Tyly vastaanotto

Kattokaa, mä oon aktiivinen! :D Tein heti seuraavana päivän lisää jatkoa, johan on!


-----------

"Missä juomat on? Leikittekö absolutisteja?" Kalle kysyi nälvivään äänensävyyn ja vilkuili muita toinen kulma kohotettuna.
"Me ollaan sentään kärsivällisempiä kuin sinä", Keith rauhoitteli. "Juomista ei tarvitse aloittaa ihan heti"
"Ja miksei? Mitä iloa on tulla tänne jos ei voi juoda?" Kalle kysyi, tällä kertaa kummatkin kulmat koholla.
"Joo joo, kohta saat", Aleksi yritti rauhoitella, kuitenkin siinä epäonnistuen.
"Hei, nyt ihan oikeesti. Mä kävelin tänne kaikella vaivalla kaks kilometriä ja te kiittämättömät ette tarjoa juotavaa"
Jimi huokaisi kääntyen ympäri kohti tiskiä ja huikkasi.

"Tuohan kierros!", Jimi huikkasi minulle. Laskin kahvikupin tiskille ja käänsin katseeni heidän pöydästään saman tien, koska tiesin jokaisen kääntyneen minuunpäin.
"Missähän Hannu on?" mietin itsekseni vaivaantuneena ja rupesin kasaamaan tarjottimelle tarpeeksi monta tölkkiä pöytäporukan iloksi.
"Vipinää töppösiin!" jonkun hoputus kuului kauempaa ja olin jo lähdössä kulkemaan tiskin takaa kohti pöytää, pelko rutistellen hermojani ja lihaksiani.
Tunsin sen. Samaan aikaan polttelevan ja jäätävän katseen kurkussani, ja se tunne nousi ylemmäs huuliini ja hiljattain silmiini.
Laskin tölkkejä pöydälle mahdollisimman nopeasti, mutta rauhallisesti, ja yritin olla vilkuilematta kehenkään.
"Kuka tää uus on?" Rasmus kysyi ihmetellen ja vilkuili muita. Vedin syvään henkeä ja katsoin varovasti Samueliin.

Hän ei katsonut minuun. Ne sinisilmät huomasivat jonkun muun, joka kiinnitti tämän huomion enemmän kuin minä.
Yleensä hän olisi ollut heti silmistään kiinni minussa, mutta tällä kertaa hän taisi jättää sen väliin jengin ollessa paikalla.
Tai sitten olin luullut turhia. Vähän liiankin paljon turhia.
Jimin vaivaantunut, mutta innokas ääni keskeytti hämmentyneet ajatukseni ja herätti minut takaisin todellisuuteen ennen kuin ehdin tunaroida mitään.
"Jossu, testissä", Jimi esitteli minut ilman muodollisuuksia. "Jotkut teistä jo tunteekin hän--"
Samuelin paheksuva vilkaisu Jimiin sai tämän keskeyttämään lauseensa.
"No kuitenkin, Jossu se on"
"Epäilyttävän tuttu naama", Keith sanoi katsomatta minuun edes kertaakaan. Tiesin, että pieneen epäilyksen tunteeseeni olisi kannattanut luottaa. Jotenkin tiesin, että näin kävisi, mutta silti halusin yrittää. Joidenkin katseet tuntuivat ahdistavilta ja syyllistäviltä pistoksilta, jotka kasvoivat sisimmässäni epäluottamuksen paiseiksi.
Älysin perääntyä, niin kuin alunperinkin olisi pitänyt tehdä.
"Hauska tavata", käännyin lähteäkseni ja kipitin pois kuuntelematta yhtäkään Jimin vaivaantuneita pyyntöjä. Hänen turhautunut tuhahdus kuului tiskille asti, ja näin nopeasti, kuinka hän pettyneen turhautuneena nosti kädet ristiin ja sanoi jotain.
Kukaan ei reagoinut, kukaan ei vastannut hänelle.

Join loput viilentyneestä kahvistani ja istuuduin tiskin taakse piiloon. Sydän pamppasi ja silmät vuotivat kyyneliä.
Miten voi ikävä ja kaipuu tuoda näin paljon tarpeettomia tunteita mukanaan. Samuelin näkeminen oli täydellinen helpotus, kuin jonkinlainen korvaus kaikista niistä tunneista, jonka takia olin hänen vuokseen elänyt. Pelkkä parin sekunnin vilkaisu häneen sai minut tuntemaan helpotusta, mutta sisimmässäni koin silti syvää syyllisyyttä tajutessani, ettei hän ottanut minua huomatakseen.

"Samuel, mihin sä meet?" joku korotti ääntään musiikin keskeltä. Pyyhin kyyneliäni silmistäni ja tunsin pienen toivonpilkahduksen sydämessäni. Puristin nyrkkiäni tiukasti umpeen ja käänsin katseeni tiskin toiseen päähän odottaen näkeväni hänen tallustelevan tiskin kulman takaa esiin.

"Pitää hauskaa, niinku ennenki", kuului kyynelkanavia tärisyttävä ääni ja minun olisi tehnyt mieli juosta hänen luokseen kuin pimahtanut bimbo.
Kuului tytön ihastelevaa kikatusta ja korkojen kopinaa, jotka tuntuivat veitsenteräviltä viilloilta itsetunnolleni.

Maa jalkojeni alla pisteli jalkapohjiani, ja suuret pettymyksen juuret ryöstivät sydämeni maan alle. Ovi kävi kilahtaen, ja tunne Samuelin läsnäolosta oli poissa.
"Voi helvetti", kuiskasin itselleni vaimean itkun ja nyyhkytyksen keskeltä. "Miks tän pitää sattua näin paljon?"
"Jossu, mikä on?" tuttu isällinen ääni kuului takahuoneeseen vievältä ovelta.
"Poltin kieleni"