Lähellä jäädä kiinni?

Hei taas, rakkaat lukijat! Teidän positiivisia ja rakentavia palautteitanne on ollut aivan mahtavaa lukea, enkä tiedä miten teitä voi kiittää niistä sanoista tarpeeksi! Tarvitsen jokaisen palautteen ihan tosissani voidakseni parantaa tarinaa ennen mihinkään kustantamoon lähetystä! Olen ihan tosissani! Kertokaa kaikki mikä vaivaa, yritän jatkaa tarinaa alusta loppuun ja sen jälkeen korjaan kaiken mistä minulle on huomautettu! Suurkiitos!!

Tässä on lyhyt pätkä jatkoa, mutta aion kyllä jatkaa vielä!


-------------


Hitaasti vetäytyivät vähän kuivilta tuntuneet huulet, joita sinisilmäinen "jokanaisen unelma" lipaisi kielellään saadakseen ne kostumaan. Silmät pysyivät edelleen kiinni omissani, ja kiharat hänen otsallaan yrittivät ahneina saada minusta lisää iloa irti. Hänen vaalea ja luonnollinen ihonsa hehkui pimeässä, vaikka hän oli ties kuinka likainen. Valkoisen paidan tunnistin vasta nyt, ja nostin transsissa käteni hänen vatsalleen silittääkseni ja kosketellakseni sitä.

Samuelin ilme ei värähtänytkään, vaan hän nojautui itseäni vasten hakien uusintaa suudelmien opastuskierroksesta. Yritin painautua mahdollisimman syvälle tiiliseinämää vasten saadakseni lisäaikaa hengittää, ja tiesin kuolevani hänen jalkojensa juureen hapenpuutteesta hänen katsoessaan minua viisi pitkää minuuttia suoraan silmiin, siirtämättä katsettaan mihinkään muualle.

Kuivuneet ja tallatut purkat kenkiemme pohjien alla yrittivät pitää meitä paikoillaan mahdollisimman pitkään. Vanhat, kuluneet roskat sopivat karkeaan tunnelmaan auringon häipyessä talojen taakse sormien ulottumattomiin ja tummat varjot peittivät Samuelin kasvot kokonaan. Siniset silmät tuikkivat hetkestä hetkeen pimeydessäkin, ja ilmeettömät kasvot näyttivät lähes kuolleilta. Häntä oli niin vaikea lukea päällepäin, ja se oli yksi syy niistä tuhansista mikä teki hänestä viehättävän ja puoleensavetävän.

Sanaakaan emme sanoneet. Oli kuin ääni olisi kadonnut hengityksiemme alle, kuin valta olisi karannut kahden toivottoman idiootin käsiin. Aika oli hetken aikaa puolellamme, kunnes se näki parhaaksi saada jotain tapahtumaan. Kuului korkojen kopinaa ja joku tivasi sähisten paniikkia täynnä.
"Missä Jossu on? Missä Jossu on?!" tunnistin hänet jo ensimmäisten sekuntien perusteella Paulaksi. Pysyimme Samuelin kanssa jähmettyneinä paikoillamme ja päätimme olla kurkkimatta nurkan taakse.
"Rauhoitu! Johanna on varmasti hyvissä käsissä!" Jimi yritti rauhoitella ja vilkuili ympärilleen etsien niitä kahta syyllistä.
"Mitä sinä siitä tiedät?! Ja mistä hitosta sinä hänet tunnet?!" Paula hätääntyi entistä enemmän, ja hänen sanansa saivat minutkin pelästymään pahemman kerran.

"Samuel, mun pitää mennä", kumarruin päästäkseni hänen käsiensä alta, mutta hän ei tahtonut päästää. Hän laski kätensä alemmas ja painoi minut seinää vasten. "Pyydän! En halua jäädä kiinni, Paula ei anna minulle ikinä anteeksi!"
Samuel tuijotti kasvojani syvään ja harkiten, raaskisiko päästää pääskystään taas karkuun ja löytää hänet uudestaan kahden viikon päästä. Ajatus ei todellakaan innostanut häntä pätkääkään, ja hän olisi mielellään halunnut pukeutua itsekkään hyypiön asuun, mutta katsoessaan minuun näin hänen silmissään myöntymisen merkin.
Hän vetäytyi taaksepäin ja hieraisi tuskastuneesti kasvojaan.
"Saatana", hän kirosi itsekseen ja käänsi minulle leveähkön selkänsä, jota vasten olisin halunnut painaa pääni ja nukahtaa.
"Tulen kohta takaisin", purin vaivaantuneena hampaitani huomatessani Samuelin pysyvän jälleen vaiti. "Lupaan sen, pysy tässä."
"Ei kun tulen mukaan", Samuel päätti ääneen, kääntyi 180 astetta ympäri tarraten minua samasta, punaiseksi värjäytyneestä ranteestani ja lähti raahaamaan minua mukanaan Paulan ja Jimin näköpiirille.

"Mä sanoin Jossulle, että pysyy teistä kaukana!" Paula korotti ääntään hermot kireällä ja vilkuili ympärilleen huoli purkautuen ulos silmistä. Kati ja Minna seisoivat ovella ihmetellen mistä oli kyse, mutta pitivät huolen siitä ettei kukaan puuttunut asiaan.
"Miten niin meistä? Mistä sä meitä tuomitset?" Jimi kysyi kasvot kysymysmerkkinä.
"Tässä on. Joko tukit turpasi?" Samuel yllätti kaksikon ja sai jokaisen kääntymään äänensä suuntaan. Minä kipitin hänen perässään kasvot tomaatinpunaisina ja tunsin olleeni ansassa. Rukoilin mielessäni jonkun pelastavan minut. Tiesin maan jalkojeni alla murtuvan nähdessäni Paulan kasvot.

Nostin pääni hitaasti kohti Paulaa ja tunsin jumalatonta syyllisyyttä. Hänen sievät, pehmeät huulensa värähtelivät ja kauniit silmät kiiluivat puhtaista kyyneleistä, jotka olivat vaarassa päästä valumaan pitkin kasvoja. Vaarassa pilata koko omatuntoni. Ja ehkä siksi minä puhkesin äänettömään itkuun ennen häntä.
Pettymys Paulan kasvoilla vaati helvetin hyvää selitystä, jota minulla ei ollut antaa.

Jimin kasvoilla näin kuitenkin kaipaavani pelastavan enkelin piirteet. En tajunnut miten sellaisessa pahan ilman lintuun verratussa jengissä oli hänenkaltaisensa ihminen. Hänen paikkansa ei voinut olla Devil's Sons'issa.
Jimi tiesi voivansa pelastaa minut tilanteesta, vaikka Samuel olisi halunnut vain paljastaa kaiken ja saada minut kerralla itselleen. Jimin otsalta melkein näin sen syyttävän, Samuelille tarkoitetun lauseen, joka sai minut sekunniksi hymyilemään. "Senkin itsekäs paskiainen"