän kohautti kulmiaan vähän vaivaantuneesti, vilkaisi karttaa ja lähti astelemaan poispäin minusta sanomatta mitään. Lähdin siitä huolimatta perään, vaikka minua ärsytti vielä enemmän hänen käytöksensä.

Vielä pahemmin ärsytti oma käytökseni. En voinut sille mitään, ei Roni edes tarkoittanut sitä. Mutta silti minua ärsytti.

En voinut sietää, että kaikilla oli nykyään kosketusnäytöt joilla rehvastella muille. Monet eivät edes rehvastelleet eivätkä sanoneet niistä yhtikäs mitään aivan kuin Roni oli juuri tehnyt.

Mutta silti pänni. Jotenkin tuntui siltä, että en osannut mitään. En voinut tehdä mitään.

Vihasin itseäni sellaisten mitättömien roskien takia. Vaivasin päätäni ja muita sellaisista asioista ja annoin sen näkyä, vähän liiankin hyvin.

Siltikään tuntiessani huonoa omatuntoa en sanonut Ronille mitään vaan pidin naamani kiinni ja annoin asian olla.

Roni edelleen yritti saada aikaan pientä keskustelua, mutta se jotenkin tyrehtyi parin sanan jälkeen.

En ollut koskaan odottanut päättyväni Ronin kanssa puoleksitoistaksi tunniksi kahdestaan, eikä juttu luistanut.

En edes tuntunut samastuvani häneen millään tasolla, että olisin voinut innostua keskustelusta. Vain siinä mielessä, että olimme kummatkin ei-puheliaita tyyppejä eikä sille voitu mitään.

Viidettä kuvaa vietiin ja astelimme kilometrin tai pari takaisin Jyväskylän keskustaan. Olimme luopuneet keskustelusta ja kysymyksemme liittyivät vain seuraavaan paikkaan jonne piti mennä.

Roni edelleen yritti kysellä jotain ja oli päätynyt kyselemään minusta ja mieltymyksistäni muun muassa musiikin ja elokuvien suhteen. Ne poikkesivat reippaasti Ronin omista, en voinut kuin naurahtaa sitä suurta eroavaisuutta.

Hän kuunteli ulkomaalaista räppia ja hip hoppia, varsinkin sellaisia mistä en pitänyt tai en ollut kuullut. Samaa hän ajatteli minusta, sen näki hänen kasvoistaan kun vastasin hänen kysymyksiinsä.

Seuraava kohde oli Kalevankatu, mikä oli minulle järjettömän suuri onni. Ihmettelin jälleen kerran omaa onneani päästä kävelemään Kävelykadun läpi pidätellen toivoa yllä. Olin melkein unohtanut Ronin nähdessäni kivitetyn tien edessämme astellessamme suojatien yli. Edessäpäin loistelivat suuret ja tunnetut suomalaiset kaupat joiden ovista tulvi ihmisiä sisään ja ulos.

Täällä sitä taas oltiin. Hymy levisi huulilleni.

”Mikäs noin hymyilyttää?”, Ronin ääni kuului vierestäni.

”Ei mikään”, vastasin hänelle jälleen kerran vähän torjuen. ”Aina niin eloisaa”

Ohitimme useita ihmisiä ja pujottelimme tiemme Kävelykadun keskiaukiolle jossa oli tasaista asfalttia. Se oli risteys josta pääsi eteenpäin, vasemmalle ja oikealle. Jokaisella puolella oli kauppoja, vaikka vasen- ja oikeapuoli olivat vähemmän täynnä vaihtoehtoja kuin edessäpäin odottava tie, jonka päässä kulki Kalevankatu katkaisten tien ja päättäen suositun kauppakadun siihen.

Tunnustelin farkkujen taskujani tarkistaakseni oliko minulla lainkaan käteistä mukana ja vilkuilin kauppoja ostamisen toivossa. Tosiasiassa olisin halunnut ostaa lisää aikaa ja saada Ronin hetkeksi pois. En halunnut pyytää sitä häneltä suoraan, kuka nyt olisi. 
Rollin Pud ei mitä mahdollisemmin ollut auki siihen aikaan päivästä, mutta olin ymmärtänyt jengiläisten pyörivän täällä päivälläkin. Ainakin pariksi minuutiksi, niin Samuel oli vihjaissut.

Olin juuri aikeissani ilmoittaa Ronille häipyväni erääseen kauppaan ostaakseni jonkinlaista juotavaa, kunnes huomasin edestäpäin minua kohti kävelleen nahkatakillisen pojan, jonka kasvot olivat myrtistyneet ärsytyksestä. Sillä ilmeellä hän sai raivattuaan eteensä tietä ja ajettua muut sivummalle vähän pelästyneinä.

Pelkkä kasvojen ilme ei pelästyttänyt, vaan näkyvä massasta poikennut asustus vaikka sellaisia näkyi joka kaupungissa.

Yllään avonainen, väriään säilyttänyt sysimusta nahkatakki jonka alla ei ollut minkäänlaista paitaa. Housut olivat tiukat tummansiniset farkut, joissa koreili muutamat isot viilellyt tai kuluneet reiät jotka paljastivat lisää pintaa rintakehän lisäksi.

Mustat hiukset olivat yhtä sekaisin kuin juuri herännellä unikeolla, näyttivät täysin erilaisilta kuin olin muistanut. Tai sitten olin unohtanut yhden pienen seikan.

En muistanut. Muistin miehen, mutten muistanut mistä.

Vasemmassa kulmassa oli hopea kulmalävistys joka korosti hänen vihaista ilmettään.

Tunsin käsivarressani vetäisyn ja olin poissa hänen tieltään. Hän ei ollut edes katsonut minuun vaan suoraan taakseni vaikka seisoin aivan hänen edessään liikkumattomana, mistä päättelin hänen olleen valmis tyrkkäämään minut omin voimin sivuun.

”Ehdinpäs”, kuului Ronin helpottunut ääni vierestäni. En noteerannut vaan jäin tuijottamaan pojan perään. En saanut sanoja suustani, en tiennyt mitä piti ajatella. Yritin kovasti tuoda päähäni jonkinlaista muistikuvaa, mutten onnistunut. Tiesin kuitenkin heti kuka hän oli katsellessani hänen kääntyvän eräälle sivutielle, josta olisi paljastunut tuttu pudi minunkin ilokseni.

Eivät he olisi minulle mitään tehneet, niin ainakin arvelin. Mitä luultavammin he tiesivät minun ja Samuelin touhuista, joten uskoin heidän jättäneen meidät rauhaan, minut ainakin.

En silti ollut täysin varma. Se tyly ja välinpitämätön katse oli saanut minutkin jäätymään selkäydintäni myöten. En osannut sanoa oliko hän aina tuollaisella päällä, en edes osannut tulkita ajatuksiani täysin sen jälkeen kun hän katosi nurkan taakse. En tajunnut miksi vaivasin päätäni sellaisella asialla mikä ei edes koskenut minua. Ainakaan paljoa.

Ainakaan juuri nyt. Ehkä myöhemmin jos sotkeennuin enemmän, mutten halunnut ajatella sitä. En ollut valmis jossittelemaan sellaisille.

”Jossu, onko kaikki hyvin?”, Ronin kysymys herätti minut. Hätkähdin ja salamannopeasti levitin kasvoilleni vähän liiankin pirteän ja teennäisen hymyn.

”On! Mennään jo, meillä ei taida olla enää paljoa aikaa jäljellä”, sanoin työntäen häntä eteenpäin.

Vilkaisin vielä taakseni vaikka tiesin hänen jo kadonneen. Huokaisin levottomana syvään ja mutristin huuliani tyytymättömänä.

Päässäni vilahti ajatus käydä Rollinissa liikuntatunnin päättyessä, jonka seurauksesta mieleni alkoi paistaa kirkkaammin kuin aurinko taivaalla. 

 

Kitara

Tervepä terve! Ja ihan ensimmäiseksi haluan pahoitella viivästystä, mutta en toissapäivänä ehtinyt ja edellisenä päivänä minulla oli kaveri yötä, joten nettiin en tietenkään tullut.
Mutta kirjoittelin nyt ja haluaisin sanoa yhden jutun...
TÄSSÄ SE ON!
Olemme nyt kohdassa johon ollaan viimeksi jääty ja tästä eteenpäin minä kirjoitan jatkoa! Ai että olen ilonen :D


------------------------------------------------------------

Seuraavana päivänä heräsin Paulan hätäiseen ja äänekkääseen touhuiluun. Jalkojen töminä ja puhe oli niin vauhdikasta että ajatuksenikin sekoittuivat niiden mukaan.

Nousin istumaan ähkäisten kylkeä polttavasta kivusta. Paula hyppeli kiireesti olohuoneen suulle ja katsoi minuun vähän hätäinen hymy huulillaan.

”Ai huomenta!”, hän sanoi ja kääntyi takaisin häärimään omiaan ympäri kämppää. ”Sori, mä myöhästyn kohta koulusta. Nukuin pommiin enkä ehtiny syödä aamupalaa”

”Juu-uh...”, sain sanottua haukotteluni seasta ja venytin käsiäni ilmaan.

”Anteeks vielä kerran”, Paula sanoi anteeksipyytävästi, melkein hätäännyin kun tajusin Paulan vielä olevan pahoillaan eilisestä.

”Ei se mitään, ei se mitään!”, sanoin ja Paulan kasvoille levisi helpottunut ilme. ”Mutta jos sä myöhästyt koulusta, niin sitä en anna anteeks. Ala painua, nainen!”

Paula nauroi, nyökkäsi voimakkaasti ja häipyi juoksujalkaa ulko-ovelle nakatessaan laukun olalleen.

”Moikka! Tuun illemmalla!”, hän huikkasi ja avasi oven.

”Moi moi!”, huikkasin takaisin ja olin kompuroimassa ulko-oven lähettyville vilkuttaakseni, mutta ovi ehti paiskautua kiireellä kiinni. Henkäisin syvään ja katselin ympärilleni.

Koko asunto näytti ankealta, haukottelin unisesti ja hieroin silmiäni kokonaan auki.

Mitäs sitä nyt sitten tekisi? Mieli ei ainakaan antanut lupaa angstailla kylkeni perään.

Lampsin keittiöön ja etsin jääkaapista itselleni aamupalaa. Ajattelin kerrankin voivani valmistaa kunnon aamupalaa veden ja leivän voimin ja samalla lukea päivän lehteä.

Kaivoin suurikokoisesta kaapista vaaleaa leipää, jääkaapista nappasin voita ja leivän päälle aineksia.

Samalla touhutessani ulko-oven postiaukosta putosi päivän sanomalehti ja posti. Nuolaisin peukaloani astellessani eteiseen hakemaan juurisaapuneen lähetyksen. Palasin takaisin keittiöön ja heitin paperipostit aamupalani viereen tiskille ja viimeistelin ateriani.

Kulauttaessani lasillisen vettä nappasin pinosta päivän lehden varmistettuani muut saapuneet ja todettuani, ettei minulle ollut mitään.

Keski-Suomen lehden etusivulla loisti suurella painettu teksti, joka ei kuitenkaan vienyt koko etusivun tilaa, toisin kuin muut lööpit.

”Nuorisojengi hakattu viime yönä henkihieveriin, yksi kuollut!”

Räpytin silmiäni ja tunsin sydämeni hakkaavan jännityksestä. Kääntelin lehden sivuja kerta toisensa perään löytääkseni sen uutisen.

Ja juuri päästyäni sen oikean etsimäni uutisen kohdalle, ovikello soi toistamiseen. Sydämeni alkoi hakata entistä lujempaa, siirsin katseeni lehdestä pois keittiön pienelle ikkunalle ja odotin jonkun kurkkivan siitä.

Ei, mitään ei tapahtunut. Kukaan ei pimpottanut uudestaan. Mutta siitä huolimatta jokin ajoi minua ulko-ovelle.

Jätin tavarani siihen hetkeksi ja palasin oven luokse, tuijottaen sen kahvaa miettien voisinko avata vaiko en.

Kyykistyin ja työnsin postiluukkua auki kurkatakseni oven taakse.

Siellä ei näkynyt mitään elävää. Paitsi yksi tutunvärinen soitin viiden kielen kanssa.

Nousin seisomaan ja kädet täristen yritin saada ovea kiireellä auki. Ovi työntyi vaudilla edestä ja eteeni paljastui se sama kitara, jota olin silloin yhden kerran soittanut. Jonka ansiosta tunsin voivani saavuttaa unelmani.

Tummanruskeasta kiiltävä kaunis kitara lojui edessäni nojaten kaiteeseen, odottaen omistajaansa. Vilkuilin ympärilleni ja katsoin taas kitaraa.

Sen kaulassa notkui pieni lappu joka oli sidottu ohuella narulla kitaran kaulalle. Kumarruin nähdäkseni lappuun kömpelösti kirjoitetut kirjaimet.
”Toivottavasti jaksat soittaa kitaraa ilman minunkin apuani ;)”

Vaikka lapussa ei lukenut lähettäjää, arvasin sen saman tien. Kyyneleet nousivat silmiini ilosta, sydän oli pakahtua samalla kun katsoin sitä kaunista kitaraa joka sai minut silloin yhden kerran Samuelin voimin tuntemaan itseni sellaiseksi ihmiseksi, jonka kaltainen silloin joskus halusin olla. Halusin yhäkin, nyt se oli mahdollista.

Pari kyyneltä virtasi poskiltani, nappasin kitaran käteeni ja vilkaisin vielä kerran ympärilleni varmistaakseni jos joku kuitenkin olisi jossain lähistöllä vakoilemassa reaktiotani.

En nähnyt mitään eloa kerrostalon lähettyvillä, paitsi edessäpäin ollut autotie kuhisi ohimenevistä autoista. Eikä kukaan heistä viitsinyt vaivautua vilkaisemaankaan minuun päin, ihmiseen joka oli nyt onnensa kukkuloilla.

Suljin oven, astelin keittiöön repiessäni narua ja pientä paperilappua irti, nostin kitaran syliini ja yritin muistella miten D ja C soitettiin.

Muistin ne paremmin kuin minkään muun asian. Ilo sydämessäni kasvoi, soitin niitä kahta sointua vuoron perään taukoamatta.

Hetken tunsin olevani kuin pikkulapsi joka oli unohtanut muun maailman sen onnensa takaa.

Henkäisin pari kertaa henkeä ja suljin silmäni hetkeksi. Toivoin Samuelin saapuvan paikalle, kuin Teräsmies oman rakkaan Lois Lanensa luokse. Hetken istuin täydessä hiljaisuudessa julmetun kaunis kitara sylissäni.

Hiljaisuuden rikkoi alakerrasta kuuluneet oven paukahdukset, joita tuskin edes pystyin kuulemaan.

”Just nyt olis tarve tupakalle”, huokaisin itsekseni tuijottaen tyhjää ja aloin taas rämpyttää kitaraa kahden soinnun voimin. Kyljessä alkoi tuntua pientä kasvavaa kipua, hidastin hengitystä syvemmäksi ja rauhallisemmaksi.

Puhelin alkoi soida, hätkähdin melkein tuolilta alas. Tunsin oloni niin pirteäksi ja samaan aikaan rakkaudesta heikoksi että nauroin itselleni ja lähdin kömpimään kohti puhelintani, joka lojui huoneessani.

Nappasin puhelimen käteeni, rojahdin sängylle ja vastasin. Parahdin itkuun kuullessani hänen äänensä.

”Piditkö aamunavauksesta?”, kuului matalahko ääni puhelimen toisesta päästä. Olisin voinut huutaa ilosta, mutta sanoja ei kuulunut.

”Hei, mikä on?”, ääni kysyi uudestaan huolestuneella sävyllä. En saanut vastattua, kyyneleet sokaisivat silmäni täysin ja huulillani lepäsi värisevä, leveä hymy.

”Mä--”, änkytin itkuni takaa. Olisin halunnut sanoa sen, vaikka tiesin että olisi ollut liian aikaista sille. Tyrehdytin sanani siihen pisteeseen ja yritin vaihtaa aihetta.

”Sinäkö tuon kitaran toit?”, kysyin tyhmästi samalla hakkaen päätäni seinään. Totta kai se oli hän. Miksi edes kysyin?

Melkein tunsin hänen vinon hymynsä vierelläni. Luurista kaikui rento hymähdys ja kuiskaus.

”Tarviitko seuraa?”, hän kysyi lempeällä äänensävyllä.

”Kehtaat vielä kysyä”, naurahdin pidätellen kyyneliä.

”Tuun iha just”, hän sanoi hymähtäen uudestaan ja sulki puhelun. Heitin kännykkäni lattialle, käännyin mahalleni ja pyrin nousemaan jaloilleni. Vain hyppiäkseni ilosta vielä hetken aikaa ennen kuin hyppäisin hänen syliinsä.

Seuraavat päivät Samuel tuli luokseni joka päivä, heti kun Paula oli lähtenyt aamulla kahdeksan maissa ja lähti vartin ennen kuin Paula olisi taas kotona. Kitaralle löytyi käyttöä päiväni jokaiselle päivälle, Samuel toimi opettajanani ja Paula toimi kannustajana ja innostajana, vaikka hän ihmetteli kuka oli kitaran minulle antanut ja miten opin joka päivä uusia sointuja ja sävelmiä soitettavaksi.

Minulla ei ollut sinäänsä mitään hajua Samuelin iltatouhuista. Hänen soittaessaan omaan puhelimeeni olin aika hämmentynyt miten hän oli numeroni saanut ja millä hän oli minulle soittanut. Ja hän ylpeästi ja häpelemättömästi tunnusti udelleensa numeropalvelusta apua pelkän etunimeni perusteella, ja oli käyttänyt Keithin kännykkää soittaessaan. Hän käytti sitä joka kerta siitä lähtien kun Keith oli palannut.

Jyväskylän paikallislehdestä löytyi viimeisimmät ilkiteot ja tuhot joista sain vain arvailla missä poikani liikkui ja missä touhuissa hän oli viimeksi.

Minua ei toistaiseksi haitannut hänen pahis-imagonsa ollenkaan, minulle oli se ja sama mitä hän ihmisille teki. Uskoin heidän ansaitsevan sen, uskoin heidän tehneen jotain väärää mikä oikeutti muita ihmisiä kostamaan sen. Toistaiseksi mikään hänessä ei haitannut minua, vaikka olin yleensä se empaattinen ja kaikkia ajatteleva tyyppi. Pelkäsin muuttuneeni aivan toiseksi ihmiseksi ollessani Samuelin kanssa. Ihan kuin olisin ollut Nooran kanssa, millään muulla ei ollut merkitystä kuin vain hänellä. Siltä minusta silloin joskus tuntui ja niin tuntui nytkin.

Ihan kuin siinä yhdessä sananlaskussa, rakkaus sokaisee ihmisen.

Silmissäni lenteli tuhkanharmaata tupakansavua, otsaani hieroi muutama musta hiuskiehkura ja lämmin poski kosketti omaani. Suljin silmäni nukahtaakseni, tunsin Samuelin nostavansa kättään suulleen ja puhaltavan uudet sauhut ulos.

Hän näpräsi niskani taakse asettamallaan kädellään hiussuortuviani, leikitteli niillä ja välillä painoi poskeaan voimakkaammin omaani vasten.

Minulla oli niin hyvä olla. Toivoin voivani saada tuntea niin jatkossakin. Toivoin, ettei mikään voisi estää meitä olemasta näin, siihen asti kun muut saisivat selvää tai Samuelin jengi saataisiin kiinni.

Sitä tuskin koskaan tuli tapahtumaan, vaikka kaikki sujui sillä hetkellä meidän kahden kannalta hyvin.

Päivät alkoivat loppua kesken, kuluivat huomaamatta ohi.
”Ainahan sä voit lintsata”, Samuel sanoi huolettoman välinpitämättömästi. Pudistin päätäni naurahtaen.

”Mulla ei oo varaa, mun pitää opiskella jotta saan töitä”, vastasin simppelisti.

”Miks pitää tehdä töitä, kun voi varastaa?”, Samuel nauroi itsekseen.
”No et sä kyllä kauheen kummoisesti elä varastamalla”, lauoin takaisin. Samuel käänsi tyynen, hieman tylyhkön katseensa minuun ja tuijotti pitkään. Sydämeni pamppasi kaksi kertaa lujempaa.

”Kyl säki elät aika hyvin vaikka varastat”, Samuel sanoi matalalla äänellä.

”Mitä sä tarkotat?”, naurahdin huvittuneena.

Samuelia ei paljoa naurattanut, henkäisin syvään ja katsoin varautuneena Samuelin vakavaa ilmettä.

Samuel aukaisi suunsa sanoakseen jotain, hänen äänensä tyrehtyi samantien ja hän yritti etsiä sopivia sanoja sanottavaksi.

Hän kumartui korvani juureen, hänen huulensa melkein koskettivat korvanlehteäni. Tunsin hänen syvän hengityksensä, se oli yhtä omani kanssa.

”Sä varastit mun sydämen”

”Paraskin puhumaan”, kuiskasin yrittäen ylläpitää tasaista hengitystäni. ”Itse olet varmaan tuhat kertaa, eri tyttöjen”

”Mun sydän tekee siinä tapauksessa tuhatyksi varastettua sydäntä”, hän sanoi korvaani ja puraisi varovasti.

”Liiottelet sydämes arvokkuutta”, nauroin ja käänsin pääni Samuelin kasvojen suuntaan koskettaakseeni hänen nenäänsä omallani.

”Oo nyt vaan hiljaa äläkä pilaa tunnelmaa, rosvo”, Samuel naurahti ja ahmaisi huuleni.

Jälleen kerran sain huomata kuinka puolitoista viikkoa kului nopeasti.

Lähdin torstaina Paulan matkaan koululle hänen innostamanaan, vaikka olisin halunnut jäädä sänkyyni makaamaan ja tuntea olevani taas kesälomalla.

Kaikki oli taas normaalisti, minulle puhuttiin kuin mitään ei olisi tapahtunut eikä häiriötekijöitä näkynyt mailla halmeilla. Varsinkaan sitä kovisjengiä ei näkynyt mailla halmeilla, vaikka minun olisi tehnyt mieli käydä vetämässä heitä kaikkia lättyyn. Olin unohtanut täysin sen lukematta jääneen artikkelin, olin unohtanut täysin koko jutun.

Minna oli taas oma itsensä, hän piristyi heti aamusta nähdessään minut ja hyppäsi syliini kaataen minut lattialle. Senni taas hymyili sivummalla laimeasti ja odotti Paulan astelevan omatoimisesti luokseen.

Paula ei ollut huomaavinaan Senniä, hän pysytteli minun ja Minnan kanssa suurimman osan päivästä. Hän selvästi oli erottumassa porukasta, varsinkin siinä vaiheessa kun Kati ja Roni tulivat paikalle.

Senni ei minua sinäänsä kiinnostanut. Aloin pikkuhiljaa huomata hänen hieman ylimielisen ja ärsyttävän luonteensa enkä sen takia puhunut hänelle juuri yhtään. Paula taas hillui kaikkien kanssa mielipuolen hymy naamallaan. Kaikki tuntui olleen taas ennallaan, tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut, ulkoisesti.

Sisälläni kaikki tuntui olevan toisin, niin lyhyessä ajassa minusta tuntui etten ollut se sama ihminen. Tunnuin jotenkin etäytyväni heistä, vaikka se olisi ollutkin vain hyvä idea. Toisaalta, en olisi halunnut. Paulan hymyä katsoessani minun oli pakko myöntää että joutuisin ehkä joku päivä vaikean valinnan eteen.

”Jossu hei, sä hymyilet vähän epäilyttävän pervosti”, Minna naurahti edestäni. Heräsin mietteistäni keskellä ruokalaa porukkani pöydästä. Edessäni odotti puoliksi tyhjä vesilasi ja muut työnsivät kalakeittoa suuhunsa.

Nostin katseeni kysyvästi Minnaan.

”Mitä sä mietit?”, hän kysyi. ”Kerro mulleki”

Pudistin päätäni hieman säikähtäneenä ja väläytin surkean tekohymyni.

”Ei mitään kummosempaa”, vastasin ripeästi. ”Mietin vaan että mitä sitä tekis tänää”

”No mitä ajattelit?”, hän kysyi kohottaen kulmiaan ja työnsi täyden lusikan suuhunsa. Kohautin olkapäitäni.

”Ei mitään hajua”

Roni vilkuili minua Minnan vierestä ja selvästi empi, aukaisiko suunsa puhuakseen vai ei.

Mutta mitään hän ei sanonut, katsoi vain. Tosin alkoi pikku hiljaa tuntua että hän teki enemmän kuin vain katsoi. Ihan kuin hän tarkkailisi, odottaen jotain.

En tiennyt siitäkään mitään, en tiennyt mitä hän odotti tai yritti. Ei itseasiassa kiinnostanut, sillä ajatukseni pyöritti Samuelin pärstää silmieni edessä koko päivän ja kirosin kuinka olisin mieluummin jatkanut sairauslomaa. Lukiossa ei ollut mitään vikaa, mutta koulunkäyntiä se oli kyllä edelleen.

En ollut nähnyt Samuelia muutamaan päivään enkä päässyt kertaakaan heittämään häntä pois mielestäni.

Sinä päivänä meillä kuitenkin oli kaksi viimeistä tuntia liikuntaa ja tehtävänä oli suunnistaa Jyväskylän keskustassa ja löytää kuvissa näkyvät kohdat jostain päin kaupunkia.

Olin tehtävästä enemmän kuin riemuissani, ajattelin voineeni painua hiiteen kesken liikuntatunnin.

Mutta siinä oli myös ongelma. Kukaan ei saisi nähdä minun ja Samuelin säätöä tai siitä koituisi ongelmia, joten minun piti valita pari joka reagoisi kaikkein vähiten negatiivisesti tilanteeseen jos paljastuisin.

Sellaista paria en tuntenut, joten arviointikykyni murskaantui siinä samassa. Ja vielä pahemmin kun kuulin, että liikunnanopettaja päätti parit.

”Roni, mene sinä Johannan kanssa”, kuului poikien liikunnanopettajan tomera ääni, joka herätti minut epätoivoisista ajatuksistani kokonaan. Huokaisin syvään nähdessäni tutun vaaleanruskeahiuksisen pojan astellessani luokseni saadessaan opettajalta kuvat ja kartan, johon oli merkitty ympyrällä tietyt paikat joissa piti käydä.

Tunsin jotain henkisesti painavaa niskoillani.

Se siitä.