Yhteinen planeetta

 KIITOS! KIITOS TODELLA PALJON KOMMENTEISTA! ♥
Luin jokaikisen kommentin itku silmässä ja pakko sanoa, että odotin tasan 20 kommenttia, mutta tulikin enemmän. Kiitos kullat! Todella paljon! :')

Haluaisin vastata kysymyksiinne, mutta velvollisuudentunnosta ja jännityksen ylläpitämisen takia en halua ruveta spoilaamaan.
Mutta sen voin sanoa, että kaikki on tarkkaan suunniteltua, ja kaikkeen löytyy kyllä vastaus. Tässäkin pätkässä vaaditaan Samuelia selittämään se nainen, jonka kanssa meni. Sillekin löytyy vastaus, oottakaa vaan ;)

Kiitos kaikille, ja tässä odottamanne jatko! Toivottavasti ilahduttaa...pitkään oottamanne söpöily.

-------------


"Irti minusta! Irti nyt!" suosiolla hiljensin ääntäni, mutten lopettanut rimpuilua. Samuelin lähelläolo satutti juuri nyt enemmän kuin mikään muu, edes Samuelin puristamaan ranteeseeni ei sattunut niin paljoa, vaikka se huusi kyyneliä vuodattaen häntä päästämään irti, mutta reaktio oli päinvastainen. "Minuun sattuu, päästä nyt irti! Ole kiltti!"
Hän raahasi minua kulman taakse piiloon ja vilkaisi taakseen varmistaakseen ettei kukaan uhkarohkea uskaltanut tulla häiritsemään.

Vetäisin käteni irti Samuelin omasta ja hieroin kivuliasta rannettani vaivaantuneena ja tietämättömänä lainkaan mitä noilla siniharmailla silmillä oli sanottavanaan, ja ajatus sai minut ajattelemaan sitä kaikkein pahinta. Samuelin ilme ei ollut kaikkein mieluisin minkä olin nähnyt, ja ehkä juuri siksi mieleni teki paeta, vaikka toivoin Samuelilla olleen oikeaakin asiaa.
Hän kääntyi katsomaan minuun kulmat tiukasti kurtussa, että olisin melkein voinut verrata sitä näkyä punaiseen Angry Birdsiin.
"Mitä sä luulit tekeväs?" hän kysyi niin tiukkaan äänensävyyn, että melkein luulin hänen puristavan rannettani vieläkin tuntiessani sen viiltävän kivun sisimmässäni. Miksi en pitänyt hänen näkemisestään tällä tavalla? Miksi en tahtonut nähdä häntä vihaisena? Miksei hän voinut kärsiä niin kuin minä, miksi se oli hän, joka pisti minut kärsimään?
Voi miksi olet taas siinä? En pääse sinusta yli tätä menoa.
"Hengailin kavereideni kanssa", kohautin olkapäitäni esittäen tahallani tyhmää. "Enkö saisi?"
"Olit aikeissas kertoa meistä, eikö niin?" Samuelin murisi. Melkein näin pullistuneen suonen hänen otsallaan, ja ärsytyksen hermosavut kuvaannollisesti sanottuna pursuivat hänen korvistaan.
"Miten niin meistä?" naurahdin kuivasti ja lankesin omaksi virheekseni hymyilemään pilkallisesti. "Eihän meitä enää ole."
Samuelin naama vääntyi ihmetykseksi, ja hän nosti kätensä ristiin rintakehänsä päälle. Silmät vaativat tarkempaa perustelua ajatukselleni, ja viha hänen sisällään joutui pysymään vielä pari minuuttia sille varatussa häkissä.
"Anteeks mitä?" hän kysyi kylmän tyynesti. "Miten niin ei ole?"
Huokaisin raskaasti ja vilkaisin sivulle piilottaakseni epävarmuuteni. Minun olisi pitänyt raivota Samuelille edellisen viikon jälkeen, mutta nähdessäni hänet tuollaisena, päätin pysyä mahdollisimman rauhallisena ettei Samuelin viha yltänyt johonkin sellaiseen mitä minä en pystynyt rauhoittamaan.
"Viimeviikkoinen", kokeilin aloittaa yhdellä sanalla.
"Mitä siitä?"
"Se kaikki jäi silloin siihen. Meitä ei enää ole", muistutin varovasti. Näin, kuinka Samuelin kasvoille levisi turhautunut ärsytys ja mieleni olisi halunnut vetää kaikki sanani takaisin saadakseni Samuelin pysymään rauhallisena.
"Kuka sulle on niin sanonu?" hän kysyi kuin kuulustellen minua ja minun syitäni. Tuntui oudolta. Samuel alkoi hiljattain tuntua oudolta.
"Sinä"
"Enkä tasan sanonu"
"Sanoitpas"
"Mitä minä sitten sanoin?" Samuel kohotti odottavasti kulmakarvojaan ja sai minut huokaisemaan raskaasti.
"Ihan kuin minä muistaisin jokaisen sanomasi asian täydellisesti", korotin ääntäni siirtyessämme keskusteluun ja muistoihin, joita en halunnut muistella. Minä idiootti itkin sinä yönä kaikki muistot pois minusta, ja nyt hän tunki niitä muistoja minulle korvista syöttämällä takaisin.
"Aha", Samuel nyökkäili kulmat koholla viisasteleva asenne tunkien hänestä enemmän ja enemmän esiin. "Minäpäs muistan. Jokaisen asian mitä sinä sanoit"
"Nyt puhutaan sinun sanomisista eikä minun"
"Kyllä minä tiedän mitä minä olen sanonut", Samuel huokaisi syvään ja tuijotti minua hetken silmiin. Kuin miettien, muistellen. Siirtyen ajassa viisi yötä taaksepäin ja hakien vastauksia kinasteluumme.
"No mitä?" kysyin hermostuneena. "Ala puhua tai lähden."
"En ole missään vaiheessa sanonut, että meidän juttu olisi ohi", Samuel puhui päälle.
"Sanoit että olen yksi niistä tuhansista muista", yritin pidätellä kyyneliäni muistellessani niitä sanoja. "Ja sä--"
"Sun piti olla", Samuel huokaisi raskaasti.
"Mi-mitä tarkoitat?" sekoitin sanani täydellisesti jäädessäni tulkitsemaan hämmentyneenä Samuelin sanoja.
"Me emme puhuneet eroamisesta missään vaiheessa", Samuel sanoi naama niin totisena, että olisin voinut uskoakin hänen sanojaan. Kuin hän olisi tiennyt täydellisesti kaiken. "Kysyin sinulta silloin, että 'mikset hankkiudu minusta eroon' "
"Ja sinä sanoit minua säälittäväks-"
"Älä vaihda puheenaihetta", Samuel nosti vasemman kätensä etusormensa huulilleni sulkeakseen suuni.
"Miksi kerrot tämä--"
"Hys nyt, minä puhun", Samuel alkoi jo hermostumaan, ja jatkoi puhumista minun tyytyessä hiljaisen tytön rooliin. "Sillä hetkellä sinä olit säälittävä. Tulit minulle väsyneenä selittämään paskaa, etkö muuten osannut tulla selvin päin puhumaan?"
"Se ei ollut minun vikani", jupisin hänen sormensa takaa. Olisin tahtonut suudella hänen sormeaan, mutta tyydyin vain käymään keskustelun suosiolla läpi.
"Ai eikö? Kenen sitten? Minunko?" Samuel kohotti taas kysyvästi kulmiaan. Pudistin päätäni hätäisesti. "Sitähän minäkin."
"Menit sen naisen matkaan", mulkoilin hänen silmiään. "Ja tiesit minun olleen siellä."
"Minkä naisen?" Samuel kysyi ihmetellen.
"Älä yritä, tiedät kyllä mistä minä puhun", vetäisin hermoja pidätellen henkeä ja jatkoin mulkoilemista.
"Ai siitä naisesta? Jaa...", Samuel hiljentyi ja veti sormensa pois huuliltani hieroakseen niskaansa. "No--"
"Selitä vain, minä uskon", oli minun vuoroni kohottaa kädet ristiin ja katsoa Samuelia silmät kiiluen taas kyynelistä.
"Sä ymmärr--", Samuel oli jo selittämässä, mutta astelin vaivihkaa Samuelin ohi päästäkseni karkuun.
"Ihan kuin minä uskoisin jokaikisen sanan mitä sä sanot", korotin ääntäni, ja olin jo jättämässä Samuelin kulman taakse.

Tunsin taas otteen ranteessani, ja joku vetäisi minut takaisin lähtöviivalle. Samuel työnsi minut vasten seinää ja sulki pakotien täysin samalla tavalla kuin silloin Laajavuoren rinteellä. Samuelin silmät niin lähellä omiani sai minut huokaisemaan ikävästä ja kaipuusta, jotka pettymys repi tuhansiksi riekaleiksi.
Samuel katsoi minua kulmiensa alta hyvin tiukkaan, hänen hermonsa olivat jälleen koetuksella hänen katsoessaan minua.
"Miks sun pitää olla noin hankala?" hän kysyi vittuuntuneena.
"Miks sun pitää olla noin paskamainen?!" huusin päälle. "Selität ja teet vaikka mitä paskaa ja tuut nyt selittelemään ja pyytämään anteeksi kuin kaikki olisi unohdettu! Mä en ole tyhmä, Samuel! Ja mä en suostu sun sätkynukeks enää!"
"Kaikelle löytyy selitys", Samuel yritti rauhoitella nähdessään minut huutamassa. Oli varsinainen ihme ettei kukaan tuntematon rynnännyt nurkan takaa paikalle keskeyttämään hetkeä, mutta se ei olisi haitannut meitä mitenkään.
Tuijotimme toisiamme niin syvälle silmiin, että poispääsy oli lähes mahdotonta. En tiedä mitä tapahtui, tunsin hänen hyväilynsä sydämessäni. Tunsin hänen kosketuksensa käsissäni ja poskillani, ja ennen pitkää huulissani. Se kaikki, se täydellisyys jota minä olin hakenut ja tarvinnut niin monta päivää, että olisin voinut seota, oli nyt minun kasvojeni edessä. Ja kaikesta halusta huolimatta minä estin itseäni tekemästä virhettä.
Lankeamasta käärmeen ansaan enää toistamiseen.
"Selitys? JUMALAUTA SAMUEL, KAIKKEA EI VOI SELITTÄÄ!" huusin kuin viimeistä päivää tuntiessani sen kivun sydämessäni. Halusin uskoa, mutta toisaalta en. Halusin välttyä niiltä epävarmoilta valheilta ja kyyneliltä, mutta alkoi jo tuntua siltä, että Samuel oli voittamassa.
"Ole hiljempaa!", Samuel tivasi hermostuksissaan ja viha alkoi taas paistaa hänen kasvoiltaan.
"Minä huudan jos haluan, saatanan kakskielinen käärme! Minä uskon sitä mitä minulla on aihetta uskoa, mutta sinua minä en usko!" huusin edelleen, kyyneleet karaten silmistäni ja valuen poskilla hurjaa vauhtia tipahtaen jalkojemme juureen. Samuel pysyi kulmat kurtussa hiljaisena ja veteli syvään henkeä hillitäkseen itsensä. "Kehtaatkin tulla mun naaman eteen kuin mitään ei olisi tapahtunu! Kehtaatki tulla selittämään, että sun epäkunnioittavalle käytökselle on muka selitys! Tiedän sunkaltaset miehet, saatana! Mene takasi niitten muijies luokse äläkä tule takas--"

Ne huulet hiljensivät omani sekunnin murto-osassa. Ne huulet saivat minut sekoamaan sanoissani ja saivat maailmani pyörimään.
Ne huulet saivat kuin saivatkin minut uskomaan jokaiseen Samuelin sanomaan sanaan, joita en olisi halunnut niin helpolla uskoa.
Hän leikkii minulla vieläkin. Ja minä kyvyttömänä, mitäänsaamattomana sätkynukkena seurasin häntä vieläkin kuin eläisisin hänen vuokseen.

Pysyimme siinä kahdestaan varmaan ikuisuuden, eikä kukaan ulkopuolinen kehdannut tulla häiritsemään. Kukaan ei kehdannut tulla keskeyttämään useiden viikkojen piinan aiheuttamaa ikävän ja kaipuun hiljentämistä.
Sydämeni läpätti hänen vuokseen vieläkin. Tiesin, ettei minulla ollut Samuelilta pakoreittiä, koska vaikka pakenisin, hän pysyisi aina sydämessäni.
Niin syvälle minuun hän oli tiensä kaivanut, että hän sai minut itkemään ja tahtomaan häntä aina vain enemmän. Ja Samuelilla tilanne oli täysin sama hänen painaessaan itseään voimakkaammin minua vasten, ja ahmien huuliani jättäen järkensä taakseen. Sanat vaihtuivat huuliemme kautta toisillemme, ja huomasimme taas elävämme samalla, meille varatulla planeetallamme.
"Anteeksi"
"Et saa"
"Anteeksi"
"Pyydä vielä kerran"
"Anteeksi"
"Rakastan sinua"