Koeviikko vihdoin ohi

Kaadoin oranssiruskeaa litkua pieneen shottilasiin ja kulautin juoman kurkusta alas mahdollisimman nopeasti. Kitkerä, selkäpiitä värisyttävä ja kurkkua kutittava viski sai silmäni näkökyvyn palaamaan hetkeksi ja sydämen sykkimään ripeämmin. Silmät olivat itkemisen takia punaisemmat kuin äsken ja musta, vahvasti meikatut silmäni olivat menettäneet mustan sävynsä. Tiesin näyttäneeni lutkalta, mutta se oli pelkkä pikkuseikka sen kaiken väsymyksen rinnalla. Yritin pitää itseäni viimeisillä voimillani hereillä ja kittasin takahuoneessa parasta aikaa Jack Danielsia, sitä tutuimman kuuloista viskiä, jota isäni oli aina jouluisin mielellään juonut muiden miesystäviensä kanssa. Naiset taas pitivät enemmän Kopparbergista, enkä ollut koskenut siihen juomaan kertaakaan elämäni aikana. Vielä, ehkä senkin aika koitti joskus.
"Onko kaikki hyvin?" Hannu kysyi huolestuneena ovelta. Jätin vastaamatta ja kaadoin lasiin seuraavan.
"Maksan tän myöhemmin", jupisin hänelle pitäen katseeni lasissa. Hannu vilkaisi taakseen ja asteli luokseni kumartuen lähelleni.
"Johanna hei, mun mielestä on parempi, että sä menisit kotiin", hän ehdotti empivällä ilmeellä. "Olet rasittanu itteäs liikaa"
"Oon sen verran iso, että mun on aika ottaa vastuu tekemisistäni", huokaisin syvään ja kulautin toisenkin lasillisen alas. Tunsin kehoni värisevän epämiellyttävän maun takia, mutta siitä huolimatta kaadoin jo kolmatta.
"Et tarpeeksi", Hannu huokaisi naurahtaen kuivasti. "Ja toi juoma ei oo parhainta millä pysyy pystyssä, mä en mielelläni päästä humalaisia tiskin taakse"
"Hannu"
"No?"
"Olenko minä sinusta säälittävä?" nostin katseeni hitaasti ylöspäin nähdäkseni sen vähäryppyisen miehen kasvot, joista toivoin saavani sen lohduttavan vastauksen, oli se vale tai ei.
Hannu ei tiennyt mitä sanoa, hän ei aikonut vastata. Hän taputti minua rohkaisevasti selkään, tarttui minua käsivarresta ja nosti ylös ennen kuin join kolmannen.
"Aika mennä kotiin. Sun työpäivä on päättyny tältä erää", hän sanoi isämaisesti. "Enkä ota sua takasin ennen ku oot hoitanu ittes kuntoon. Pystytkö kävelemään kotiin?"
"Pystyn", vastasin huokaisten ja hain laukkuni lattialta.
"Kävele turvallisesti, voin pyytää jotakuta viemään sua kotiin", Hannu katsoi perääni tepastellessani takaovelle.
"Kyllä mä pärjään", vastasin hänelle napaten lasin mukaani ja join sen loppuun. "Palautan tän ens kerralla"
"Voit pitää sen"
"Moikka"


Saavuin omin voimin kotiin ja riisuin parasta aikaa kenkiä jalastani. Kello näytti viittä aamuyöllä, vaikka yö vaikutti todella lyhyeltä ollakseen totta. Kitumista ne tunnit olivat, mutta nyt pääsin vihdoin ja viimein upottamaan itkuiset kasvoni tyynyyn ja pyyhkiä kaiken minussa pois.
Riisuin vaatteitani jo eteisessä astellessani hiirenhiljaa huoneeseeni ja hyppäsin sänkyyni peiton alle toivoen vaipuvani uneen saman tien.
Mutta sen sijaan päädyin hetimiten itkemään silmät päästäni. Samuelin sydämettömät kasvot olivat painautuneet niin syvälle mieleeni, että se satutti. Enemmän kuin mikään muu, enemmän kuin muutama viikko taaksepäin murtunut kylkeni, joka voi nyttemin täydellisesti.
Itkin koko sen loppuyön peiton alla. Miten alas minä vajosinkaan?

Heti Paulan herättyä viereisessä huoneessa, minä lopulta nukahdin silmät punaisena tyynyllä olleen tumman, kuivuneen kyynellammikon päälle. En saanut nukutuksi kuin pari tuntia, vaikka Paula oli suosiolla oppinut eilisestä ettei tällä kertaa herättäisi minua. Seuraava yö sujui kuitenkin odotettua paremmin, etenkin seuraava viikko.
Kävelin vain kouluun tekemän kokeen tietyssä ajassa, ja pääsin parin tunnin jälkeen takaisin kotiin nukkumaan. Viiden kuluneen koearkipäivän jälkeen univelkani alkoi olla jo maksettu. Ja Paula ehdotti koko porukalle juhlimista ohimenneen koeviikon kunniaksi. Toisaalta hän teki sen minun vuokseni, jotta saisin varmasti loputkin elinvoimani ja iloni takaisin Samuelin käännettyä minulle selkänsä. Masennus selvästi puskui helpottuneen oloni läpi, enkä huomannut sitä ollenkaan.

"Juhlitaanko?" Paula kysyi katsellen jokaista vuorotellen innokas hymy kasvoillaan.
"Mitä? Ai tänäänkö?" Minna kohotti kulmiaan kysyvästi.
"Niin, tänään! Koeviikko ja stressi vihdoin ohi, toistaiseksi ainakin. Joten pidetään vihdoin hauskaa ja heitetään lukukirjat hiivattiin?"
"Kannatan, ehdottomasti!" Henri hymyili leveästi. "Tiedän loistavan paikankin"
"Mitä muut on mieltä?" Paula siirsi katseensa Katiin.
"Sopii", Kati hymyili kohauttaen ensin olkapäitään. "Ronikin tulee"
"Mitä? Mistä lähtien sä päätät mun asioita?" Roni tivasi silmät pyöreinä.
"Olisit kuitenkin tullut. Tunnen sut", Kati virnisti.
"Sä tiedät, että mä rakastan juhlia", Senni hihkui. "Entä sinä, Minna?"
Minna heräsi omista mietteistään ja katsoi jokaista hetken ihmetellen.
"Jo-joo, tuun. Siis jos Jossu tulee mukaan", hän käänsi katseensa odottavasti minuun. Kohautin olkapäitäni, Roni huokaisi raskaasti.
"Tuun, mielelläni", vastasin samantien. Jokaisen kasvoille levisi hämmentyneisyys, jolle olisin voinut nauraa, jos olisin tiennyt miksi he näyttivät tuollaista naamaa. "Mitä? Ettekö halua minua mukaan?"
"Ei ei ei, halutaan me!" Kati vakuutteli edelleen ihmeissään. "Mutta kun...sä oot viime aikoina vetäytyny paljon porukasta"
"No nytpä hyökkään takaisin", kohautin taas olkapäitäni ja levitin kasvoilleni mahdollisimman vakuuttavan hymyn. "Milloin tavataan ja missä?"


"Mikä niillä kahdella kestää?" Paula mutisi vilkuillen kelloaan joka toinen minuutti. Senni istui penkillä jalat ristissä ja Minna hänen vieressään katsellen ympärilleen. Minä pelasin innoissani Sennin kännykällä Angry Birdsia.
"Ronille tuli varmaan ripuli", sanoin naureskellen itsekseni, mutta peli vei kaiken huomioni. En saanut possujen rakennusta kumoon ja jouduin aloittamaan alusta. "Piru vie!"
"Henri tuleekin jo tuolta", Minna sanoi ja vilkutti blondille, meitä kohti tulevalle jätkälle, joka oli pistänyt päälleen parhaimmat kundivaatteet mitkä omisti. Hopeat polviin yltävät caprit ja valkoinen, vähän tiukanpuoleinen t-paita, jossa luki mustalla tekstillä Eminem. Hiukset hän oli pörröttänyt mahdollisimman fruittarimaisesti.
"Moi tytöt! Muu porukka tulee ihan kohta", hän huikkasi hymyillen leveästi.
"Muu porukka? Mikä muu porukka?" Paula kysyi kädet lanteillaan.
"Mun kavereita toisesta koulusta, tulee hauskempaa", hän hymyili. Paulan kasvoilla kävi todella iloinen ja hyvää odottava hymy, jota olin jo aikaa sitten oppinut lukemaan.
"Taas poikien perässä", hymyilin kohottaen kulmiani, mutta huomioni kiinnittyi taas peliin. "No perkele, miksen mä voita noita sikoja?!"
"Sieltähän ne kaks sikaa jo tulee", Senni sanoi noustessaan penkiltä ja asteli Henrin syleilyyn. Minua ärsytti, vaikkei minulla ollut mitään heidän suhdettaan vastaan. Tunsin vain olevani kateellinen, ja purin sen kaiken Sennin kännykkään.
"Lähetään kävelee sinne klubille, kaverit varmaan oottaa siellä jo", Henri sanoi ja lähti kävelemään Sennin kanssa eteenpäin, muut tapsutellen perässä ja minä jäljessä.
"Se kolmion muotoinen lintu on paras", Minna hymyili vilkuillen olkani yli nähdäkseen pelin kulun.
"Ai jaa?" naureskelin ja vetelin sormiani edes taas saadakseni linnuille vauhtia. "Mun mielestä punanen on paras"
"Miks?"
"Jotenkin samaistun siihen", nauroin laimeasti. "Jes! Mä pääsin seuraavalle tasolle!"