Totuudelta kuulostava valhe

Hei! Tässä tämän päivän viimeinen pätkä, toivottavasti pidätte. Olen suunnitellut Jimin varalle todella paljon, ja tunnen itseni ihan kauheaksi sen perusteella mitä olen keksinyt.
Rakastan Jimiä ihan hirvittävästi ♥

Ai niin! Mainostan demilääni vielä täälläkin, en ole vielä missään tämän blogin postauksessa mainostanut! Loving My Devil Boy:n demilä on uudistettu, käykää katsomassa ja liittykää! Hahmoesittelyitä laitan mielelläni, jos joku pyytää!
Pääsette sinne tästä!


Omasta mielestäni jatko kuulostaa hämmentävältä, joten saatan muutella tekstiä! Pahoittelen jos se teitäkin hämmentää!

-------------------


"Jossu", Paula aloitti pidellen kyyneleitään silmissään viimeisillä voimillaan. "Me ollaan puhuttu tästä."
En uskaltanut sanoa mitään. Olisin halunnut, mutta koin parhaaksi pysyä hiljaa, vaikka Paulan silmistä näin ne voimakkaat käskysanat, joita vastustin. En halunnut myöntää mitään. En Paulalle, jolle lupasin sen yhden lupauksen pysyä näistä pojista kaukana. Aluksi niskoillani olisi ollut vain Samuel, mutta jostain syystä astuin yhä syvemmälle loukun uumeniin kiinnijäämisen pelossa, ja löysin itseni tekemässä tuttavuutta näiden poikien kanssa. Tein sen kaiken tietoisesti, ja vaikka en olisikaan tehnyt, Paula ei olisi uskonut.

"Me ollaan toisesta koulusta myös", Jimi aloitti vakuuttelun, ja hämmästyksekseni näin hänen kasvoiltaan totuudelta näyttävän valheen. "Miksikäs sä meitä epäilit?"
"Jossu", Paula toisti nimeäni eikä vilkaissutkaan Jimiin.
"Se on juuri niin kuin hän sanoo", nyökkäsin Jimin suuntaan katsoen häntä apua anellen ja kiinnijäämisen pelosta hytisten.
"Mä en ole niin tyhmä", Paula pidätteli urheana itkuaan ja vilkaisi nopeasti Jimiin arvuutellakseen.
"Kukaan heistä ei ole siitä jengistä mistä luulit", lisäsin yrittäen ottaa Jimin juonesta kiinni, vaikken tajunnut yhtään mitä hän ajatteli. Paula katsoi taas Jimiä kysyvästi ja sitten taas epäluuloisesti Samueliin.
"Kyllä mä tuon hyypiön muistan. Te olette siitä jengistä, tiedän kyllä", Paulan ääni värisi.
"Voi jumakuta, mistä jengistä? Kuka on sanonut että me jostain jengistä oltaisiin?!" Jimi alkoi uskottavasti menettää hermonsa. "Ollaan tavallisia paikallisia!"
"Teillä on samanlaiset tuntomerkit kuin Devileillä", Paula intti. "Älä yritä kusettaa."

"Paula, älä jaksa kuvitella turhia", yhdyin Jimiin, joka keskittyi Paulan vakuuttamiseen.
"Meillä ei ole nahkatakkeja, me osaamme liikkua ilmankin. Meillä ei ole aseita, katso vaikka!" Jimi tunnusteli taskujaan ja toppiansa ja levitti kätensä ilmaan. "Voin ottaa vaatteet pois jos ei riitä."
"Teillä on moottoripyörät", Paula piti mielipiteestään edelleen kiinni.
"Se ei sano vielä mitään", Jimi huokaisi kyllästyneesti. "Oot sinäkin raivostuttavan ennakkoluulonen muija."
"Pakko olla, jos epäilyt on oikeat. Miksei Jossu sitten ole kertonut teistä mitään?"
"En mä näistä osaa mitään kertoa kun pari kertaa tavattu", huokaisin syvään. "Ei ole mitään kerrottavaa. Tavallisia ihmisiä vain, todella kivoja. Tiesin kuinka tulisit reagoimaan, jos olisin kertonut heidän olleen ne samat ketkä näimme heti muuton jälkeisenä päivänä."
"Sanoiko joku meidän olleen se jengi joksi meitä luulet?" Jimi kysyi Paulalta suoraan. Hän kurtisti vaaleita kulmiaan ja upotti lähellä totuutta olevan avuttoman tytön vakaiden silmiensä syvyyksiin, kertoen valheen niin uskottavasti, että melkein uskoin itsekin sen olleen totuus.

Paula pudisti päätään ja huokaisi syvään.
"Ja jos sua noin paljon häiritsee, niin voidaan me häipyäkin! Parempi mennä muualle kuin hillua täällä ennakkoluuloisten teinien keskellä", Jimi tokaisi tylysti ja oli lähdössä moottoripyöränsä luokse.
Minna juoksi ovelta tarttuen Jimiä käsivarresta, saaden kultahiuksisen enkelin kääntymään ihmetellen ympäri.
"Anteeksi", Minna aneli ja vilkaisi minuun.
"No mutta tuohan se tuossa ennakkoluuloinen on. Mitä te puututte asiaan?" Jimi kysyi kohottaen kulmiaan ja viittoi Paulan suuntaan. "Onko täällä lisää hänenkaltaisiaan?"
"Meillä on lupa pelätä pahinta", Minna selitti vaivaantuneesti. "Ja pakko olla ennakkoluuloinen ettei tarpeettomia ja ikäviä asioita tapahdu."
"On tiedättekö aika epäkunnioittavaa tollanen. Miksei Jossu saa liikkua niiden ihmisten kanssa joiden kanssa tahtoo?" Jimi jatkoi aivopesua. "Suomalainen yhteiskunta on niin perseestä."

Paula seisoi paikallaan tuijottaen minua mahdottoman pitkään. Pienintäkään elettä hän ei tehnyt, hän vain seisoi laskevan auringon valossa paikoillaan ja sulki taakseen Jimin ja Minnan, jotka keskustelivat samasta asiasta seuraavat pari tuntia.
Kauniit, sädehtivät silmät vuodattivat kyyneleet vapaasti poskille, joita hän yhtäkkiä alkoi raivokkaasti ja täristen pyyhkiä pois. Juoksin hänen eteensä parissa sekunnissa ja olin huolesta ja pelosta suunniltani pelätessäni hänen lyövän minua ja leimaavan minut kiittämättömäksi valehtelijaksi. Tiesin olleeni sitä.

Mutta silti en halunnut nähdä häntä sellaisena. Minuun koski, koski enemmän kuin tuhat tikarin iskua vatsaan. Jokainen kyynel jonka hän vuodatti, oli kuin kivi sydämeni päällä.
"Paula, älä itke. Pyydän, lyö vaikka, mutta älä itke", olisin halunnut halata tai koskettaa häntä lohduttaakseni ja puhaltaakseni sydäntäsärkevän kivun hänestä pois.
Paula lopetti kyynelten pyyhkimisen ja nosti katseensa minuun, hymyillen kauniimmin kuin koskaan.
"Luojan kiitos", hän huokaisi parahtaen pahempaan itkuun ja kiersi kätensä kaulani ympäri halatakseen. "Luojan kiitos mun Jossu on vielä täällä."
"Olen aina ollut ja tulen olemaan", kuiskasin hänen itkun sekaiseen valituksen sekaan. "En koskaan tekisi sinulle mitään sellaista."

Omat sanani tappoivat kaiken sisälläni. Tunsin olleeni pahempi kuin mikään Jumalan langettama synti maailman päällä, ja syyllisyys tekopyhyydestäni sai minut yhtymään Paulan itkuun.
"Älä sinäkin ala", kuulin Samuelin tuskallisen huokaisun takanani ja se sai minut naurahtamaan kaiken sisäisen kivun keskellä.

Tuijotin Paulan olan takaa kultahiuksista pelastajaani, joka hätyytti Minnaa ja sanatonta Katia takaisin sisälle ja viittoi Samuelia mukaan saadakseen hänet mahdollisimman pian pois paikalta. Hän tiesi Samuelin olleen syyllinen, mutta silti hän uhrautui auttamaan minua, vaikkei asia häntä koskenutkaan. Kyse olisi ollut vain minusta, johon hän oli vain muutaman kerran törmännyt. Silti hän rohkeni hymyilemään minulle sitä iloista ja syyllistämätöntä hymyä, josta luin niin helpottavat sanat kuin "me onnistuimme".
Sinä onnistuit. Pelastit minut kadotukselta. Jos Jumala olisi olemassa, niin se olisit sinä.