Tekstiviestit edesmenneeltä aviomieheltä

Hieroin unisena silmiäni ja vilkuilin ympärilleni hämmentyneenä.
"Mitä...", suustani pääsi lähes äänetön kuiskaus. "...mä täällä...teen?"
"Valvoitko sä viime yön?" Paula kysyi ja asteli huoneeseen vetämään kaihtimet auki.
"Ehkä vähän joo", vastasin ja vetäisin peiton päältäni. Farkut oli vedetty pois päältäni, mutta paita ja alushousut olivat edelleen päällä. Minua ahdisti tietämättömyyteni siitä mitä kaikkea oli tapahtunut ollessani unessa.
"Vai kävelinköhän minä sittenkin omin avuin kotiin?" kysyin itseltäni ääneen ja nousin sängyltä.
"Mitä?" Paula kääntyi katsomaan ihmeissään minuun.
"Eiku ei mitää!" pudistelin hätäisesti päätäni Paulalle ja yritin etsiä huoneeni lattialta mahdollisimman rentoja lökäpöksyjä voidakseni ottaa rennosti sunnuntaipäivänä. Huomasin Paulan kasvoilla epävarman ilmeen, mutta yritin olla kuin en olisi nähnytkään. Tiesin jääneeni loukkuun ennen pitkää, mutta juuri nyt en sitä tahtonut.


"Jossu, ihan kuin sä et olisi saanu nukuttua viime aikoina tarpeeksi", Kati sanoi minulle haukotellessani pitkään maanantaiaamuna Paulan ja minun päästyämme ensimmäisen tunnin luokan eteen. Kati vilkaisi nopeasti Paulaa, joka kohautti olkapäitään tietämättömänä.
"Olen minä saanut nukuttua, huonosti vain", vähättelin heilauttaen kättäni väheksyvästi. "Uni on yliarvostettua"
"Mä tiedän, ettet sä oikeesti oo tota mieltä", Paula naurahti kuivasti.
"Nyt oon", kohautin kulmiani huvittuneesti ja vilkaisin Paulaa. "Ens yönä voisin kuitenkin ottaa neljää tuntia pidemmät tirsat"
"Joko sä unohdit?" Paula katsoi minua huvittuneesti.
"Jaa minkä?" vilkaisin Katia hakien tältä vastausta.
"Koeviikko", hän vastasi ilkeästi virnistäen ja asteli luokkaan hymyillen itsekseen.
"Ai niin joo...mutta siihenhän on vielä viikko aikaa lukea", katsoin Paulaa toiveikkaasti.
"Niin on, mutta olisi kiva, jos lukisit niihin kokeisiin mun kanssa", Paula aneli kulmiensa alta silmät tuikkien. "Ole kiltti, olisit täydellinen apu!"
Unelmat hyvistä yöunista romuttuivat katsoessani Paulan vaaleanruskeita silmiä vähän liiankin pitkään. Huokaisin epätoivoisena syvään ja lankesin nyökkäämään kerran vasten tahtoani.
"Kiitos! Pelastajani, aina ollut!", Paula hihkui iloisena ja oli aikeissa vetää minua luokkaan.
"Mutta saanko sitä ennen ottaa nokoset?" osoitin kulmat koholla luokkaa, jonne Paula oli minua vetämässä. Paula vilkaisi luokan ovelle ja sitten typertyneenä taas minua.
"Et tietenkään", Paula romutti viimeisen toiveeni inhimillisyydestä. "Sä tarviit kaiken tiedon"
"Paula, ole kilt--"
"Mee nyt luokkaan siitä, laiskiainen"

Suoraan sanoen viikko sujui päin persettä. Ensimmäinen koeviikko ja kaikki ottivat sen vakavasti. Ja minä otin sen myös vakavasti, koska kaikki muutkin ottivat. En edes tiennyt minkälaisia ne koeviikot todellisuudessa oli, ja olivatko ne muka oikeasti niin hankalia, vaativia ja aikaa vievää.
Oli torstai, ja katsoin Paulan naamaa keskiyöllä jo neljättä kertaa peräkkäin. Itse asiassa menimme jo perjantaissa kellon näyttäessä kymmentä yli kaksitoista, mutta Paula ei antanut sille mitään merkitystä. Hän halusi varmistua, ettei saisi ensimmäisellä kerralla huonoja arvosanoja. Ei hän tiukkaa kuria minun kanssani pitänyt, herätteli vain puoliunesta kerta toisensa jälkeen. Olohuoneen lattialla mussutimme sipsiä ja kuulustelimme toisiltamme matematiikan älyttömimpiä laskuyhtälöitä. Paula rakasti matematiikkaa ja oli siinä huomattavasi parempi kuin minä, ja antoi mielellään pieniä vinkkejä miten jokin lasku lasketaan ja miksi se lasketaan niin.
En vain saanut niitä neuvoja jäämään päähäni. Ja ajatus perjantaiyöstä tuntui koko viikon lähes valvottuja öitä raskauttavammalta. Jostain syystä en olisi halunnut nähdä Samuelia tämän kaiken keskellä, mutta silti halusin saada tilaisuuden tivata häneltä vastauksia.
Tätä menoa en vain uskonut olleeni tarpeeksi voimakas siihen. Mihin umpikujaan minä taas itseni ajoin?
"Jossu, oletko hereillä?" Paulan yhä pirteältä kuulostava ääni herätti minut tuhannennen kerran ajatuksistani.
"Jo-joo, olen", naurahdin nyökkäillen ja yritin taas keskittyä matematiikan kirjan numeroihin, jotka melkein painoivat silmiäni väkisinkin umpeen. Stressi ja huono olo eivät jättäneet minua rauhaan, tunsin olevani hiukan masentunutkin.
Mä en jaksa. Haluan nukkumaan.

"Iltaa", hihkaisin tekopirteästi aukaistessani Rollinin oven viidettä kertaa. Taustalla soi Radio Jyväskylä ja takahuoneen kolina yhtyi musiikkiin. Haukottelin ensitöikseni ennen Hannun luokse ilmoittautumista ja laahustin tiskin taakse saadakseni kauan kaipaamaani kahvia.
"Iltaa iltaa, sinä tulit", Hannu kurkisti takahuoneen ovelta katosta roikkuvien riekaleiden välistä. "Näytät uupuneelta"
"Päivä oli vähän ikävystyttävä", yritin selittää huono omatunto huutaen sisälläni. Seinällä tikittävä kello näytti seitsemää illalla ja Hannu huomasi sen itsekin, tyytyi kuitenkin vain hymähtämään. "Mulla on selitys"
"Annan anteeksi, olethan sinä vielä alaikäinen", Hannu naurahti hymyillen ja kantoi kokonaista laatikkoa tiskille, pyytäen minua auttamaan häntä purkamaan sitä. "Mutta jos haluat, voit toki kertoa"
Aloin repiä laatikon kansia auki, se tuntui jotenkin ihanalta terapialta, ihanalta tunteiden purkaamiselta.
"Mulla on huonekaveri, asutaan samassa asunnossa. Tunnen sen sen verran hyvin, ettei se hyvää tykkäis, jos hän sais tietää, että mä valvon yöt", yritin selittää ilman liikaa paljastavia ja vähemmän mairittelevia totuuksia. Vältin "hän ei halua minua Rollinin lähellekään"-totuuksia. "Sanoin sille menneeni nukkumaan ja asetin sänkyni peiton alle kaikki mahdolliset tyynyt sun muut, jotta se näyttäisi mahdollisimman totuudenmukaiselta, jos hän lankeaa kurkkaamaan huoneeseeni"
"Mikä kettu sinäkin olet", Hannu nauroi huvittuneena. "Sulla vaikuttaa olevan huolehtivainen ystävä"
"On se", hymyilin ajatukselle. "Mutta en halua pahoittaa sen mieltä"
"Kerrot sille sitten joskus, kun oikea aika koittaa. En tiedä miten iso haloo siitä voi tulla, mutta tosi ystävät antavat anteeksi"
Tai sitten ei. Leikin suuremmillakin asioilla kuin öisin valvomisella, ja se fakta sai minut huokaisemaan syvään.
"Sä haukottelet taas", Hannu huomautti, pieni hymy kasvoillaan peittääkseen huolen.
"Miten niin taas?" katsoin häntä kyseliäästi kulmat koholla.
"Näin kuinka haukottelit tullessasi sisään"
"Etkä nähny. En nähny sun naamaa missään"
"No mä kuulin"
"Tuo oli jo loukkaus. Mä en kuulosta virtahevolta ku mä haukottelen"
Hannu nauroi jälleen kerran mahansa kyllyydestä ja minä jatkoin kylmäkaapin täyttämistä pieni, väsynyt hymy huulillani.
"Anteeksi se viime kertainen", sanoin jatkaen työtäni. Hannu laski kylmäkaapista puuttuvat tölkkimäärät ja kääntyi hakemaan takahuoneesta puuttuvat tuotteet.
"Jaa mistä?", hän huusi takahuoneen puolelta. "Jaa siitä. Ei se mitään, mutta pidä mielessäsi ettei yksityisasioita tuoda mielellään töihin"
"Joo", vastasin haukotellen jo kolmannen kerran. "Se oli vahinko, ei ollut tarkoitus"
"Ei tarvitse selitellä, taidan ymmärtää sinua hyvinkin"
Miten niin taidat ymmärtää? Tässä tilanteessa tuntuu täysin siltä, ettei kukaan ymmärrä minua.

Siemailin jälleen kerran kahvia kupin toisensa perään pitääkseni itseni hereillä. Ihmisiä vilisi tiskillä ja myynti kävi viime viikonloppua vähän vilkkaammin. Pöydät olivat täynnä, tiski alkoi käydä ahtaaksi humalaisten hevitukkien ja skinien vallatessa jokaisen jakkaran.
Yksi vähän vanhempi nainen tekstaa näpytti omaan kännykkäänsä ja hymyili tyhmästi itsekseen siemaillessaan Lapin Kultaa. Mustat silmärajaukset olivat levinneet silmien ympärille ja vaativat korjausta, tumma huulipuna oli haalistunut ja maantienblondit hiukset oli voimakkaasti tupeeratut. Yksi humalainen yritti iskeä häntä rivot mielessään, mutta nainen pysyi tiiviisti kiinni kännykässään ja hymyili typerän onnellisesti.
"Saisinko toisen samanlaisen?" nainen kumartui minun puoleeni kääntäen vihdoin katseensa pois kännykkänsä näyttöruudulta.
Ojensin Lapparin saadessani sen kylmäkaapista ja nainen hymyili tyytyväisenä.
"Kiitos, kulta", hän hymyili ja oli aikeissa jatkaa tekstailuaan, mutta kohotti sitten katseensa taas minuun ja aukaisi suunsa uudestaan. "Onko sinulla poikaystävää?"
"Olisikin", hymähdin pyöräyttäen silmiäni. "Sinulla näyttää olevan"
"No heh, minulla on aviomies", nainen vähätteli olkaansa kohauttaen. "En tarvitse poikamiehiä, vaikka hän makaakin jo mullan alla"
Ikävän kivulias kirpaisu vihloi sisintäni kuullessani nuo sanat.
"Hän lähettelee minulle vieläkin tekstiviestejä ja kyselee kuulumisiani, kuin mitään ei olisi tapahtunut", hän jatkoi hymyillen. Olin aikeissani heittää realistisen, mutta mahdollisimman ystävällisen kommentin, mutta hän päätti jatkaa lisää. "Tiedänhän minä, että sellainen on mahdotonta. Mutta tiedätkö kuinka lohduttavaa on ajatella, että joku tuntematon, ystävällinen ihminen vaivautuu lohduttamaan minua tälläisellä, josta minun olisi pitänyt jo kaksi vuotta sitten päästä yli. Et tiedäkään, kuinka paljon nämä paikkaansapitämättömät viestit jaksavat pitää minut elinvoimaisena pystyssä selkä suorana"
"Hienoa, että hyviäkin ihmisiä paljastuu olemaan", hymyilin pieni kyynel silmässä katsoessani hänen lempeää hymyään.
"Aivan aivan. Nykynuoriso ei ole ollenkaan niin kurjaa, kuin kaikki väittävät", nainen hymyili mahdottoman leveästi. Tärinä hänen kädessään säikäytti hänet, mutta hymy palasi entistä leveämpänä. "Oi, uusi viesti!"