Moraaliton luonnonoikku

Ovi kolahti kiinni kuin itsestään astuessani Samuelin vetämänä kynnyksen yli, johon saattoi varomaton vieras kompastua.
Hän työnsi minua voimalla vasten seinää niin, että ovi oli varmasti kiinni. Hän sulki kolmatta kertaa pakotien nojautumalla ovea vasten, minun pääni hänen käsiensä välissä. Hitaasti hän toisella kädellään väänsi avainta lukossa kohti länttä, ja yhtä hitaasti hänen huuliinsa piirtyi se valloittava, edustava hymy, joka tiesi onnen potkineen häntä vihdoin ja viimein.

Hänen päänsä kallistui hiukan oikealle ja silmäluomet painautuivat puolimatkaa umpeen. Hän tuijotti huuliani arvuutellen liikkeitäni, testatakseen kestäisinkö hänen härnäystään niiden muutamien kertojen jälkeen. Olinko oppinut mitä kestää, ja ei pitänyt sietää? Olinko varma tulevista liikkeistä, olinko varma ryhtymään leikkiin mukaan?
Hän ei lupaa kysynyt. Nyt mentiin niin kuin hän halusi, niin se oli aina mennyt. Viileän kostea kieli kosketti ylähuultani ja siveli sitä kiusaten, sinisilmät tarkkaillen kasvojeni piirteitä hänen ajaessaan minut hulluuden partaalle jokaisella kosketuksella.

Olin koskettamaisillani hänen kasvojensa poskia kummallakin kädelläni, mutta sain kokea kuninkaan tahdon hänen tarratessa kätensä omiinsa ja puristaessa niitä ovea vasten, saaden minut liikkumiskyvyttömäksi.
Tupakan tuoksu vei hajuaistini mennessään. Otsaani kutitti ne samat, muuttumattomat kiharat, joiden kanssa minun teki vieläkin mieli leikkiä.
Halusin kuiskata ne sanat hänen korvaansa ja muuttaa maailmamme sillä sekunnilla. Kääntää merkityksemme yhden askeleen edemmäs, olla vain hänen tietäessään rakastavani häntä.
Halusin sanoa ne sanat. Halusin niin paljon.

Mutta jossain sisälläni huusi järjen pieni, viimeinen toive. Älä tee sitä. Ei ollut mitään järkeä olla hiljaa asiasta, mutta niin järkeni minulta aneli. Pientä viisasta tekoa olla sanomatta tunteistani vielä mitään.
Vielä ei ollut oikea aika.
"Miksei?" kysyin itseltäni.
"Koska Samuelin maailma ei ole samanlainen kuin sinun", järjen ääni kaikui sydäntäni ylempänä, korvien välissä.

Samuelin pehmeät, kuivahkot huulet koskettivat omiani. Painautuivat lähemmäs viedäkseen koko elämäni, viimeistä päivää huutavan järkeni, joka aneli minua lopettamaan ennen kuin meidät kummatkin oli tuhottu.
Mikä meitä tuhoaisi? Kuka meidät tahtoisi tuhota, halusimme vain toisemme. Minä halusin vain hänet, miksi minua tuomittiin siitä? Olihan Samuelkin vain ihminen, hiukan erilainen, mutta ihminen kuitenkin.

Miksei kaikki voinut olla helppoa? Miksemme olisi voineet tavata tanssiaisissa, tanssia romanttisimman kappaleen tahdissa, pitää yhteyttä illan jälkeen ja löytää meistä joka kerta enemmän ja enemmän yhteistä siihen asti, että kävelisimme yhdessä alttarin poikki käsi kädessä, kirkon kellojen siunatessa meidät laulullaan.

Juuri kun olin lankeamassa itkuun epäreilusta tilanteesta muihin pariskuntiin verrattuna, hän sieppasi minut syleilyynsä ahmaisten kaiken minussa itseensä. Paljaat kädet olivat kuin Berliinin muurit ympärilläni. Työnsivät minuun uskoa ja sanoiksi muuttamattomia tunteita, jotka tuntiessani halusin tosissani itkeä.

Huulet irtautuivat hetkeksi omistani ja pääni yläpuolelta tuikkivat tähdet katsoivat kyseliäästi omiani, jotka kipua pidätellen yrittivät syrjäyttää sen kaiken pois minusta. Yritin kaikin voimin piilottaa ne tunteet, ja estää niitä vuotamasta ulos. Halusin vain nauttia ja olla hänen kanssaan, mutta silti koko maailma oli meitä vastaan. Koko maailma muistutti siinäkin tilanteessa, kuinka epämoraalista touhumme oli. Että olin todella itsekäs halutessani poliisin jahtaaman miehen, joka leikki muiden hengillä, ja vielä vakavammallakin.

"Mikä on?" hän kysyi. "Puraisinko?"
"Olet tehnyt sitä ennenkin", murahdin yrittäen olla räpyttelemättä silmissäni kiiluvia pisaroita alas.
Hän näki lävitseni. Pyyhki kasvoiltani punaiset hiussuortuvat, silitti peukalollaan vasenta poskeani ja hiveli nenällään omaani, samalla laskien huuliaan vielä lähemmäs omiani. Tunsin hänen rauhallisen, syvän hengityksensä. Tunsin ne verta luovat sydämen lyönnit. Tunsin sen kaiken, mitä hänen sisällään tapahtui. Tunsin vaikken halunnut, vajosin syvemmälle tunteisiini, jotka itkivät minua sanomaan ne sanat, jotka järjelleni lupasin olla sanomatta.

"Miksi emme saa olla näin?" ääneni särkyi vastoin tahtoani, olin kohta rikki itsekin. Yritin kaikkeni pitää itseni kasassa, työnsin niitä tunteita pois palauttaakseni äskeisen ilon täyttämän tunnelman Samuelin vetäessä minut jälleen kerran omaan huostaansa.
Samuel naurahti, kosketti huulillaan nopeasti pussatakseen ja kopautti otsansa omaani vasten, nenä vieläkin kiinni omassani. Kädet lepäsivät lukkiutuneina selälläni ja omani kiertyivät hänen kaulansa ympäri. Jouduin seisomaan varpaillani ylettyäkseni tarpeeksi lähelle hänen kasvojaan, mutta tunsin vieläkin alemmuudentunnetta hänen kumartuessaan minun ylleni.

"Kuka sanoi ettemme saisi?" Samuel kohotti huvittuneesti toista kulmaansa.
"Kaikki", pidin ääneni vakavana. Hitaasti sain rohkeuteni takaisin, toivoin sen pysyvän edes jonkin aikaa.
"Miten niin kaikki?" Samuel kysyi.
"Tämä on väärin", vastasin.
"Ja niinkö kaikki sanoo?" Samuel nyökkäili ymmärtäen, kulmat koholla ja katse siirtyen hetkeksi ikkunoille. Verhoja ei oltu vedetty eteen, mutta samapa tuo oli hänelle, kukaan ei nähnyt sisälle, koska pimeää oli huoneessakin.

"Kuulehan", hän aloitti kääntäen katseensa minuun. Sinisilmät eivät olleet enää huvittuneet, enemmänkin tyynet ja rauhoittavat. Paljaasta kaulasta tunsin raskaan sydämen lyönnin, ja huulet puhuivat vakuuttavalla äänellä. Hän laski otsansa jälleen omaani vasten ja puhui suoraan huuliani vasten, pintojen koskettaessa toisiaan ja puheen valuen väkisin kurkustani alas. "Minä annan paskat yhteiskunnalle."

Ja hän jatkoi, päätti olla antamatta minulle tilaisuutta jankuttaa asiasta pidemmälle ennen kuin oli puhunut oman suunsa puhtaaksi. Tiesin hänen pistävän pisteen koko asialle, tiesin hänen helpottavan oloani jyrkillä sanoillaan.
"Meidän yhdessäolo ei suinkaan ole väärin, luulet vain. Yhteiskunta syöttää sulle hopealusikalla hevonpaskaa siitä, kuinka meidän, siis meidän. Sinun ja minun, tekemiset olisi jotenkin väärin", hän puhui rauhallisen tehokkaasti, ja jatkoi "Suhde ja kanssakäyminen ei koostu muiden mielipiteistä, eikä ihanteista. Ihmiset näkevät meidät luonnonoikkuina, albiinoina, mutta minä en välitä paskaakaan. Albiinot ovat kuitenkin kauniita, syrjittyjä yksilöitä, jotka ovat aina jollain tavalla muita edellä. Huomiota ja tunteita herättäviä, esimerkiksi ihastusta siitä että 'Kappas! Tuopas ei näytäkään samalta kuin muut, sehän on ainutlaatuinen!'. Olemme kuin albiinot. Luonnonoikkuja, mutta tunteet ja tavat on meilläkin. Meidän suhde on jotain aivan muuta kuin deittisivustolla tapaamista, tai tanssilattialla perseen heilutusta. Baarissahan me ensi kertaa tavattiin, joo. Mutta albiinotkin saavuttavat onnensa monen mutkan kautta."

Itkin. En tiedä miksi annoin juuri nyt periksi. Ne rauhalliset, vakuuttavat silmät jaksoivat pitää minua kasassa hänen pyyhkiessä silmieni alta kyyneleet.
"Ja tässä seisoo kaksi luonnonoikkua. Oikeastaan yksi, minä. Sinä et ole tehnyt mitään, lankesit vain ihastumaan erilaisuuteeni ja ainutlaatuisuuteeni. Olet yksi muista, mutta silti kauniimpi. Ansaitset parempaa kuin minut, mutta vannon ettet tule haluamaan toista niin kauan kun tämän Luontoäidin luoman virheen henki pihisee."
Ne huulet anelivat minua lopettamaan itkuisen nyyhkytykseni. Käteni hänen kaulansa ympärillä tiukensivat otettaan ja painauduin enemmän häntä vasten, kyyneleiden pyyhkiytyessä hänen poskiaan vasten.

Hän nosti minut syliinsä huulet kiinni omissani, ja antoi minun lentää.