Taru

Hän laski minut sängylleni, yrittäen hellästi irrottautua lujittuneesta otteestani, kämmenet puristuneina nyrkkiin ahmien koko kankaan käsiini. Sormeni eivät tahtoneet päästää irti hänen perääntyessään, jättäen viimeisimmän suudelman kesken.
Käteni nousivat käskemättäni hänen valkoisen toppinsa kaulukselle ja vetivät häntä väkipakolla takaisin luokseni, huulet anellen lisää Amorin nuolia. Varovaisen tunnustelevasti hän hiveli nenänpäällään vasenta poskeani, silmät tavoitellen omiani hänen kuljettaessaan hitaasti kylmää kättään paitani alle.

Ja samassa hän veti kätensä pois hänen silmistään tulvineen halun ilmoittautuessa mukaan peliin. Hän laskeutui vaitonaisena istumaan lattialle, nojaten sängyn vasempaan reunaan ja laskien päänsä taaksepäin patjaa vasten nähdäkseen katon. Hän asetti kädet huokaisten päänsä alle ja hengitti raskaasti.
"Pelkuri", mutisin pettyneenä lyöden avokämmenellä otsaani tajutessani kuinka tyhmä olinkaan. Pimeys imi hänen hiuksensa, mutta ikkunasta tulvineen kirkkaan katuvalon säteet paljastivat himmeästi hänen kasvonpiirteensä, jotka jollain tavalla osoittivat tunnetta nimeltä 'tyytymättömyys'.

"Älä leiki vanhempien kanssa", Samuel tunnusteli taskujaan.
"Ai siitäkö on kyse? Mistä lähtien se on alkanut sinua vaivaamaan?" matelin sängyn sotkuisten peittojen seasta tunkien pääni hänen omansa vierelle.
"Ai mikä?" Samuel kysyi turhautuneena huomatessaan, että taskuista ei löytynyt sätkän sätkää hillitsemään häntä. Olohuoneen jätkillä olisi varmasti ollut antaa pari kappaletta lainaksi, mutta Samuel oli liian laiska ja haluton nostamaan takamustaan lattialta. Etenkään siinä vaiheessa, kun hän kuuli tupakkaakin pahempaa riippuvuutta aiheuttavan hengityksen aivan korvansa juurella.
"Minun ikäni. Olen alaikäinen", arvuuttelin suu leveässä virneessä kuiskutellessani hänen korvaansa. Hänen tullessaan elämääni, tulella leikkiminen oli muuttunut houkuttelevaksi ajanvietteeksi.

"Se ei ole mikään este", Samuel tuijotti ikkunan takaa paljastuvaan pimeään taivaaseen, josta oli alkanut tuikkia useampi tähti, lukuunottamatta hurmaavaa sinihopeaa kuuta, joka oli vanginnut hänen katseensa ensimmäisenä.
"Sinulla on sitten varmaan muita esteitä?" kysyin kohottaen katseeni kauniinväriseen, valaisevaan yön aurinkoon, josta olin lapsena haaveillut monia asioita. Toivoin olleeni kuussa syntynyt lapsi, viimeinen kuun jälkeläinen ja kruununperijä, joka vahti lukuisten lemmikkikaniensa perään. Vanhan japanilaisen uskomuksen mukaan kuussa asui pupujusseja.

"Samuel", kuiskasin hänen korvaansa pitäessäni katsetta kuussa.
"Hm?" hän nojasi päällään poskeani vasten tuijottaen samaa kaunista taivaan lyhtyä kuin minäkin.
"Oletko koskaan ajatellut, että kuussa asuisi kaneja?"
Hänen huulensa levenivät huvittuneesti lähes korviin asti, mutta hän ei kääntänyt päätään minuunpäin.
"Mistä sä revit noita aiheita?" hän naureskeli.
"Lapsuudesta", laskin katseeni hymyillen lattiaan piirtäessä mieleeni ne muistot minusta ja Noorasta leikkimässä vuosisadan kauneinta rakkaustarinaa. Hän oli leskikuningatar kuusta, joka rakastui maan komeaan prinssiin.
Myöhemmin sain kuulla tarusta, joka oli lähes samanlainen leikkiimme verrattuna, mutta pari juttua olimme kuvitelleet väärin. Itkin silmät päästäni kuullessani koko tarinan, vaikka se olikin pelkkä uskomus.

"No sinullahan on ollut vilkas lapsuus", Samuel naureskeli kommentoiden asiaa sarkastisesti. "Et poikkea muista juuri mitenkään. Sillä aikaa kun muut leikkivät prinsessa Ruususia ja Tuhkimoita niin sinä kuvittelet kuussa asuvan kaneja. Tyttö, olet ihana."
"Älä pilkkaa!" puna nousi poskilleni ja tönäisin entistä kovempaa nauravaa poikaa kiusaantuneena. "Ihan totta! Vanhat uskomukset ovat ihania."
"Yhtä ihania kuin sinä", Samuel virnisteli yrittäessään hillitä nauruaan, välttääkseen loukkaamistani.
"Älä viitsi, olen tosissani", mutisin painaen pääni vasemman kämmeneni varaan ja kohotin katseeni vielä kuuhun.

Samuel huokaisi, häivyttäen virneen pois kasvoiltaan ja katsoi sivuprofiiliani hetken hiljaa. Tunsin viileän hengityksen poskellani, silmät jättäen jälkensä omiini.
"Kerro yksi", Samuel houkutteli minua kääntämään pääni hänen suuntaansa. "Yksi vanha taru, minä kuuntelen."
"Naurat, en todellakaan kerro", tuhahdin huokaisten. Viileä sormi silitti oikeaa poskeani Samuelin hymyillessä vastustamattomasti.
"Kerro nyt", hän supisi pimeyteen kaikuvat sanat. Kahden sydämen rummut löivät ilmaan sekavia rytmejä, minä laskin sekopäisesti tahtia yrittäessäni pitää itseäni järjissäni.

Huokaisin rauhallisesti ja syvään luovutuksen merkiksi raapiessani ohimoani vaivaantuneena.
"Mistä sitä nyt kertoisi...", tuumin itsekseni kohottaen katseeni kuuhun hakien siltä vastausta. Samuel seurasi jokaista kasvojeni liikettä ovelan vino hymy suupielessään.

"No", pidin katseeni vielä pari sekuntia kuussa päättäessäni kertoa omasta mielestäni yhden maailman ihanimmista taruista, jolle Samuel varmasti kohauttaisi olkapäitään. "Kuussa asui kerran rauhan ja rakkauden valtaama kansa, jota hallitsi kaunis ja nuori kuningatar Selene. Hopeavalkoiset hiukset, puhtaanvalkoiset vaatekankaat yllään ja silmät olivat kuin kuut pienoiskoossa. Hauras vartalo, hyvin hurmaava ja suloinen. Hänellä muistaakseni riitti kosiskelijoita vaikka millä mitalla ja Ylijumala Zeus oli yksi heistä. Häntä ei silti kiinnostanut miehet siinä mielessä, vaan hän katsoi kansansa hyvinvoinnin perään ja rakasti kaikkia. Aina öisin hänellä oli tapana käydä 'kävelyllä' omien hevostensa kanssa, ja matkasi lähelle Maan pintaa nähdäkseen planeetan, jonka kanssa oli rauhanliitossa.
Kerran hän kuitenkin näki nukkuvan miehen lampaiden keskellä, mies oli paimen. Nuori, komea, jollain tavalla erilainen ja siksi vei Selenen huomion, oikeastaan sydämen. Miehen nähdessään Selene saapui joka yö katsomaan nukkuvaa paimentaan, johon oli rakastunut, eikä missään vaiheessa vihjaissut miehelle olemassaolostaan. Hän toivoi näkevänsä tämän aukaisevan silmänsä ja heistä tulisivat pari, mutta muistaessaan oman kuolemattomuutensa ja paimenen kuolevaisuuden, Selene ryntäsi hätäisenä Zeuksen puheille, anellen tätä antamaan rakkaalle paimenellensa ikuisen elämän, jotta he kummatkin voisivat elää yhdessä ikuisesti nuorina. Zeus empien toteutti Selenen hartaimman toiveen ja teki paimenesta kuolemattoman. Selenen tullessa tulevan miehensä tykö seuraavana yönä, hän sai huomata ettei mies aukaisisi enää ikinä silmiään, niin kuin oli päivisin aina tehnyt.
"Mitä sinä teit?!" Selene syyllisti Zeusta itkusilmin.
"Varo mitä toivot. Hän elää, mutta sokeana", Zeus häipyi Selenen ulottumattomista ja jätti katkeruudesta itkevän tytön omillensa."

Samuel kuunteli hiljaa kasvot peruslukemilla.
"Selene piilotti miehensä kallioiden uumeniin johonkin luolaan, ja he elivät siellä yhdessä koko elämänsä. Selene taisi kuulemma synnyttää paimenelle 15 lasta, vaikka mies ei herännyt Selenen toiveen jälkeen enää koskaan."
"Eihän siinä ole mitään järkeä", Samuel tuhahti lopun jälkeen koittaneen hiljaisuuden vallitessa huoneen. "Mies nukkuu ja nainen synnyttää sille lapsia."
"Mies eli, Selene taisi hoitaa kaiken tämän puolesta", kohautin olkiani. "On monta tapaa nukkua."
"Mikä sen paimenen nimi oli?"
Käänsin katseeni nopeasti totiseen Samueliin, joka ei langennut pilkkaamaan pitämästäni tarinasta.
"Endymion", hymähdin pudistellen päätäni. "Olin aika lapsellinen tuolloin, nykyään vain hävettää, että tuollaiset valeet viehättää minua."
"Keksijä on myöntämättä ollut nero", Samuel kohotti kulmiaan ilmaistakseen vähän päinvastaisen reaktionsa.
"Ja romanttinen kusipää, joka sai naisia", totesin nauraen.

Nauruni loppui lyhyeen hieroessani poskeani hänen omaansa vasten, surullisuuden painaessa minua alimpaan rakoon.
"Käykö meillekin niin?" kysyin haikeana.
"Meidän juttu on jo toinen tarina", Samuel hivutti kätensä niskani taakse ja silitti hiuksiani sotkuun.
"Kerro siitä", hymyilin sulkien silmäni ja laskiessani pääni hänen paljaalle olkapäälleen.
"Se on jo aika seksuaalinen tarina...", Samuel naureskeli itsekseen. Nauru loppui lyhyeen hänen kuullessaan uniset huokaukset korvansa juuressa ja hän käänsi päätään nähdäkseen mistä oli kyse.


Punahiuksinen Ariel oli nukahtanut hänen olkapäälleen, rauhallisen hengityksen tuudittaessa häntä entistä syvempään uneen.
"Idiootti", Samuel tuhahti pienesti hymyillen. Hän kaivoi toisella kädellään sängyn alta viileää tölkkiä ja virnisti voitokkaasti saadessaan alumiinipurkin käsiinsä. Hampaillaan ja vasemmalla kädellä hän yritti avata sen, oikean käden silittäen tyttönsä pehmeää hiuspehkoa, jonka jättäminen vaivaisen juoman vuoksi ei houkuttanut.

Hän häivytti kuivuuden kurkustaan, katsoi hetken aikaa sinihopeaa kuuta heidän yläpuolellaan ja hän päätti siunata kuunvalolla ja sinetöidä suudelmalla kaksikon välisen siteen, joista hän päätti olla puhumatta ääneen.
Musta, valkeassa valossa kiiltävä hiuspilvi kumartui kalpean tytön puoleen, huulien koskettaessa hellästi toisen omia ilman lupaa ja kirkkaan sinisten silmien toivottaessa kauniita unia siniharmaille silmille, jotka piilottivat taakseen haaksirikkoutuneita laivoja ja tummia myrskypilviä keskellä valtamerta.

Hän veti päänsä taaksepäin jättääkseen Selenensä rauhaan ja tuijotti pitkään pyöreää kuuta, juoden tölkkinsä loppuun ja nukahtaen omiin lapsellisen naiiveihin ajatuksiinsa kaksikon tulevaisuudesta.
Vielä kerran hänen teki mieli kantaa särkynyt tyttö sateessa kotiin, ja vielä kerran hänen olisi tehnyt mieli sanoa ne kielletyt sanat ääneen, jotka hän vahingossa kuiskasi simahtaneille korville, pimeyden sulkiessa heidät lopullisesti yhteen.
Hän oli riippuvainen, toivoton paskiainen.
Noihin sanoihin hän nukahti, kuun hymyillessä heille hyvää loppuelämää.

Moraaliton luonnonoikku

Ovi kolahti kiinni kuin itsestään astuessani Samuelin vetämänä kynnyksen yli, johon saattoi varomaton vieras kompastua.
Hän työnsi minua voimalla vasten seinää niin, että ovi oli varmasti kiinni. Hän sulki kolmatta kertaa pakotien nojautumalla ovea vasten, minun pääni hänen käsiensä välissä. Hitaasti hän toisella kädellään väänsi avainta lukossa kohti länttä, ja yhtä hitaasti hänen huuliinsa piirtyi se valloittava, edustava hymy, joka tiesi onnen potkineen häntä vihdoin ja viimein.

Hänen päänsä kallistui hiukan oikealle ja silmäluomet painautuivat puolimatkaa umpeen. Hän tuijotti huuliani arvuutellen liikkeitäni, testatakseen kestäisinkö hänen härnäystään niiden muutamien kertojen jälkeen. Olinko oppinut mitä kestää, ja ei pitänyt sietää? Olinko varma tulevista liikkeistä, olinko varma ryhtymään leikkiin mukaan?
Hän ei lupaa kysynyt. Nyt mentiin niin kuin hän halusi, niin se oli aina mennyt. Viileän kostea kieli kosketti ylähuultani ja siveli sitä kiusaten, sinisilmät tarkkaillen kasvojeni piirteitä hänen ajaessaan minut hulluuden partaalle jokaisella kosketuksella.

Olin koskettamaisillani hänen kasvojensa poskia kummallakin kädelläni, mutta sain kokea kuninkaan tahdon hänen tarratessa kätensä omiinsa ja puristaessa niitä ovea vasten, saaden minut liikkumiskyvyttömäksi.
Tupakan tuoksu vei hajuaistini mennessään. Otsaani kutitti ne samat, muuttumattomat kiharat, joiden kanssa minun teki vieläkin mieli leikkiä.
Halusin kuiskata ne sanat hänen korvaansa ja muuttaa maailmamme sillä sekunnilla. Kääntää merkityksemme yhden askeleen edemmäs, olla vain hänen tietäessään rakastavani häntä.
Halusin sanoa ne sanat. Halusin niin paljon.

Mutta jossain sisälläni huusi järjen pieni, viimeinen toive. Älä tee sitä. Ei ollut mitään järkeä olla hiljaa asiasta, mutta niin järkeni minulta aneli. Pientä viisasta tekoa olla sanomatta tunteistani vielä mitään.
Vielä ei ollut oikea aika.
"Miksei?" kysyin itseltäni.
"Koska Samuelin maailma ei ole samanlainen kuin sinun", järjen ääni kaikui sydäntäni ylempänä, korvien välissä.

Samuelin pehmeät, kuivahkot huulet koskettivat omiani. Painautuivat lähemmäs viedäkseen koko elämäni, viimeistä päivää huutavan järkeni, joka aneli minua lopettamaan ennen kuin meidät kummatkin oli tuhottu.
Mikä meitä tuhoaisi? Kuka meidät tahtoisi tuhota, halusimme vain toisemme. Minä halusin vain hänet, miksi minua tuomittiin siitä? Olihan Samuelkin vain ihminen, hiukan erilainen, mutta ihminen kuitenkin.

Miksei kaikki voinut olla helppoa? Miksemme olisi voineet tavata tanssiaisissa, tanssia romanttisimman kappaleen tahdissa, pitää yhteyttä illan jälkeen ja löytää meistä joka kerta enemmän ja enemmän yhteistä siihen asti, että kävelisimme yhdessä alttarin poikki käsi kädessä, kirkon kellojen siunatessa meidät laulullaan.

Juuri kun olin lankeamassa itkuun epäreilusta tilanteesta muihin pariskuntiin verrattuna, hän sieppasi minut syleilyynsä ahmaisten kaiken minussa itseensä. Paljaat kädet olivat kuin Berliinin muurit ympärilläni. Työnsivät minuun uskoa ja sanoiksi muuttamattomia tunteita, jotka tuntiessani halusin tosissani itkeä.

Huulet irtautuivat hetkeksi omistani ja pääni yläpuolelta tuikkivat tähdet katsoivat kyseliäästi omiani, jotka kipua pidätellen yrittivät syrjäyttää sen kaiken pois minusta. Yritin kaikin voimin piilottaa ne tunteet, ja estää niitä vuotamasta ulos. Halusin vain nauttia ja olla hänen kanssaan, mutta silti koko maailma oli meitä vastaan. Koko maailma muistutti siinäkin tilanteessa, kuinka epämoraalista touhumme oli. Että olin todella itsekäs halutessani poliisin jahtaaman miehen, joka leikki muiden hengillä, ja vielä vakavammallakin.

"Mikä on?" hän kysyi. "Puraisinko?"
"Olet tehnyt sitä ennenkin", murahdin yrittäen olla räpyttelemättä silmissäni kiiluvia pisaroita alas.
Hän näki lävitseni. Pyyhki kasvoiltani punaiset hiussuortuvat, silitti peukalollaan vasenta poskeani ja hiveli nenällään omaani, samalla laskien huuliaan vielä lähemmäs omiani. Tunsin hänen rauhallisen, syvän hengityksensä. Tunsin ne verta luovat sydämen lyönnit. Tunsin sen kaiken, mitä hänen sisällään tapahtui. Tunsin vaikken halunnut, vajosin syvemmälle tunteisiini, jotka itkivät minua sanomaan ne sanat, jotka järjelleni lupasin olla sanomatta.

"Miksi emme saa olla näin?" ääneni särkyi vastoin tahtoani, olin kohta rikki itsekin. Yritin kaikkeni pitää itseni kasassa, työnsin niitä tunteita pois palauttaakseni äskeisen ilon täyttämän tunnelman Samuelin vetäessä minut jälleen kerran omaan huostaansa.
Samuel naurahti, kosketti huulillaan nopeasti pussatakseen ja kopautti otsansa omaani vasten, nenä vieläkin kiinni omassani. Kädet lepäsivät lukkiutuneina selälläni ja omani kiertyivät hänen kaulansa ympäri. Jouduin seisomaan varpaillani ylettyäkseni tarpeeksi lähelle hänen kasvojaan, mutta tunsin vieläkin alemmuudentunnetta hänen kumartuessaan minun ylleni.

"Kuka sanoi ettemme saisi?" Samuel kohotti huvittuneesti toista kulmaansa.
"Kaikki", pidin ääneni vakavana. Hitaasti sain rohkeuteni takaisin, toivoin sen pysyvän edes jonkin aikaa.
"Miten niin kaikki?" Samuel kysyi.
"Tämä on väärin", vastasin.
"Ja niinkö kaikki sanoo?" Samuel nyökkäili ymmärtäen, kulmat koholla ja katse siirtyen hetkeksi ikkunoille. Verhoja ei oltu vedetty eteen, mutta samapa tuo oli hänelle, kukaan ei nähnyt sisälle, koska pimeää oli huoneessakin.

"Kuulehan", hän aloitti kääntäen katseensa minuun. Sinisilmät eivät olleet enää huvittuneet, enemmänkin tyynet ja rauhoittavat. Paljaasta kaulasta tunsin raskaan sydämen lyönnin, ja huulet puhuivat vakuuttavalla äänellä. Hän laski otsansa jälleen omaani vasten ja puhui suoraan huuliani vasten, pintojen koskettaessa toisiaan ja puheen valuen väkisin kurkustani alas. "Minä annan paskat yhteiskunnalle."

Ja hän jatkoi, päätti olla antamatta minulle tilaisuutta jankuttaa asiasta pidemmälle ennen kuin oli puhunut oman suunsa puhtaaksi. Tiesin hänen pistävän pisteen koko asialle, tiesin hänen helpottavan oloani jyrkillä sanoillaan.
"Meidän yhdessäolo ei suinkaan ole väärin, luulet vain. Yhteiskunta syöttää sulle hopealusikalla hevonpaskaa siitä, kuinka meidän, siis meidän. Sinun ja minun, tekemiset olisi jotenkin väärin", hän puhui rauhallisen tehokkaasti, ja jatkoi "Suhde ja kanssakäyminen ei koostu muiden mielipiteistä, eikä ihanteista. Ihmiset näkevät meidät luonnonoikkuina, albiinoina, mutta minä en välitä paskaakaan. Albiinot ovat kuitenkin kauniita, syrjittyjä yksilöitä, jotka ovat aina jollain tavalla muita edellä. Huomiota ja tunteita herättäviä, esimerkiksi ihastusta siitä että 'Kappas! Tuopas ei näytäkään samalta kuin muut, sehän on ainutlaatuinen!'. Olemme kuin albiinot. Luonnonoikkuja, mutta tunteet ja tavat on meilläkin. Meidän suhde on jotain aivan muuta kuin deittisivustolla tapaamista, tai tanssilattialla perseen heilutusta. Baarissahan me ensi kertaa tavattiin, joo. Mutta albiinotkin saavuttavat onnensa monen mutkan kautta."

Itkin. En tiedä miksi annoin juuri nyt periksi. Ne rauhalliset, vakuuttavat silmät jaksoivat pitää minua kasassa hänen pyyhkiessä silmieni alta kyyneleet.
"Ja tässä seisoo kaksi luonnonoikkua. Oikeastaan yksi, minä. Sinä et ole tehnyt mitään, lankesit vain ihastumaan erilaisuuteeni ja ainutlaatuisuuteeni. Olet yksi muista, mutta silti kauniimpi. Ansaitset parempaa kuin minut, mutta vannon ettet tule haluamaan toista niin kauan kun tämän Luontoäidin luoman virheen henki pihisee."
Ne huulet anelivat minua lopettamaan itkuisen nyyhkytykseni. Käteni hänen kaulansa ympärillä tiukensivat otettaan ja painauduin enemmän häntä vasten, kyyneleiden pyyhkiytyessä hänen poskiaan vasten.

Hän nosti minut syliinsä huulet kiinni omissani, ja antoi minun lentää.

Monopoli on huijareiden peli

Muutaman minuutin iloinen ja huoleton tanssiminen sai Jimin elävät silmät äkkiseltään yskimään keuhkonsa melkein ulos. Teemu hiljensi kiireesti radion äänenvoimakkuutta matalammaksi, jotta olisin saanut pelästyneen ääneni kuulumaan musiikin yläpuolelta.
"Jimi, onko kaikki hyvin?" kysyin tarttuen hänen vähän laihahkosta, mutta voimaa täynnä olevasta käsivarresta kiinni ja taputin toisella kädellä häntä selkään tyrehdyttääkseni hänen yskimisensä. Hänen naamansa muuttui hetkessä punaiseksi ja silmät näyttivät vuotamisen merkkejä, että melkein pelästyin hänen tukehtuvan. "Odota, haen sinulle yskänlääkettä!"

Oli Jimin vuoro tarttua minua käsivarresta yskän laantuessa vähemmän voimakkaaksi. Hän tuijotti minua vieläkin huolettomin silmin, pudistellen päätään ja yskien vielä parisen kertaa saadakseen hänen kurkkuaan kutittaneet limaklöntit pois. Toisella kädellään hän pyyhkäisi silmänsä kuiviksi ja hymyili pienesti.
"Ei tarvitse", hän päästi irti käsivarrestani saadessaan minut pysähtymään paikoilleni.
"Mutta--"
"Pikku juttu vaan", Jimi naurahti. "Ihan normaalia tämä on."
"Ota ihan iisisti. Jimi yskii välillä kuin vimmattu", Teemu huikkasi kädellään välinpitämättömästi ja kovensi musiikkia hitusen verran kovemmalle saadakseen äskeisen tunnelman takaisin.
"Sun ei oo oikein hyvä tanssia tämän enempää...", purin vaivaantuneesti hampaitani yhteen ja yritin työntää huvittunutta Jimiä sohvalle istumaan ja rauhoittumaan. Hän työnsi minut hellävaroen, mutta ymmärtäväisesti pois edestään ja hymyili leveästi.
"Turhaan sä musta huolehdit", hän naurahti hyväntahtoisesti ja jammaili jälleen kerran musiikin tahdissa näyttääkseen ettei mikään ollut vialla.
"Jimi...", huokaisin epävarmana katsoessani hänen kasvoilleen palanutta innokasta ilmettään, mutta tyydyin pysymään hiljaa Jimin viilettäessä takaisin tanssilattialle ja vetäessä Teemun tuosta vain uudeksi tanssiparikseen.

Istahdin sohvalle ja painoin pääni kämmeniini, katsoen kaksikon iloista menoa, johon entistä pahemmin humaltunut Risto liittyi mukaan, saaden ylitse lentelevän juomansa valumaan pitkin lattioita.
Huoneessa haisi vahvalle, ja aamulla hajuaistini palatessa ennalleen haistaisin sen kaiken entistä paremmin. En ollut ajatellut yöpymiskuviota yhtään tarkemmin kuin kuvitellut jokaisen nukahtavan pitkin iltaa keskelle lattioita. En ollut edes varmistunut Paulan kotiinpaluusta ollenkaan, vaan pelasin amatöörinä pokeria laittaen Paulan ja minun välisen ystävyyden likoon. Tietenkin piti muistaa se, että Jimi pelasti minut jo kerran, mutta liikaa paljastuessa saattoi toinen pelastumisen mahdollisuus tuntua täysin mahdottomalta. Nuo huolettomilta, jollain tavalla vaarattomilta näyttävät pojat sanoisivat ympäripäissään varmasti jotain ylimääräistä, jota ei saataisi pyyhittyä Paulan mielestä lahjoilla, anteeksipyynnöillä eikä maailmaa uudistavilla hyvityksillä.

Mieleeni heräsi kysymyksiä. Miksi he olivat minulle tälläisiä? Olivatko he oikeasti tälläisiä letkeitä kaveruksia, vai piilottivatko he sisälleen hirviön, joka ei tuntenut sanaa "laki" tai "moraali"? Olivatko he vain väärinymmärrettyjä vai liioittelivatko ihmiset sanojen merkitystä?
Mistä tämä kaikki lähti?

Vaimeat piipahdukset herättivät minut ajatuksistani.
Vieressäni istui siilitukkainen, minua hitusen verran pidempi sulopoika, jonka nenä oli liimautunut kännykkänsä ruutuun. Veikkailin keskittyneen ilmeen johtuneen jostain vaativasta kännykkäpelistä, joiden kanssa itse olin joskus menettänyt hermoni keskittyessäni liikaa vaikeiden tasojen suorittamiseen.
Omaksi yllätyksekseni Eetun suu vääntyi lohduttomaksi ja silmät heijastivat sanat, jotka syöksyivät syvemmälle hänen mieleensä hänen käydessään läpi ajatuksia suljetun, muille tuntemattoman muurin takana.
Hänen surumielisiksi muuttuneet kasvonsa saivat minut huolestumaan Jimin yskäkohtauksen takia vielä enemmän ja vilkaisin sivusilmällä mahdollisimman huomaamattomasti hänen vanhan Nokian ruutua.

Eetu näppäsi viestin pois ja työnsi puhelintaan takaisin farkkujensa taskuun nahkatakin ollessa muualla. Hän tuijotti hetken aikaa lattiaa ilmeettömästi ja vilkaisi sitten pelleilevää tanssikolmikkoa huoneen keskellä. Pieni, huomaamaton ja mitätön hymy hänen silmissään sai surun katoamaan hänen muurinsa takaa hänen katsoessaan nauravaa platinablondia. Hän alkoi hiljalleen palata takaisin nykymaailmaan ja antaa menneiden olla.
Olin onnekas syntyessäni tarkalla näöllä lahjottuna. Yksi pieni johtolanka, joka saisi minut vielä joku vaihe ymmärtämään tuon haikean, masentuneen katseen Eetun silmissä.
"Lähettäjä: Inkeri"

Nousin sohvalta ennen kuin Eetu ehti nähdä pohdiskelevan katseeni ja astelin väistellen pois olohuoneesta törmäten parvekkeelta tulleeseen kaksikkoon, joiden vaalea iho hengitti vieläkin kylmää ilmaa heidän astuessaan ulkoilmasta sisälle.
"Varovasti, varovasti", Aleksi pelästyi vähän itsekin, levittäen kuitenkin hellävaraisen hymyn huulilleen.
"Anteeksi", pahoittelin vilkaisten minua tuijottavaan Keithiin, jota ei ollut näkynyt sen koommin astuessamme asunnon ovesta sisään.
"Kiire johonkin?" hän huomasi arvuuttelevan katseeni ja kysyi viattoman kysymyksen häivyttääkseen turhat pois mielestäni.
"Juotavaa vaan haen", käännyin jatkaakseni keittiöön.
"Jos siellä ei ole enää, niin parvekkeella on vielä pari. Ota ennen kuin noi juopot juo loppuun", Keith iski silmää Aleksin hyppelehtiessä katsomaan olohuoneessa näytettyä esitystä.
"Juu", hymyilin katsoessani Keithin häipyvän olohuoneeseen muiden seuraksi.

"Missä pirussa...", huomasin mustahiuksisen kaivavan keittiön maustekaappeja se sama ärsyyntynyt ilme kasvoillaan. Harmaat silmät kääntyivät minun suuntaani hänen nähdessään punatukkaisen silmäkulmassaan ja vähän vähemmän vaivaantunut ilme ei tyytynyt selittämään minulle tekemisiään.
"Elätkö sä ainoastaan nuudeleilla?" hän kysyi selityksen sijaan minun saadessani hänet kiinni kaivamasta minun ja Paulan keittön kaappeja. Hän näppäsi pöydälleen laskemansa pastapaketit liukumaan minua kohti ja jatkoi kaappien kaivamista.
"Mitä etsit?" kysyin kulmat huvittuneesti koholla ja nojasin keittiön ovensuun reunaa vasten kädet puuskassa.
"Syötävää", hän vastasi vilkaisematta minuun ja veti kaapista esiin pari pakettia lisää, ja laski ne muiden nuudelien viereen.
"Eikö nuo kelpaa?" kysyin nyökäten pakettien suuntaan ja nappasin käteeni yhden. "Voisin valmistaa."
"Osaan minä itsekin, kiitos vaan", hän ei vieläkään ottanut minua huomatakseen.
"Kunhan tarjouduin auttamaan", yritin piilottaa hymyn kasvoiltani huomatessani hänen olleen noin itsepäinen. Hän oli riisunut mustan nahkatakkinsa pois päältään ja antoi sileän, täydellisen ja paljaan ylävartalonsa näkyä ilman minkäännäköisiä esteitä. Hän oli kuin Sid Vicious keittiön tiskien yläpuolella loistavien, kirkkaiden valojen helliessä hänen vartalonsa jokaista pientä yksityiskohtaa, näyttäen hänen kasvojensa maskuliinisen, vihaiseen ilmeeseen juuttuneet kasvonpiirteet harmaiden silmien heijastaessa tahattomasti valoa omiini.
"Mitä tuijotat?" hän kysyi kurtistaen epäluuloisesti kulmiaan huomatessaan jähmettyneeni paikoilleni, silmät kiinni hänen liimauttavissa kasvoissaan, jotka huusivat röyhkeyksiä, ja anteeksiantamattomia loukkauksia.
"En mitään", huomasin niskakarvani nousseen pystyyn katsoessani niitä peilityyniä silmiä, jotka hyljeksivät minua kauemmas.
Hän ei sanonut mitään. Hän siirsi katseensa pois minusta, ja siirtyi toiselle kaapille penkoakseen senkin läpi.

"Olen muuten Johanna", yritin mahdollisimman ystävällisesti ja varoen esitellä itseni, pitäessä mielessäni Kallen tulenaran temperamentin, joka saattaisi vahingon sattuessa halvaannuttaa minut.
Kalle käänsi katseensa jälleen kerran minuun, silmissään edelleen se sama, vierastava kaukainen katse. Kulmat vieläkin kurtussa, ja hän alkoi muistuttaa tylyiltä kasvonpiirteiltään jo Billy Idoliakin, niin kuin olin hänet muistanut kävellessäni häntä vastaan ensimmäistä kertaa.
"Öö...selvä?" Kalle nyökkäsi oudoksuen ja käänsi päänsä taas kaapin suuntaan saadessaan käteensä jotain uutta, mutta hänen katseensa muuttui vielä piikittelevämmäksi hänen heittäessään löytämänsä uuden nuudelipaketin olkansa yli lattialle. "Perkele, millä te muijat nykyään elätte...?"

"No mitä sinä sitten etsit?" kysyin uudelleen tuskastuessani nähdessäni Kallen olleen vähän hankalampi tapaus.
"Edelleen sitä syötävää", Kalle tiuski ja löi viimeisen kaapinoven kiinni, kääntyi kokonaan minun suuntaani ja nojasi vasemmalla kädellään tiskiin, toinen käsi lanteilla.
"No mitä syötävää sinä sitten haluat?" olin jo tottunut ajatukseen, että minun pitäisi ruokkia hänenkaltaisensa hapanmarja.
"Jotain muuta kuin tota vinosilmien ruokaa", Kalle huokaisi haroen kädellään geelillä pystyyn nostattamia, melko lyhyitä hiuksiaan.
"No meiltä lyötyy ranskalaisia pakastimesta...", kohautin olkapäitäni kysyvästi, ja huomasin herättäneeni Kallen kiinnostuksen heti.
"Onko grillimaustetta?" hän kysyi toiveikkaasti.


Työnsin peltiä vähän vanhaksi käyneeseen uuniin ja Kalle sulki luukun Teemun hyppelehtiessä keittiön ovensuulle leveä, arveluttava virnistys kasvoillaan.
Kalle tuijotti jengitoveriaan kulmiensa alta toivoen, ettei tunnistaisi tuota hänen silmissään näyttävää idioottia.
"Sano asiasi", Kalle ennätti happamalla äänensävyllä sanomaan ennen Teemua, jota Kallen asenne ei masentanut senttiäkään. Hän oli selvästi jo tottunut siihen.
"Pelataan Monopolia", Teemu virnisti entistä arveluttavammin ja häipyi sekunnissa kadoksiin niin kuin oli siihen ilmaantunutkin.
"Missä vaiheessa se pelikätkön löysi?" kysyin ihmetellen suu jähmettyen auki noustessani jaloilleni Kallen ruoan valmistuessa uunissa.
"Teemulta ei piiloteta mitään. Se löytää vaikka Tukiaisen valasparven joukosta, jos siltä tuntuu", Kalle tokaisi tyynesti pokerinaamalla eikä ollut sinäänsäkään minun nauraessani maha kippurassa.

Teemu toi pohattojen lempipelin pöytään ja mainosti kovalla äänellä muita mukaan peliin. Näin Kallen kasvoilta, että hän olisi halunnut tunkea lähimmän tiskiharjan Teemun kurkkuun tukkiakseen tämän äänekkään suun, mutta tyytyi odottamaan hetkeä jolloin voisi lyödä platinablondin pois pelilaudalta.
"Pelimerkkejä ei ole tarpeeksi", Jimi räpläsi kuudelle henkilölle tarkoitettuja pelimerkkejä ja nappasi yhden itselleen.
"Pelataan ryhmittäin", Rasmus kääntyi minun suuntaani ja kohotti kulmiansa kysyvästi ennen kuin heitti tyhjäksi juomansa tölkkinsä minulle nyökätessäni myöntävän vastauksen. Osalla oli huomaavainen asenne, ja se sai minut hämmästymään entistä enemmän.
"Kahden ryhmiin, yksi jää yli", Matias laski päässään ja etsi ympäriltään ylimääräistä vaihtoehtoa. "Kuka haluaa olla pankkiiri?"
"MINÄ!" Kalle huusi naureskellen pirullisella äänellä pysäyttäen jokaisen ajatuksen tyystin. Hän vilkaisi Teemua pieni ilkeämielinen virne naamallaan, ja Teemu tajusi heti.
"Hei! Ei tuota ainakaan! Joku muu kuin tuo! Se huijaa multa rahat!" Teemu katsoi jokaista vähän pelästyen, toivoen jonkun kiistäneen Kallen pankkiirin roolin.
"Tyydy kohtaloosi, Roope", Kalle istuutui keittiön edessä olleeseen pöytään muiden seuraksi.

Teemu mulkaisi tätä alennetun pikkuveljen näköisenä ja etsi sitten läheltään siilitukkaista poikaa, joka oli tulossa minun luokseni höpöttämään jotain.
"Johan--"
"Eetu! Oo sä mun pari!" Teemun äänensävy oli kuin hän olisi päättänyt asian Eetun mielipidettä kysymättä.
Hänen poskiensa sävy alkoi muistuttaa lähes yhtä punaista sävyä kuin paloautoilla ja silmät lähettivät minulle tuntematonta morsetusta. Hän kääntyi ympäri ennen kuin ehdin lukemaan hänen ajatuksensa, ja aukaisi suunsa liian myöhään huomatessaan ettei saanut Teemun antamaa huomiota takaisin sanoakseen vastalauseita.
Hän huokaisi syvään ja siirtyi sen enempää vihjeitä antamatta Teemun viereen istumaan turhautuneen näköisenä. Tunsin jonkinlaisen epämiellyttävän vihlaisun nähdessäni Eetun vähän lohduttoman ilmeen vieläkin hänen kasvoillaan, ja yritin piilottaa ajatukseni vetäessäni Kallen ranskikset uunista.
"Ja sinähän olet minun parini", kuulin tutun, rakastamani äänen korvani juuresta laskiessani pellin keittiön tiskille, sammuttaessani sen ja sulkiessani luukun. Paljas käsivarsi kietoi minut kainaloonsa niiden pehmeiden, vaaleiden huulien hymyillessä itsekkään ylpeää hymyä. Hän viittoi kädellään leikillisen ylhäsmäisesti muita siirtymään pois tieltä saadakseen meille kahdelle paikat istua.  "Tehkää tilaa, Brad Pitt ja Angelina Jolie vie teidän rahat."


Jokaisen naamalta näki pelin uuvuttaman hitaan ajantahdin, jota Kallen teki mieli potkia nopeuttaakseen tahtia. Jatkuva pään käyttö ja laskimen loppuun kulutetut patterit sai hänet haluamaan heittämään sillä Teemua, jota onni oli pelin aikana potkinut aika uskaliaasti Kallen istuessa tätä vastapäätä. Hän ja Eetu olivat jotenkin välttyneet veroilta ja muiden laskutukselta, ja se sai jokaisen turhautumaan heidän heittäessään vuorotellen kahta noppaa ympäri, saaden joka kerta parittomia lukuja.

Parit menivät aika satunnaisesti. Minä ja Samuel, Teemu ja Eetu, Olli ja Aleksi, Risto ja Matias, Rasmus ja Keith, sekä Pauli ja Jimi. Rasmus ja Keith olivat älykkäine aivoineen johdossa, vaikka Matiaksella oli porukan matemaattisin pää, joka ei vain päässyt sen kummemmin valloilleen Riston sammuessa kesken pelin tuolilleen. Paulilla ja Samuelilla oli samankaltaista pelisilmää, ja minä katsoin kuinka toverukset huijasivat toisiltaan rahaa ja tienasivat miljoonia.

Hiljattain koko joukkio tunsi vierivien tuntien näkyvän heidän kivuliaissa selkäytimissään, joita jokainen yritti varovasti venyttää kuntoon naksauttamatta. Kello näytti huimasti yli keskiyön ja väsymys painoi muutamien silmäluomia alaspäin. Myös minun.
"Nyt saa riittää. Pyyhkikää niillä miljoonilla perseitänne, en rupea pelleilemään tämän vempeleen kanssa yhtään enempää", Kalle puhkui kyllästyneenä ja hieroi kummallakin kädellään kasvojaan pysyäkseen hereillä. Tyhjä ranskalaislautanen hänen edessään odotti siivoamista. "Onko juotavaa yhtään enempää."
"Ei taida olla", Pauli haukotteli leveästi, ravistellen tyhjää tölkkiään kädessään.
"Katsotaan leffaa! Jossulla on hyvä leffakokoelma tuolla" Jimi ehdotti nousten penkistään, ja sai kuulla väsyneitä huokauksia selkänsä takaa.
"Miten toi jaksaa?" Keith katsoi kulmat koholla Jimin innokasta menoa ja siirsi katseensa sitten muihin.
"Johtunee Springsteenistä", Aleksi mutisi tuijottaen ovea, jonka taakse Jimi häipyi. Hän palasi nopeasti takaisin kädessään se sama tuttu elokuva, jota katsoimme Samuelin kanssa monta viikkoa taaksepäin.
"Tämä!" Jimi virnisti.
"Mikä se on?" Rasmus kysyi nousten tuoliltaan ja otti kannen käsiinsä. "Paholaisen asianajaja?"

Samuel vilkaisi nopeasti minuun pieni hymy huulillaan ja katsoi sitten taas Jimiin saadessaan minutkin hymyilemään.
"Mitä te siinä vielä istutte? Saakelin laiskiaiset", Jimi naureskeli itsekseen ja hoputti muita takaisin olohuoneeseen. Hitaasti nousivat takamukset penkeistä ja nopeasti täyttyi olohuoneen sohva, jonne Samuel ei halunnut minun menevän istumaan. Hän piti minua kädestä hidastaen tahtia ja jättäytyen tahallaan muista jälkeen, jääden olohuoneen suuhun seisomaan, minä kainalossaan. Jimi sääti ammattitaitoisesti DVD-soittimen kanssa, ja minä suljin valot hänen ollessaan valmis. Väsyneet silmät eivät halunneet näyttää kaukosäätimen sumeiksi muuttuneita nappeja, mutta elokuva lähti käyntiin kuin itsestään Jimin painaessa satunnaisesti yhtä niistä monesta kymmenestä.

Elokuvan ensiminuuttien jälkeen tunsin lähes huomaamattoman nykäisyn kädessäni ja Samuelin tumman varjon vetäytyvän hiirenhiljaa taaksepäin.
Seurasin häntä uskollisesti omaan huoneeseeni, tarkistaen ettei kukaan huomannut pimeän turvin häipymistämme. Samuelin hurmaava, salaisuuksia kätkenyt hymy hurmasi minua vieläkin, erotin hänen ääriviivansa leikiten hänen kulkiessa selkä edellä kohti huoneeni ovea, vetäen minua vaativin nykäisyin itseään vasten ja näykkien huuliani, vannoen leikin alkavan huoneeni oven sulkiessa muun maailman kauas aidan tuolle puolen.

Salatut motiivit

Katulamput napsahtivat päälle hänen räpäyttäessään silmiään nähdäkseen kauniin syystaivaan vaihtuvan sysipimeään, tuntemattomaksi muuttuneeseen taivaaseen, jonka jokainen kolkka tuntui aivan uudelta maapallon pyöriessä paikallaan ympyrää. 
Tähdet kurkkivat pimeyden syövereistä, saaden vaaleat hiussuortuvat näyttämään salaisuuksia pitäneeltä, väkisin hiljennetyltä aarteelta, jota ei koskaan löydetty. Harmaat, suurehkot silmät peittivät taakseen kipeitä muistoja, joista hän oli lupautunut vaikenemaan, vaikkei kukaan häneltä sellaista ollut vaatinut. 
Sisällä pauhasi kovalla volyymillä Springsteenin Born in the USA, joka toi sopivasti iloisempaa sävyä jatkuvasti synkemmäksi käyvään iltaan. 


Kerrostalon toiselta puolelta kuului ohikulkevien autojen moottorien hurinaa ja suojateiden liikennevalot piippasivat ärsyttävästi häiriten hiljaisuutta yhtä paljon kuin Jimin Springsteen. Hän huokaisi syvään ja joi loput tölkistään.
"Hieno ilma, eikö?" 
Hän käänsi päänsä parvekkeen ovelle nähdäkseen puhujan varjoilla peittämät kasvot. Hän kohautti olkapäitään ja katsahti jälleen taivasta.
"Ei kuuta", Keith henkäisi ja laski kohteliaasti tyhjän tölkin parvekkeen paljaalle, vähän karhealle ja kylmälle lattialle. 
"Se on toisella puolella", punatukka asteli Keithin vierelle nojautakseen parvekkeen betonista reunaa vasten. Sinisilmät vilkuilivat varovasti vieressä seisovaan, hiljaiseksi muuttuneeseen poikamieheen kuin odottaen sopivaa hetkeä. Tai pikemminkin muotoilemaan sanansa oikeaan muotoon, ettei paljastuisi tunkevansa liikaa hänelle kuulumattomille reviireille.


"Sanohan", hän aloitti varovasti pidätellen vaivalloisia nielauksia. Keith käänsi katseensa tyynesti Aleksiin odottaen tämän sanovan asiansa. "Mikset tule sisälle meidän kanssa?"
"Siellä käy tila ahtaaksi", Keithin tyynet kasvot olivat pettämättömät. "En halua tunkeilla."
"Et sä mitään tunkeile", Aleksi naurahti. "Tilaa löytyy. Ja jos ei löydy, niin heitetään Jimi ulos."
Keith naurahti kuivasti, mutta pysyi hiljaa kääntäen katseensa muualle. 
"Tuu nyt vaan", Aleksi hymyili varoen teennäisyyttä kasvoillaan. Keith pudisti hitaasti päätään. "Mikset?"

"Justhan mä sanoin"

"Ei se ole kunnon syy", Aleksin suu vääntyi puolittain vinoon hänen miettiessään miten menettelisi. 

"No minkä syyn sä haluat?" Keith ihmetteli vähän piinatun näköisenä. 

Aleksi kohautti olkapäitään.

"Sen oikean"

"Tiesin, että sulla on taka-ajatuksia", Keith naurahti taas kuivasti pudistellen päätään. "Mitä sä haluat tietää?"

"Ei mulla mitään taka-ajatuksia ole!" Aleksi kiisti vähän loukkaantuneen näköisenä. "Kunhan ihmettelen sun käytöstä!"

Keith hiljeni taas. Hänen suupielensä nyki arvaamattomasti ja nielu huusi lisää tavaraa. 

"Et pidä Johannasta", Aleksi tunnusti totuuden Keithin puolesta.

"Anna tölkki", Keith vältteli hetken aikaa puheenaihetta. Aleksi kumartui ottamaan lattialla olleesta, punaisesta paketista yhden ja heitti sen varoen Keithille. "Ei tässä ole pitämisestä kyse."

"Mistä sitten?" Aleksi kysyi tajutessaan sulkea parvekkeen oven.

"Yritän vaan pitää ne kaksi erossa. Ei tosta pelleilystä tule mitään", Keith hieroi niskaansa pidellen toisessa kädessä kylmentynyttä tölkkiä, tuntien sen viilentävän ja sileän pinnan sormissaan. "Samuel on tarkoitettu yhden illan jutuksi, ei koko elämän aikaiseksi ongelmaksi. Häntä ei ole luotu siihen. Hän ei ole tarpeeksi vahva kestämään ihastumista voimakkaampia tunteita."

"Sinäkö tiedät sen?" Aleksi kysyi hymyillen huomaamattomasti.

"Usko pois. Tunnen veljeni", Keith naksautti tölkin auki ja helli hetken aikaa kurkkuansa, joka oli valittanut kuivuudesta. Aamulla se tulisi olemaan vielä kuivempi. "Ja se tyttö. Kolme vuotta Samuelia nuorempi, eikä tajua mihin leikkiin ryhtyy. Hän tuhoaa identiteettinsä tätä menoa."

"Minun käsittääkseni meinasi jo tänään tuhota", Aleksi myönsi huokaisten syvään. 

"Yritin vain auttaa", Keith pysyi asiassaan. "En vain tahdo niiden kahden tuhoavan toisiaan. Johannallakin vielä elämä edessä ja hän hyörii mieluummin meidän kanssa kuin sen herttaisen ruskeahiuksisen ystävänsä kanssa. Käskin Samuelia olla pilaamatta tytön elämää. Ja ihme kyllä, lopulta sain tahtoni läpi, ja Samuel tajusi jatkaa naisreissujaan normaalisti kaksi kolme viikkoa. Sitä kesti siihen asti kunnes tuo sama, Samuelin pään sekoittanut tyttö ilmaantu sinne Rolliniin töihin, saamari. Samuel olisi yhtä hyvin voinut jatkaa samaa mallia ja pelastaa henkisesti kummankin elämän. Kaiken piti mennä hyvin. Mahdottomia minäkin luulin."

Aleksi tuijotti Keithiä ymmärtäväisesti, ja kuunteli mahdollisimman tarkasti ymmärtääkseen vielä enemmän. 

"Viime lauantainen sekoitti suunnitelman kokonaan. Samuel meni ihan mahdottomaksi Jossun kanssa juttelun jälkeen, jos sitä tavalliseksi jutteluksi edes pystyy sanomaan. Aleksi...", Keith huokaisi taas raskaasti, nielaisten epätoivoisen näköisenä. Hän käänsi katseensa punatukkaan, joka näki Keithin kasvoilta epätoivoisen katseen. "Samuel on aivan eri ihminen. Se on ihan mahdoton."

"Mitä tarkoi--"

"Samuel ei sanonut sinä iltana yhtään mitään, muistatko?", Keith kysyi vakavana. Aleksi nyökkäsi. "Hän lähti uuden naisen kanssa huvittelemaan, ja päätin mennä perään, koska tiesin Samuelin hermojen olleen kireällä Jossun jälkeen. Ja kun minä menin sinne, se oli sellainen rivitalo. Se Samuelin yhden illan juttu oli oikein nätti tyttö, Samuelin ja minun ikäinenkin. Rakastava perhe, ja todella läheinen isoveli."

Keith veti ilmaa keuhkoihinsa hillitäkseen epätoivoisuuttaan ja Aleksi vilkaisi nopeasti ovelle tarkistaakseen ettei kukaan kuunellut. 

"Samuel ampui tytön. Hän ei edes koskenut siihen, ei kysynyt nimeä, ei ikää, ei mitään"

Aleksi hieroi kädellään vaivaantuneesti takaraivoaan ja katsoi Keithiä kulmiensa alta.

"Et oo tosissas", hän puri huultaan.

"Hän oli ampunut kaikki yhden illan juttunsa joiden matkaan oli viikkojen aikana mennyt. Kaikki ne tytöt, joiden olisi pitänyt pelastaa hänet vaipumasta syvemmälle paskaan."

Vain Minä, Hän & Springsteen

Kaivoin mustaharmaiden farkkujeni taskusta avaimia ja vilkaisin taakseni kaiteen yli laskeakseni vielä kerran, kuinka monta kalja-ja olutpakettia koko jengiperhe raahasi mukanaan. Ajatus heidän jälkiensä siivoamisesta ei hurmannut, mutta Samuelin läheisyys korjasi kaiken. Jollain tavalla ymmärsin miksi hän olisi tahtonut paljastaa kaiken Paulalle, enkä siksi vihoitellut hänelle juuri ollenkaan. Tiesin kyllä mitä hän ajoi takaa.

Käänsin avaimia vasemmalle ja painoin kahvan alas saadakseni oven vedettyä auki. Keith kantoi kummassakin kainalossaan kuuden tölkin pakkausta ja tunki itsensä ensimmäisenä sisään. Muut harppoivat peräkanaa perässä, ja tunsin helpottuneeni nähdessäni Riston kädet sidottuna selkänsä taakse, ja Paulin raahaamassa Ristoa sisälle niskasta pitäen.

Pojat olivat parkkeeranneet pyöränsä kerrostalon takana olleelle suurelle ja tilavalle parkkipaikalle, josta löytyi omat paikat niin asukkaille kuin vieraille. Jokainen parkkeerasi oman pyöränsä mahdollisimman kauas toisesta, jotta heidän kokoontumisensa samalle paikalle ei olisi vaikuttanut niin epäilyttävältä. Kyttääviä naapureita, eikä poliiseja kaivattu juuri nyt, joten he kaikki päättivät pitää varansa, Jimi tietenkin painostaen ajatusta olla rasittamatta minun elämääni heidän huvittelullaan.

Roskaton alue sai Kallen hieman tympiintymään ja hän heitti kaikki nahkahousujensa taskuista löytyneet roskat maahan sekoittaakseen ajatuksen täydellisestä "takapihasta" päälaelleen. Hän melkein odotti ihmisten tulleen rähjäämään tälle asiasta, mutta toisaalta hän ei jaksanut välittää asiasta pätkän vertaa.
Valkoinen kerrostalo lukuisine ikkuinoineen ja parvekkeineen sai hänet huokaisemaan syvään ajatuksesta, että hän joutuisi kipuamaan 3 kerrosta ylöspäin.

Samuel saapui viimeisenä varmistaen takaselustansa yllätyksien varalta. Hän asteli kädet taskuissa aluksi tyyni ilme kasvoillaan, mutta nähdessään avoimen oven ja minut kädet lanteilla, hänen suunsa levisi juonikkaaseen virneeseen kuin piilottaen mielessään näkemäänsä ajatusta.
"Mitä virnuilet?" kysyin pidätellen hymyäni Samuelin saapuessa aivan kasvojeni eteen ja hipelöidessä vasenta kylkeäni varovasti työntäen oven kynnyksen yli.
"Sisään nyt vaan", Samuel yritti piilotella hymyään ja veti oven perässään kiinni ja riisui totuttuun tapaansa kenkänsä ennen kuin astui eteisestä pidemmälle.
"Toivottavasti ne ei oo mun vaatekaapilla...", huokaisin pelästyneesti, kurkkien samalla ympärilleni. Koko asunnosta kuului armoton poikien puheensorina, jota kuului joka puolelta. Rasmus, Olli ja Matias työnsivät tölkkejä tilaa vailla olleeseen jääkaappiin ja hätätilanteessa päättivät turvautua pakastimeen ja parvekkeeseen ilman muuttuessa viilemmäksi mitä suurempaa lukua kellon isoviisari näytti.

Samuel ei vastannut mitään, en edes kaivannut hänen vastaustaan. Jotenkin osasin aavistaa mitä hän olisi sanonut, jos hän olisi vain viitsinyt, tai minä olisin painostanut.
"Hei, typy hei! En muista sun nimee mut sinä kuitenkin", Risto horjui olohuoneesta minun luokseni ja osoitti olohuoneen television vierellä ollutta radiota. "Miten ton saa päälle?"
"Ai radionko?" kysyin astellen olohuoneeseen Riston perässä. Teemu sähläsi radion parissa yksinään ja hakkasi sitä hermo kireällä.
"Käytättekö tätä edes?" Teemu kysyi nöyryytetyn näköisenä hänen tajutessaan, ettei osannut saada yhtä normaalia, siniharmaata radiota auki, jonka antenni seisoi pystyssä ja nappulat epätoivoisesti väännettynä melkein sijoiltaan.
"Käytetään", myönsin työntäen Teemua pois tieltä ja yritin säätää radioni takaisin entisiin asetuksiinsa. Samuel nojasi olohuoneen seinää vasten kädet ristissä ja katsoi tunaroimistamme kulmat huvittuneesti koholla.

Painoin on/off-nappia syvään, eikä musiikin lähteeni päästänyt inahdustakaan. Pieni säikähdys mielessäni sai minut siirtämään syyllistävän katseeni Teemuun ja Ristoon, jotka pudistivat päitään syyttömyydensä merkiksi.
"Mitä te teitte?" kysyin murhaavalla äänensävyllä mahdollisimman hitaasti varmistaakseni, että he ymmärsivät asian vakavuuden. Musiikki oli minulle kaikki kaikessa, oli aina ollut ja tiesin sen. Olin elänyt sen parissa, ja sain joka päivä kuunella tarvitsemaani musiikkia radiosta, jonka olin saanut syntymäpäivälahjaksi Nooralta joskus muutama vuosi sitten.
"E-ei mitään! Yritettiin saada sitä päälle ja--", Teemu änkytti perääntyen varovasti, Risto ei pilvien yläpuolella lentämisensä takia tajunnut tehdä sitä samaa. Hän taisi oikeasti olla vähän tyhmä ja huolimaton, tai sitten se vain tuplaantui hänen vetäessään jotain muuta kuin mehua.

"Ei oo totta!" kuulin jonkun ilahtuneen äänen Samuelin nojaaman seinän takaa. Innokkaat juoksuaskeleet minun huoneestani lähenivät olohuonetta, ja vaaleahiuksinen poika kiihdytti vauhtiaan nähdessään minut, liukui lattiaa vasten kumartuen polviensa varaan ja työnsi yhtä cd-levyistäni naamani eteen. 
Jimin aidosti innokas reaktio sai minut hymyilemään leveästi nähdessäni hänen silmissään sen pienen lapsen, joka oli juuri saanut idoliltaan nimikirjoituksen.
"Niin, mitä tuosta?" kysyin hymähtäen. Kannessa luki mustapunaisella, vahvistetulla tekstillä yksi 80-luvun rakastetuimman artistin nimi, joka tunnettiin nimellä "Pomo". Nahkatakki, mustat pörrötetyt hiukset ja kitara, selkä kameraan päin. Hyvin Devilien tyylinen kuva, mutta tuon artistin luonne, olemus ja asenne sointui paljon paremmin yhteen Jimin kanssa, kuin kenenkään muun kohtaamani ihmisen.

"Laitetaan soimaan", Jimi henkäisi huvittavan ihastuneella äänellä kädet innosta täristen, melkein luulin hänen pudottavan levyn käsistään.
"Voi elämä, ei kai vaan...Voi kyllä, juuri se", Teemu valitti hieron avokämmenellään kasvojaansa tuskastuneesti. "Et voi olla tosissas, Jimi."
"Etkö sä ikinä kyllästy ton musaan?" Risto kysyi kulmat epäuskoisesti kurtussa.
"Turvat kiinni, imbesillit. Parasta musaa, mitä te tuutte ikinä kuulemaan elämänne aikana", Jimi työnsi levyn minulle ja alkoi ominpäin tutkia radiota löytääkseen ratkaisun.
Hiljattain loputkin porukasta alkoi siirtyä olohuoneeseen, Rasmus tarjoten Kallelle olutta rauhoittaakseen tämän hermoja.
"Juotavaa tarjolla", Olli kuulutti heilauttaen kättään.
"Ihan kohta", vastasin tuijottaen innokasta Jimiä, joka olisi voinut vahingossa pudottaa rakkaan radioni lattialle siinä summanmutikassa.
"Mitä sä sähläät siellä?" Kalle kysyi siirtyen Samuelin viereen nojatakseen vasten seinää, vaikka sohva olisi ollut vapaana.
"Säätää radion kanssa", Teemu huokaisi.
"Tuleeko sieltä taas matsi?" mustahiuksinen Matias väistyi Eetun ja Aleksin edestä päästääkseen heidät sohvalle istumaan.
"Vitut matseista", Jimi naurahti ja keksi etsiä radion virranlähteen. Hän veti paksun johdon toisen pään esiin ja virnisti voittajan hymyä. "Bingo!"
Teemun kasvoille levisi puna, joka ylettyi hänen hiusjuuriinsa asti. Risto ei vieläkään tajunnut, vaan oli siirtynyt anelemaan Paulilta yhtä ainutta tölkkiä juotavaksi.
Samuelin nauru sai varmasti jokaisen naapurin heräämään painajaisistaan.

"Tuossako se vika oli?" kysyin itsekin vähän nolostuen, mutta toisaalta tunsin itseni hyvin helpottuneeksi tämän työntäessä töpseliä seinään. Jimi veti levyn kädestäni takaisin, aukaisi sen ja radion kannen heti perään pidellen levyä hellävaroen sormissaan.
"Urpoja kaikki", Samuel nauroi.
Jimi painoi kannen kiinni painaen kappaleen numero seitsemän soimaan, ja heitti cd-levyn kannen menemään. Hän nousi jaloilleen, tarttui minua käsistä ja veti olohuoneen keskelle jalat heiluen 80-luvun kevyeiden, helppojen ja yksinkertaisien tanssiaskeleiden tahtiin, ja käsillään hän napsutteli tahtia kuin olisi kuunellut sitä samaa kappaletta koko elämänsä ajan.
"Jimi, en minä osaa", nauroin katsellessani hänen letkeää menoaan ja yritin perääntyä.
"Ei tarvitse osata, makkaratkin osaa heilua tällä tavalla", Jimi nauroi mukana ja lauloi syvällä, karheahkolla äänellä kappaleen ensimmäiset sanat. "I get up in the evening, and I ain't got nothing to say - Laula nyt!"
Hän viittoi minua yhtymään lauluun mukaan ja jatkoi hoilaamistaan pyöräyttäen minua kerran ympäri.
"I come home in the morning, I go to bed feeling the same way"

Teemu väänsi nuppia hitaasti tunnelmaa nostaen kaakkoon ja hymyili tajuttoman leveää hymyä nähdessään meidän kahden mahdottoman huvittavan menon.
Jimi risti kätensä kuin rukoillakseen, katsoen minua tuikkivin sinisilmin jatkaen laulamista.
"I ain't nothing but tired, man I'm just tired and bored with myself. Hey there baby", Jimi sai tahtonsa viimein läpi ja aukaisin suuni yhtyäkseni säkeistön viimeiseen lauseeseen.
"I could use just a little help", ja kertosäe vei meidät mukanaan.

Tunsin itseni typeräksi muun kovisjengin katsoessa puuhailuamme, mutta toisaalta huomasin viettäneeni kaipaamaani laatuaikaa jonkun kanssa, vihdoin. Jimin huoletonta menoa katsoessani ja seuratessani perässä, tunsin jonkinlaista vaarattomuuden tunnetta. Kuin mitään huolia ei olisi, ei minkäänlaisia ongelmia eikä päätä rasittavia pieniä vastoinkäymisiä.
Tälläistä hilpeyttä tunsin viimeksi viettäessäni Nooran kanssa aikaa ennen Jyväskylään muuttoa. Kamala ikävä ja syyllisyys entistä ystävääni kohtaan oli niin raskasta ja mieltä masentavaa, että musiikin tahtiin tanssiminen olisi tuntunut sen jälkeen mahdottomalta.

Mutta Jimin silmät vakuuttelivat toista, käskivät minun antautua kappaleen rytmin luomaan hypnoosiin. Tarjosi silmiensä kautta kättään avuksi, valmiina antamaan hädän tullen tukea ja turvaa ja luvaten äänettömiä lupauksia. Laihahkot, mustalla nahkalla verhotut jalat näyttivät mallia miten elämän läpi tanssittiin ilman kiirettä ja stressiä, ja tahdin mukana napsuttelevat sormet saivat jokaisella napsutuksella sydäntäni rasittaneet kivet vierimään pois paikoiltaan.
Hän tanssi kuin olisi tehnyt sitä koko elämänsä. Hän heilui tuolla tavalla vain tälläisen, hänelle ainutlaatuisen musiikin tahdissa. Hän tanssi kuin olisi ollut idolinsa itse.
Aito, leveä hymy hänen huulillaan sai minut laulamaan rohkeasti kovempaa ja tuntemaan itseni paremmaksi jokaisen huuliltani päästämäni sanan jälkeen.

"You can't start a fire, you can't start a fire without a spark
This gun's for hire even if we're just dancing in the dark"

Vain minä, hän ja Bruce Springsteen.

----------------------------

          Tässä on kyseinen kappale. Suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan, ihan mahtava! Springsteenia kuullaan tarinassa useammankin kerran, koska hänen musiikistaan tulee näiden kahden ystävyyden "symboli".
P.s. näen tuossa videon lopussa näytetyn Brucen ja fanin tanssituokion kohdalla Jimin ja Jossun, en tiedä miks. Olen vissiin taas syventyny liikaa suunnittelemaan näiden kahden tarinaa  :D

Jatkoille

Siirryimme takaisin Passioniin jättäen äskeisen, epätoivotun kohtauksen taaksemme. Tilanne oli hetkeksi pelastettu, vaikkei ilo sisälläni ollut niin kattoon yltävää kuin olisi pitänyt olla. Istuimme suurin osa porukasta mustilla nahkatuoleilla ja yritimme saada jonkinlaista puheenaihetta aikaiseksi.
Paula piti minua kädestä kuin ruostuvainen kahle. Hänen kyyneleensä olivat viimein lakanneet virtaamasta, mutta kivet sydämeni päällä pysyivät vieläkin vierähtämättä paikoillaan. Samuelin istuessa toisella puolellani hyvin epäileväinen ilme kasvoillaan, näin hänen silmistään halun lähteä ja jättää arvottoman porvaristonuorison. Kaulakorut, piikkikorkokengät, kalliit merkkivaatteet, kimaltelevat aitoa hopeaa tai kultaa loistelevat sormukset saivat pikkuhiljaa hänen pinnansa kiehumaan, ja ymmärsin tajuta miksi.

Pysyimme suurin osa penkeillämme vain yhdestä ainoasta syystä. Minun tuomiopäiväni lykkäämistä kauemmas. Olisin mielelläni lähtenyt Samuelin matkaan heti sovinnon jälkeen, mutta velvollisuudentunto piti minua paikoillani ja sai minut tiukentamaan otettani Paulan kämmenestä. Halusin nähdä hänen hymyilevän sitä huojentunutta hymyä, joka pelasti kaiken hänen elämässään. Halusin sen pelastavan minutkin siitä mielettömästä kärsimyksestä.

Puhuminen oli todella vaivalloista ja väkisin vedettyä. Mikään sana ei tuntunut aidolta, jokainen sydämentykytys löi väärää tahtia väärään aikaan, jokaisen uskoessa valheeseen, jonka oli itsekkäästi tarkoitus armahtaa minut.
"Mitä te täällä teette? Aika hauska yhteensattuma nimittäin", Jimi kysyi minulta, aloimme pikkuhiljaa kulkea taas tuntemattomaa tulevaisuutta kohti.
"Juhlimaan koeviikon loppua", Kati vastasi muiden puolesta. Jostain tanssivan ihmismassan joukosta näin Sennin ja Henrin vieläkin tanssimassa täydellisessä, ruusunpunaisen maailman aiheuttamassa transsissa. Roni tanssi tuntemattoman, söpön tytön kanssa ja jutteli tälle mukavia.

Jostain musiikin uumenista kuulin tuttua, vähän juopunutta ääntä, jota vaaleanruskeahiuksinen, väsyneen ja rasittuneen näköinen, mustatoppinen poika yritti raahata sivummalle. Poikien huomio kiinnittyi lähestyvään Pauliin, joka piteli Ristoa niskasta kiinni pitääkseen tämän aisoissa. Hän vilkuili ruskeavihreillä silmillään istuvaa porukkaa ihmetellen, mutta päätti varman päälle olla sanomatta mitään liikaa.
"Istu", hän käski tönien tummanruskeahiuksista eteenpäin kohti vapaana olevaa mustaa nahkapenkkiä, tuskastuneen lapsenvahdin ilme kasvoillaan.
"Älä töni!" Risto kitisi ja yritti päästä Paulin ohi takaisin baarille. "Haen vielä yhden."
"Etkä hae vaan painat persees penkkiin tällä sekunnilla", Pauli painoi hänet istumaan ja kääntyi Samuelin puoleen. "Voitaisiin pikkuhiljaa alkaa lähtemään, paikka ei ole paras mahdollinen."
"Ei selvästi", Samuel totesi ja vilkaisi kysyvästi Jimiin, joka oli jo hetken aikaa tuijottanut vihreäsilmäistä ja tummahiuksista tyttöstä, joka oli varastanut Jimin huomion vasta vähän aikaa sitten. Hänen päässään takoi selvittämättömiä ajatuksia hänen kuunellessaan Minnan huoletonta selitystä Katille, joka näytti ihan ulkomaalaiselta mannekiinilta.

Samuel päätti olla huhuilematta Jimin nimeä kertaa enempää, vaan kiinnostui näkemään Jimin lävitse. Hän vilkuili vuorollaan Minnaan ja vuorollaan Jimiin, tehden omia johtopäätöksiään.
Jimin yhtäkkinen yskä sai hänet heräämään ajatuksistaan ja tajuamaan, että häntä tuijotettiin odottamattomalta taholta. Samuelin terävä ja analysoiva katse sai hänet hieman nolostuneena karaisemaan kurkkuaan.
"Mitä?" hän kysyi hämmentyneenä hakien vastauksia muiden kasvoilta.
"Aletaan siirtyä jatkoille", Risto virnisti leveästi tajuten itsekin asian laidan. "Voit valita mieleisesi henkilöt mukaan."
Jimi pudisti päätään.
"Mennään vaan", hän oli jo aikeissa nousta penkiltään. "Missä muut on?"
"Tiskillä. Koko konkkaronkka", Pauli viittoi tiskin puoleen ja Jimi lähti lampsimaan sinnepäin sen enempää miettimättä.

"Mennään me jo tonne pihalle", Samuel sanoi noustessaan seisomaan ja viittoi Paulia tarttumaan Ristoa taas niskavilloista kiinni.
Risto yritti riuhtoa itseään Paulin otteesta irti ja kääntyi minun suuntaani horjuen.
"Tuutko sä?" hän kysyi kohottaen kulmiaan. Samuel tönäisi häntä eteenpäin.
"Tulee tulee, mene nyt ensin", hän hoputti ja kääntyi minuun suuntaani viittoen minua mukaansa.
Vilkaisin Paulaan saadakseni luvan häipyä heidän matkaansa. Huulikiiltoa loistelevat huulet pysyivät kiinni ja hän kohautti paljaita olkapäitään kuin lähtemiseni olisi ollut samantekevää. Tai sellaiseksi Samuel sen tulkitsi.
Hän tarrasi minua kädestä ja veti melkein yhtä kovaa pihalle kuin äsken kuuntelematta minkäänlaisia vastaväitteitä siitä missä ja keiden luona minun piti olla.
Hän näki vain oman päämääränsä. Ja niin näin minäkin katsoessani hänen totista ilmettään, jonka tulisin näkemään monta kertaa uudestaan.

Muut pojat seurasivat perästä, Jimi porukan päässä iloisesti marssien. Teemu hyppäsi hänen reppuselkäänsä ja kaksikko kaatui nauraen ja kiroten asfalttiin. Muut astelivat heidän ohitseen kulmat merkittävästi koholla.
"Missä Kalle?" mustaruskeahiuksinen Olli kysyi vilkuili ympärilleen eikä noteerannut minua mitenkään ihmeellisesti. "Eikö sitä pitäisi odottaa?"
"Sillä tais prätkä taas hajota", Risto hihitti vahingoniloisesti ajatukselle.

Ennen kuin kukaan ehti tajuta mitä oli tapahtumassa, Risto sai tuntea polttavan nyrkin poskellaan. Jokainen porukassa näki tapahtuneen omin silmin, paitsi Samuel, joka oli keskittynyt pyöränsä käynnistämiseen. Kuin hän olisi nähnyt etukäteen mitä tämä olisi joutunut tuntemaan ihollaan. Tiesi Riston katuvan sanojaan yhä uudelleen ja uudelleen valitessaan ja sanoessaan sanansa väärin. Kalle oli aina paikalla Riston sanoessa pieniä, mitättömiäkin asioita, joista Kalle olisi raivostunut alta aikayksikön.
"Hirnu sen minkä osaat", Kalle murisi ärsyyntyneesti, ja oli aikeissaan lyödä uudelleen. "Tekis niin mieli murjoa viisasteleva kallos."

Hänen harmaat silmänsä olivat kuin heijastava peili, jolla hän heijasti muiden virheet ja epätäydellisyydet takaisin. Mustat hiukset olivat vähän lässähtäneet edelliseen kertaan verrattuna, mutta terävät, voimakkaan ilmeikkäät kasvot pysyivät ennallaan. Asustus oli täysin sama ja siksi hän oli niin helposti muistettava, vastaan kävelevä varoitus. Tai näkemäni perusteella vastaan kävelevä kuolema, joka säästi jokaisen hengen, jos valitsi sanansa prikulleen oikein.
Kuluneet housut näyttivät jo käyttökelvottomilta, mutta hän käytti niitä silti. Välinpitämätön ja tyly asenne suorastaan kumpui hänen paljaalta iholtaan, joka yritti pysyä piilossa muiden katseilta nahkatakin alla.

"Kalle, me lähdetään", Aleksi tarttui Kallen käsivarsista kiinni estääkseen tätä lyömästä Ristoa uudelleen.
"Juurihan mä tulin tänne!" Kalle tiuski.
"Missä sä sitten viivyit? Käskettiin sun tulla tunnin päästä", Olli ihmetteli.
"Mä olin nukkumassa, valmistautuminen kestää", Kalle selitteli voimakkaaseen äänensävyyn. "Minne te nyt sitten olette menossa?"
"Jonnekin muualle. Rauhallisempaan paikkaan mahdollisimman kauas hankaluuksista", Rasmus vastasi sytyttäen tupakkaansa.
"Ja mistä te sellasen kuvittelitte löytävänne perjantai-iltana Jyväskylän keskustasta?" Kalle naurahti kuivasti. "Kukaan ei kipitä kotiin nyt, nousin sängystä koska käskitte enkä lähde kotiin turhan tähden."
"Kuka sanoi, että me täällä keskustassa hilluttaisiin?" Olli pyöräytti huokaisten silmiään.

Samuel viittoi minua luokseen kuunellessaan hetken kinastelua ja käynnisti lopultakin pyöränsä.
"Lähdetään me edeltä", hän sanoi minulle auttaessaan minut selkänsä taakse istumaan. Vilkaisin avuttomiin poikiin ja yskivään Jimiin, joka oli siirtänyt huomionsa meihin kahteen Samuelin käynnistettyä pyöränsä.
Karaisin kurkkuani mahdollisimman kovaa kiinnittääkseni porukan huomion ja saadakseni heidät lopettamaan turhan jauhaamisen. Minua ei otettu kuuleviin korviin. Jimikin alkoi menettää hermonsa Kalleen, joka oli jo valmis hakkaamaan kaikki ympäriltään.

Samuelin hermot katkesivat lyhyeen ja hän tööttäsi mahdollisimman pitkään ja kovaan saadakseen jokaikisen säikähtämään hengiltään. Jokainen silmäpari kääntyi katsomaan meitä kahta ja Samuel tönäisi minua kevyesti olallaan antaakseen minulle puheenvuoron.
Nipistin naama punehtuen naurua pidättelevää Samuelia kyljestä.
"Niin tuota, minun luona on vapaata", yritin puhua mahdollisimman selvällä äänellä ja kohautin olkapäitäni kysyvästi. "Ei se mikään erityisen iso ole, mutta sinne mahtuu."
Pojat vilkaisivat toisiaan kulmat koholla ja katsoivat sitten Samuelia, joka yritti pidätellä huvittunutta tuskannauruaan nipistäessäni häntä entistä kovempaa.

"Kuka toi on?" Kalle kysyi mahdollisimman epäuskoisella naamalla.

Totuudelta kuulostava valhe

Hei! Tässä tämän päivän viimeinen pätkä, toivottavasti pidätte. Olen suunnitellut Jimin varalle todella paljon, ja tunnen itseni ihan kauheaksi sen perusteella mitä olen keksinyt.
Rakastan Jimiä ihan hirvittävästi ♥

Ai niin! Mainostan demilääni vielä täälläkin, en ole vielä missään tämän blogin postauksessa mainostanut! Loving My Devil Boy:n demilä on uudistettu, käykää katsomassa ja liittykää! Hahmoesittelyitä laitan mielelläni, jos joku pyytää!
Pääsette sinne tästä!


Omasta mielestäni jatko kuulostaa hämmentävältä, joten saatan muutella tekstiä! Pahoittelen jos se teitäkin hämmentää!

-------------------


"Jossu", Paula aloitti pidellen kyyneleitään silmissään viimeisillä voimillaan. "Me ollaan puhuttu tästä."
En uskaltanut sanoa mitään. Olisin halunnut, mutta koin parhaaksi pysyä hiljaa, vaikka Paulan silmistä näin ne voimakkaat käskysanat, joita vastustin. En halunnut myöntää mitään. En Paulalle, jolle lupasin sen yhden lupauksen pysyä näistä pojista kaukana. Aluksi niskoillani olisi ollut vain Samuel, mutta jostain syystä astuin yhä syvemmälle loukun uumeniin kiinnijäämisen pelossa, ja löysin itseni tekemässä tuttavuutta näiden poikien kanssa. Tein sen kaiken tietoisesti, ja vaikka en olisikaan tehnyt, Paula ei olisi uskonut.

"Me ollaan toisesta koulusta myös", Jimi aloitti vakuuttelun, ja hämmästyksekseni näin hänen kasvoiltaan totuudelta näyttävän valheen. "Miksikäs sä meitä epäilit?"
"Jossu", Paula toisti nimeäni eikä vilkaissutkaan Jimiin.
"Se on juuri niin kuin hän sanoo", nyökkäsin Jimin suuntaan katsoen häntä apua anellen ja kiinnijäämisen pelosta hytisten.
"Mä en ole niin tyhmä", Paula pidätteli urheana itkuaan ja vilkaisi nopeasti Jimiin arvuutellakseen.
"Kukaan heistä ei ole siitä jengistä mistä luulit", lisäsin yrittäen ottaa Jimin juonesta kiinni, vaikken tajunnut yhtään mitä hän ajatteli. Paula katsoi taas Jimiä kysyvästi ja sitten taas epäluuloisesti Samueliin.
"Kyllä mä tuon hyypiön muistan. Te olette siitä jengistä, tiedän kyllä", Paulan ääni värisi.
"Voi jumakuta, mistä jengistä? Kuka on sanonut että me jostain jengistä oltaisiin?!" Jimi alkoi uskottavasti menettää hermonsa. "Ollaan tavallisia paikallisia!"
"Teillä on samanlaiset tuntomerkit kuin Devileillä", Paula intti. "Älä yritä kusettaa."

"Paula, älä jaksa kuvitella turhia", yhdyin Jimiin, joka keskittyi Paulan vakuuttamiseen.
"Meillä ei ole nahkatakkeja, me osaamme liikkua ilmankin. Meillä ei ole aseita, katso vaikka!" Jimi tunnusteli taskujaan ja toppiansa ja levitti kätensä ilmaan. "Voin ottaa vaatteet pois jos ei riitä."
"Teillä on moottoripyörät", Paula piti mielipiteestään edelleen kiinni.
"Se ei sano vielä mitään", Jimi huokaisi kyllästyneesti. "Oot sinäkin raivostuttavan ennakkoluulonen muija."
"Pakko olla, jos epäilyt on oikeat. Miksei Jossu sitten ole kertonut teistä mitään?"
"En mä näistä osaa mitään kertoa kun pari kertaa tavattu", huokaisin syvään. "Ei ole mitään kerrottavaa. Tavallisia ihmisiä vain, todella kivoja. Tiesin kuinka tulisit reagoimaan, jos olisin kertonut heidän olleen ne samat ketkä näimme heti muuton jälkeisenä päivänä."
"Sanoiko joku meidän olleen se jengi joksi meitä luulet?" Jimi kysyi Paulalta suoraan. Hän kurtisti vaaleita kulmiaan ja upotti lähellä totuutta olevan avuttoman tytön vakaiden silmiensä syvyyksiin, kertoen valheen niin uskottavasti, että melkein uskoin itsekin sen olleen totuus.

Paula pudisti päätään ja huokaisi syvään.
"Ja jos sua noin paljon häiritsee, niin voidaan me häipyäkin! Parempi mennä muualle kuin hillua täällä ennakkoluuloisten teinien keskellä", Jimi tokaisi tylysti ja oli lähdössä moottoripyöränsä luokse.
Minna juoksi ovelta tarttuen Jimiä käsivarresta, saaden kultahiuksisen enkelin kääntymään ihmetellen ympäri.
"Anteeksi", Minna aneli ja vilkaisi minuun.
"No mutta tuohan se tuossa ennakkoluuloinen on. Mitä te puututte asiaan?" Jimi kysyi kohottaen kulmiaan ja viittoi Paulan suuntaan. "Onko täällä lisää hänenkaltaisiaan?"
"Meillä on lupa pelätä pahinta", Minna selitti vaivaantuneesti. "Ja pakko olla ennakkoluuloinen ettei tarpeettomia ja ikäviä asioita tapahdu."
"On tiedättekö aika epäkunnioittavaa tollanen. Miksei Jossu saa liikkua niiden ihmisten kanssa joiden kanssa tahtoo?" Jimi jatkoi aivopesua. "Suomalainen yhteiskunta on niin perseestä."

Paula seisoi paikallaan tuijottaen minua mahdottoman pitkään. Pienintäkään elettä hän ei tehnyt, hän vain seisoi laskevan auringon valossa paikoillaan ja sulki taakseen Jimin ja Minnan, jotka keskustelivat samasta asiasta seuraavat pari tuntia.
Kauniit, sädehtivät silmät vuodattivat kyyneleet vapaasti poskille, joita hän yhtäkkiä alkoi raivokkaasti ja täristen pyyhkiä pois. Juoksin hänen eteensä parissa sekunnissa ja olin huolesta ja pelosta suunniltani pelätessäni hänen lyövän minua ja leimaavan minut kiittämättömäksi valehtelijaksi. Tiesin olleeni sitä.

Mutta silti en halunnut nähdä häntä sellaisena. Minuun koski, koski enemmän kuin tuhat tikarin iskua vatsaan. Jokainen kyynel jonka hän vuodatti, oli kuin kivi sydämeni päällä.
"Paula, älä itke. Pyydän, lyö vaikka, mutta älä itke", olisin halunnut halata tai koskettaa häntä lohduttaakseni ja puhaltaakseni sydäntäsärkevän kivun hänestä pois.
Paula lopetti kyynelten pyyhkimisen ja nosti katseensa minuun, hymyillen kauniimmin kuin koskaan.
"Luojan kiitos", hän huokaisi parahtaen pahempaan itkuun ja kiersi kätensä kaulani ympäri halatakseen. "Luojan kiitos mun Jossu on vielä täällä."
"Olen aina ollut ja tulen olemaan", kuiskasin hänen itkun sekaiseen valituksen sekaan. "En koskaan tekisi sinulle mitään sellaista."

Omat sanani tappoivat kaiken sisälläni. Tunsin olleeni pahempi kuin mikään Jumalan langettama synti maailman päällä, ja syyllisyys tekopyhyydestäni sai minut yhtymään Paulan itkuun.
"Älä sinäkin ala", kuulin Samuelin tuskallisen huokaisun takanani ja se sai minut naurahtamaan kaiken sisäisen kivun keskellä.

Tuijotin Paulan olan takaa kultahiuksista pelastajaani, joka hätyytti Minnaa ja sanatonta Katia takaisin sisälle ja viittoi Samuelia mukaan saadakseen hänet mahdollisimman pian pois paikalta. Hän tiesi Samuelin olleen syyllinen, mutta silti hän uhrautui auttamaan minua, vaikkei asia häntä koskenutkaan. Kyse olisi ollut vain minusta, johon hän oli vain muutaman kerran törmännyt. Silti hän rohkeni hymyilemään minulle sitä iloista ja syyllistämätöntä hymyä, josta luin niin helpottavat sanat kuin "me onnistuimme".
Sinä onnistuit. Pelastit minut kadotukselta. Jos Jumala olisi olemassa, niin se olisit sinä.

Lähellä jäädä kiinni?

Hei taas, rakkaat lukijat! Teidän positiivisia ja rakentavia palautteitanne on ollut aivan mahtavaa lukea, enkä tiedä miten teitä voi kiittää niistä sanoista tarpeeksi! Tarvitsen jokaisen palautteen ihan tosissani voidakseni parantaa tarinaa ennen mihinkään kustantamoon lähetystä! Olen ihan tosissani! Kertokaa kaikki mikä vaivaa, yritän jatkaa tarinaa alusta loppuun ja sen jälkeen korjaan kaiken mistä minulle on huomautettu! Suurkiitos!!

Tässä on lyhyt pätkä jatkoa, mutta aion kyllä jatkaa vielä!


-------------


Hitaasti vetäytyivät vähän kuivilta tuntuneet huulet, joita sinisilmäinen "jokanaisen unelma" lipaisi kielellään saadakseen ne kostumaan. Silmät pysyivät edelleen kiinni omissani, ja kiharat hänen otsallaan yrittivät ahneina saada minusta lisää iloa irti. Hänen vaalea ja luonnollinen ihonsa hehkui pimeässä, vaikka hän oli ties kuinka likainen. Valkoisen paidan tunnistin vasta nyt, ja nostin transsissa käteni hänen vatsalleen silittääkseni ja kosketellakseni sitä.

Samuelin ilme ei värähtänytkään, vaan hän nojautui itseäni vasten hakien uusintaa suudelmien opastuskierroksesta. Yritin painautua mahdollisimman syvälle tiiliseinämää vasten saadakseni lisäaikaa hengittää, ja tiesin kuolevani hänen jalkojensa juureen hapenpuutteesta hänen katsoessaan minua viisi pitkää minuuttia suoraan silmiin, siirtämättä katsettaan mihinkään muualle.

Kuivuneet ja tallatut purkat kenkiemme pohjien alla yrittivät pitää meitä paikoillaan mahdollisimman pitkään. Vanhat, kuluneet roskat sopivat karkeaan tunnelmaan auringon häipyessä talojen taakse sormien ulottumattomiin ja tummat varjot peittivät Samuelin kasvot kokonaan. Siniset silmät tuikkivat hetkestä hetkeen pimeydessäkin, ja ilmeettömät kasvot näyttivät lähes kuolleilta. Häntä oli niin vaikea lukea päällepäin, ja se oli yksi syy niistä tuhansista mikä teki hänestä viehättävän ja puoleensavetävän.

Sanaakaan emme sanoneet. Oli kuin ääni olisi kadonnut hengityksiemme alle, kuin valta olisi karannut kahden toivottoman idiootin käsiin. Aika oli hetken aikaa puolellamme, kunnes se näki parhaaksi saada jotain tapahtumaan. Kuului korkojen kopinaa ja joku tivasi sähisten paniikkia täynnä.
"Missä Jossu on? Missä Jossu on?!" tunnistin hänet jo ensimmäisten sekuntien perusteella Paulaksi. Pysyimme Samuelin kanssa jähmettyneinä paikoillamme ja päätimme olla kurkkimatta nurkan taakse.
"Rauhoitu! Johanna on varmasti hyvissä käsissä!" Jimi yritti rauhoitella ja vilkuili ympärilleen etsien niitä kahta syyllistä.
"Mitä sinä siitä tiedät?! Ja mistä hitosta sinä hänet tunnet?!" Paula hätääntyi entistä enemmän, ja hänen sanansa saivat minutkin pelästymään pahemman kerran.

"Samuel, mun pitää mennä", kumarruin päästäkseni hänen käsiensä alta, mutta hän ei tahtonut päästää. Hän laski kätensä alemmas ja painoi minut seinää vasten. "Pyydän! En halua jäädä kiinni, Paula ei anna minulle ikinä anteeksi!"
Samuel tuijotti kasvojani syvään ja harkiten, raaskisiko päästää pääskystään taas karkuun ja löytää hänet uudestaan kahden viikon päästä. Ajatus ei todellakaan innostanut häntä pätkääkään, ja hän olisi mielellään halunnut pukeutua itsekkään hyypiön asuun, mutta katsoessaan minuun näin hänen silmissään myöntymisen merkin.
Hän vetäytyi taaksepäin ja hieraisi tuskastuneesti kasvojaan.
"Saatana", hän kirosi itsekseen ja käänsi minulle leveähkön selkänsä, jota vasten olisin halunnut painaa pääni ja nukahtaa.
"Tulen kohta takaisin", purin vaivaantuneena hampaitani huomatessani Samuelin pysyvän jälleen vaiti. "Lupaan sen, pysy tässä."
"Ei kun tulen mukaan", Samuel päätti ääneen, kääntyi 180 astetta ympäri tarraten minua samasta, punaiseksi värjäytyneestä ranteestani ja lähti raahaamaan minua mukanaan Paulan ja Jimin näköpiirille.

"Mä sanoin Jossulle, että pysyy teistä kaukana!" Paula korotti ääntään hermot kireällä ja vilkuili ympärilleen huoli purkautuen ulos silmistä. Kati ja Minna seisoivat ovella ihmetellen mistä oli kyse, mutta pitivät huolen siitä ettei kukaan puuttunut asiaan.
"Miten niin meistä? Mistä sä meitä tuomitset?" Jimi kysyi kasvot kysymysmerkkinä.
"Tässä on. Joko tukit turpasi?" Samuel yllätti kaksikon ja sai jokaisen kääntymään äänensä suuntaan. Minä kipitin hänen perässään kasvot tomaatinpunaisina ja tunsin olleeni ansassa. Rukoilin mielessäni jonkun pelastavan minut. Tiesin maan jalkojeni alla murtuvan nähdessäni Paulan kasvot.

Nostin pääni hitaasti kohti Paulaa ja tunsin jumalatonta syyllisyyttä. Hänen sievät, pehmeät huulensa värähtelivät ja kauniit silmät kiiluivat puhtaista kyyneleistä, jotka olivat vaarassa päästä valumaan pitkin kasvoja. Vaarassa pilata koko omatuntoni. Ja ehkä siksi minä puhkesin äänettömään itkuun ennen häntä.
Pettymys Paulan kasvoilla vaati helvetin hyvää selitystä, jota minulla ei ollut antaa.

Jimin kasvoilla näin kuitenkin kaipaavani pelastavan enkelin piirteet. En tajunnut miten sellaisessa pahan ilman lintuun verratussa jengissä oli hänenkaltaisensa ihminen. Hänen paikkansa ei voinut olla Devil's Sons'issa.
Jimi tiesi voivansa pelastaa minut tilanteesta, vaikka Samuel olisi halunnut vain paljastaa kaiken ja saada minut kerralla itselleen. Jimin otsalta melkein näin sen syyttävän, Samuelille tarkoitetun lauseen, joka sai minut sekunniksi hymyilemään. "Senkin itsekäs paskiainen"

Asiaa tähän väliin taas!

Heissan kaikki! Toivottavasti piditte äskeisestä pätkästä ja maltatte odottaa seuraavaa! Vielä en laita, luultavasti huomenna uudestaan kun ehdin!

Äänestys olisi ollut vielä kaksi viikkoa auki, MUTTA mulla on nyt todella iso tarve saada tietää kuinka monta lukijaa tällä novellilla oikeasti on, niin uusin äänestyksen.

Lempihahmosti "Devil's Sons"-jengistä?

Samuel	80 (73%)
Jimi	6 (5%)
Aleksi	3 (2%)
Teemu	1 (0%)
Risto	4 (3%)
Pauli	0 (0%)
Rasmus	0 (0%)
Kalle	0 (0%)
Matias	0 (0%)
Eetu	3 (2%)
Olli	0 (0%)
Keith	12 (11%)

Ääniä yhteensä: 109




Rakkaat lukijat. Puhun nyt teille kaikille. Tarvitsen kovasti apuanne juuri nyt. Vastatkaa viereiseen, uusittuun äänestykseen ja klikatkaa vain. Muuta ei tarvitse tehdä. Pyydän teitä olemaan huijaamatta, sillä tarvitsen mahdollisimman paikkaansa pitävää tietoa.


Niin, kiitos taas tuon yhden kommentin, kiitos sille anonyymille. Olit viimeinen "pisara", joka sanoi että minun pitäisi lähettää tämä novelli kustantamoihin kokeiluksi. Olet yksi niistä useista tuosta samasta asiasta ehdottaneista, mutta nyt päätin kokeilla ja pohtia asiaa, onko novellini lähettämisen arvoinen. Parhaaksi näen lukemalla Devilin läpi (TAAS :D) ja korjaamalla vielä kerran kaikki virheet mitkä löydän, ja sitten odotan vähän aikuisemman ystäväni mielipidettä tarinasta.

Mitä mieltä te olette? Kannattaako ollenkaan, onko tarina kokonaisuudessaan tarpeeksi kiinnostava? Tarvitsisin niitä ääniä nähdäkseni kuinka moni lukee tätä novellia, koska pitää siitä (tai jostain muusta syystä). Kommentoikaa mitä mieltä olette. Ja pyydän, osallistukaa tuohon äänestykseen! Yksi klikkaus vain!

- RockabillyDelilah

Yhteinen planeetta

 KIITOS! KIITOS TODELLA PALJON KOMMENTEISTA! ♥
Luin jokaikisen kommentin itku silmässä ja pakko sanoa, että odotin tasan 20 kommenttia, mutta tulikin enemmän. Kiitos kullat! Todella paljon! :')

Haluaisin vastata kysymyksiinne, mutta velvollisuudentunnosta ja jännityksen ylläpitämisen takia en halua ruveta spoilaamaan.
Mutta sen voin sanoa, että kaikki on tarkkaan suunniteltua, ja kaikkeen löytyy kyllä vastaus. Tässäkin pätkässä vaaditaan Samuelia selittämään se nainen, jonka kanssa meni. Sillekin löytyy vastaus, oottakaa vaan ;)

Kiitos kaikille, ja tässä odottamanne jatko! Toivottavasti ilahduttaa...pitkään oottamanne söpöily.

-------------


"Irti minusta! Irti nyt!" suosiolla hiljensin ääntäni, mutten lopettanut rimpuilua. Samuelin lähelläolo satutti juuri nyt enemmän kuin mikään muu, edes Samuelin puristamaan ranteeseeni ei sattunut niin paljoa, vaikka se huusi kyyneliä vuodattaen häntä päästämään irti, mutta reaktio oli päinvastainen. "Minuun sattuu, päästä nyt irti! Ole kiltti!"
Hän raahasi minua kulman taakse piiloon ja vilkaisi taakseen varmistaakseen ettei kukaan uhkarohkea uskaltanut tulla häiritsemään.

Vetäisin käteni irti Samuelin omasta ja hieroin kivuliasta rannettani vaivaantuneena ja tietämättömänä lainkaan mitä noilla siniharmailla silmillä oli sanottavanaan, ja ajatus sai minut ajattelemaan sitä kaikkein pahinta. Samuelin ilme ei ollut kaikkein mieluisin minkä olin nähnyt, ja ehkä juuri siksi mieleni teki paeta, vaikka toivoin Samuelilla olleen oikeaakin asiaa.
Hän kääntyi katsomaan minuun kulmat tiukasti kurtussa, että olisin melkein voinut verrata sitä näkyä punaiseen Angry Birdsiin.
"Mitä sä luulit tekeväs?" hän kysyi niin tiukkaan äänensävyyn, että melkein luulin hänen puristavan rannettani vieläkin tuntiessani sen viiltävän kivun sisimmässäni. Miksi en pitänyt hänen näkemisestään tällä tavalla? Miksi en tahtonut nähdä häntä vihaisena? Miksei hän voinut kärsiä niin kuin minä, miksi se oli hän, joka pisti minut kärsimään?
Voi miksi olet taas siinä? En pääse sinusta yli tätä menoa.
"Hengailin kavereideni kanssa", kohautin olkapäitäni esittäen tahallani tyhmää. "Enkö saisi?"
"Olit aikeissas kertoa meistä, eikö niin?" Samuelin murisi. Melkein näin pullistuneen suonen hänen otsallaan, ja ärsytyksen hermosavut kuvaannollisesti sanottuna pursuivat hänen korvistaan.
"Miten niin meistä?" naurahdin kuivasti ja lankesin omaksi virheekseni hymyilemään pilkallisesti. "Eihän meitä enää ole."
Samuelin naama vääntyi ihmetykseksi, ja hän nosti kätensä ristiin rintakehänsä päälle. Silmät vaativat tarkempaa perustelua ajatukselleni, ja viha hänen sisällään joutui pysymään vielä pari minuuttia sille varatussa häkissä.
"Anteeks mitä?" hän kysyi kylmän tyynesti. "Miten niin ei ole?"
Huokaisin raskaasti ja vilkaisin sivulle piilottaakseni epävarmuuteni. Minun olisi pitänyt raivota Samuelille edellisen viikon jälkeen, mutta nähdessäni hänet tuollaisena, päätin pysyä mahdollisimman rauhallisena ettei Samuelin viha yltänyt johonkin sellaiseen mitä minä en pystynyt rauhoittamaan.
"Viimeviikkoinen", kokeilin aloittaa yhdellä sanalla.
"Mitä siitä?"
"Se kaikki jäi silloin siihen. Meitä ei enää ole", muistutin varovasti. Näin, kuinka Samuelin kasvoille levisi turhautunut ärsytys ja mieleni olisi halunnut vetää kaikki sanani takaisin saadakseni Samuelin pysymään rauhallisena.
"Kuka sulle on niin sanonu?" hän kysyi kuin kuulustellen minua ja minun syitäni. Tuntui oudolta. Samuel alkoi hiljattain tuntua oudolta.
"Sinä"
"Enkä tasan sanonu"
"Sanoitpas"
"Mitä minä sitten sanoin?" Samuel kohotti odottavasti kulmakarvojaan ja sai minut huokaisemaan raskaasti.
"Ihan kuin minä muistaisin jokaisen sanomasi asian täydellisesti", korotin ääntäni siirtyessämme keskusteluun ja muistoihin, joita en halunnut muistella. Minä idiootti itkin sinä yönä kaikki muistot pois minusta, ja nyt hän tunki niitä muistoja minulle korvista syöttämällä takaisin.
"Aha", Samuel nyökkäili kulmat koholla viisasteleva asenne tunkien hänestä enemmän ja enemmän esiin. "Minäpäs muistan. Jokaisen asian mitä sinä sanoit"
"Nyt puhutaan sinun sanomisista eikä minun"
"Kyllä minä tiedän mitä minä olen sanonut", Samuel huokaisi syvään ja tuijotti minua hetken silmiin. Kuin miettien, muistellen. Siirtyen ajassa viisi yötä taaksepäin ja hakien vastauksia kinasteluumme.
"No mitä?" kysyin hermostuneena. "Ala puhua tai lähden."
"En ole missään vaiheessa sanonut, että meidän juttu olisi ohi", Samuel puhui päälle.
"Sanoit että olen yksi niistä tuhansista muista", yritin pidätellä kyyneliäni muistellessani niitä sanoja. "Ja sä--"
"Sun piti olla", Samuel huokaisi raskaasti.
"Mi-mitä tarkoitat?" sekoitin sanani täydellisesti jäädessäni tulkitsemaan hämmentyneenä Samuelin sanoja.
"Me emme puhuneet eroamisesta missään vaiheessa", Samuel sanoi naama niin totisena, että olisin voinut uskoakin hänen sanojaan. Kuin hän olisi tiennyt täydellisesti kaiken. "Kysyin sinulta silloin, että 'mikset hankkiudu minusta eroon' "
"Ja sinä sanoit minua säälittäväks-"
"Älä vaihda puheenaihetta", Samuel nosti vasemman kätensä etusormensa huulilleni sulkeakseen suuni.
"Miksi kerrot tämä--"
"Hys nyt, minä puhun", Samuel alkoi jo hermostumaan, ja jatkoi puhumista minun tyytyessä hiljaisen tytön rooliin. "Sillä hetkellä sinä olit säälittävä. Tulit minulle väsyneenä selittämään paskaa, etkö muuten osannut tulla selvin päin puhumaan?"
"Se ei ollut minun vikani", jupisin hänen sormensa takaa. Olisin tahtonut suudella hänen sormeaan, mutta tyydyin vain käymään keskustelun suosiolla läpi.
"Ai eikö? Kenen sitten? Minunko?" Samuel kohotti taas kysyvästi kulmiaan. Pudistin päätäni hätäisesti. "Sitähän minäkin."
"Menit sen naisen matkaan", mulkoilin hänen silmiään. "Ja tiesit minun olleen siellä."
"Minkä naisen?" Samuel kysyi ihmetellen.
"Älä yritä, tiedät kyllä mistä minä puhun", vetäisin hermoja pidätellen henkeä ja jatkoin mulkoilemista.
"Ai siitä naisesta? Jaa...", Samuel hiljentyi ja veti sormensa pois huuliltani hieroakseen niskaansa. "No--"
"Selitä vain, minä uskon", oli minun vuoroni kohottaa kädet ristiin ja katsoa Samuelia silmät kiiluen taas kyynelistä.
"Sä ymmärr--", Samuel oli jo selittämässä, mutta astelin vaivihkaa Samuelin ohi päästäkseni karkuun.
"Ihan kuin minä uskoisin jokaikisen sanan mitä sä sanot", korotin ääntäni, ja olin jo jättämässä Samuelin kulman taakse.

Tunsin taas otteen ranteessani, ja joku vetäisi minut takaisin lähtöviivalle. Samuel työnsi minut vasten seinää ja sulki pakotien täysin samalla tavalla kuin silloin Laajavuoren rinteellä. Samuelin silmät niin lähellä omiani sai minut huokaisemaan ikävästä ja kaipuusta, jotka pettymys repi tuhansiksi riekaleiksi.
Samuel katsoi minua kulmiensa alta hyvin tiukkaan, hänen hermonsa olivat jälleen koetuksella hänen katsoessaan minua.
"Miks sun pitää olla noin hankala?" hän kysyi vittuuntuneena.
"Miks sun pitää olla noin paskamainen?!" huusin päälle. "Selität ja teet vaikka mitä paskaa ja tuut nyt selittelemään ja pyytämään anteeksi kuin kaikki olisi unohdettu! Mä en ole tyhmä, Samuel! Ja mä en suostu sun sätkynukeks enää!"
"Kaikelle löytyy selitys", Samuel yritti rauhoitella nähdessään minut huutamassa. Oli varsinainen ihme ettei kukaan tuntematon rynnännyt nurkan takaa paikalle keskeyttämään hetkeä, mutta se ei olisi haitannut meitä mitenkään.
Tuijotimme toisiamme niin syvälle silmiin, että poispääsy oli lähes mahdotonta. En tiedä mitä tapahtui, tunsin hänen hyväilynsä sydämessäni. Tunsin hänen kosketuksensa käsissäni ja poskillani, ja ennen pitkää huulissani. Se kaikki, se täydellisyys jota minä olin hakenut ja tarvinnut niin monta päivää, että olisin voinut seota, oli nyt minun kasvojeni edessä. Ja kaikesta halusta huolimatta minä estin itseäni tekemästä virhettä.
Lankeamasta käärmeen ansaan enää toistamiseen.
"Selitys? JUMALAUTA SAMUEL, KAIKKEA EI VOI SELITTÄÄ!" huusin kuin viimeistä päivää tuntiessani sen kivun sydämessäni. Halusin uskoa, mutta toisaalta en. Halusin välttyä niiltä epävarmoilta valheilta ja kyyneliltä, mutta alkoi jo tuntua siltä, että Samuel oli voittamassa.
"Ole hiljempaa!", Samuel tivasi hermostuksissaan ja viha alkoi taas paistaa hänen kasvoiltaan.
"Minä huudan jos haluan, saatanan kakskielinen käärme! Minä uskon sitä mitä minulla on aihetta uskoa, mutta sinua minä en usko!" huusin edelleen, kyyneleet karaten silmistäni ja valuen poskilla hurjaa vauhtia tipahtaen jalkojemme juureen. Samuel pysyi kulmat kurtussa hiljaisena ja veteli syvään henkeä hillitäkseen itsensä. "Kehtaatkin tulla mun naaman eteen kuin mitään ei olisi tapahtunu! Kehtaatki tulla selittämään, että sun epäkunnioittavalle käytökselle on muka selitys! Tiedän sunkaltaset miehet, saatana! Mene takasi niitten muijies luokse äläkä tule takas--"

Ne huulet hiljensivät omani sekunnin murto-osassa. Ne huulet saivat minut sekoamaan sanoissani ja saivat maailmani pyörimään.
Ne huulet saivat kuin saivatkin minut uskomaan jokaiseen Samuelin sanomaan sanaan, joita en olisi halunnut niin helpolla uskoa.
Hän leikkii minulla vieläkin. Ja minä kyvyttömänä, mitäänsaamattomana sätkynukkena seurasin häntä vieläkin kuin eläisisin hänen vuokseen.

Pysyimme siinä kahdestaan varmaan ikuisuuden, eikä kukaan ulkopuolinen kehdannut tulla häiritsemään. Kukaan ei kehdannut tulla keskeyttämään useiden viikkojen piinan aiheuttamaa ikävän ja kaipuun hiljentämistä.
Sydämeni läpätti hänen vuokseen vieläkin. Tiesin, ettei minulla ollut Samuelilta pakoreittiä, koska vaikka pakenisin, hän pysyisi aina sydämessäni.
Niin syvälle minuun hän oli tiensä kaivanut, että hän sai minut itkemään ja tahtomaan häntä aina vain enemmän. Ja Samuelilla tilanne oli täysin sama hänen painaessaan itseään voimakkaammin minua vasten, ja ahmien huuliani jättäen järkensä taakseen. Sanat vaihtuivat huuliemme kautta toisillemme, ja huomasimme taas elävämme samalla, meille varatulla planeetallamme.
"Anteeksi"
"Et saa"
"Anteeksi"
"Pyydä vielä kerran"
"Anteeksi"
"Rakastan sinua"

Samuelin motiivit?

"Hei, anna tänne se! Anna se takasin!" ruskeasilmäinen siilitukka hyppeli hermostuneena platinablondia kohti ja kurottautui tämän korkeudelle saadakseen lompakkonsa takaisin.
"Eheeenkä anna. Paikka, poika, paikka!" Teemu naureskeli pirulliseen sävyyn, ja yritti tyrkkiä Eetua poispäin kääntämällä tälle selkänsä.
Rollinin edustalla liikkui muutama ihminen ihastelemassa jengin tummanpuhuvia pyöriä, ja osa kääntyi arvelevasti katsomaan tuota kinastelevaa toverikaksikkoa, jotka olivat melkein aina toistensa kimpussa. Tai se oli pikemminkin Teemu, joka oli aina muiden kimpussa, aina muissa kiinni. Etenkin Eetussa, hän tiesi olleensa oikea Teemu-magneetti ja hän vihasi sitä.
Muu porukka istuskeli illansuussa heidän vakiopaikan, Rollinin sisäpuolella, ja vaihteli sanoja, joita he kaksi olivat kyllästyneet kuuntelemaan ja siirtyneet ulkosalle polttamaan sätkät.
"Teemu, se on mun!" Eetu valitti ja alkoi töniä.
"Nyt se vaihto vähäks aikaa omistajaa", Teemu ärsytti tahallaan ja heilutteli toisessa kädessään olevaa lompakkoa Eetun naaman edessä. Eetu yritti vetäistä lompakkonsa tältä takaisin, mutta Teemu ehti estää tämän aikeet nostaen lompakon korkealle päänsä yläpuolelle. "Jos on pituutta niin ota vain."
"Senki mulkvisti. Sulla ei oo mitään oikeutta varastaa mun lompakkoa!" Eetun epätoivoinen ja moraalinen kitinä alkoi kuulostaa huvittavan säälittävältä. Teemu vain nauroi.
"Hyvä sun on Jeesuksena sanoa", hän virnisti. "Oothan säkin muiden lompakot, rahat ja pankkikortit vieny. Voisin muuten kurkata vähän---"


Joku nappasi Eetun lompakon tämän kädestä, ja riitelevän kaksikon huomio kiinnittyi juuri paikalle tulleeseen Aleksiin.
"Älä kiusaa sitä", Aleksi totesi vakavana ja antoi lompakon takaisin Eetulle. "Se usuttaa kohta koppalakit sun perään."
"Miks mun?" Teemu katsoo Aleksia silmät pyöreänä. "Mutta hänhän on yhtä lailla etsintäkuulutettu kuin minä?"
"Anonyymi ilmianto on hieno keksintö", Jimikin saapui paikalle kaivellen taskujaan.
"Eetu ei menis sellasta tekemään", Teemu lässytti tahallaan ja kääntyi Eetun puoleen härnäävä ilme kasvoillaan. "Vai mitä, Kaapo?"
"Ole ny hiljaa!" Eetu punastui. "Itse olet täydellinen Eemeli"
"Eemeli on sivistyneempi ku Kaapo", Teemu virnisti muka-tietäväisenä ja kääntyi Jimin puoleen, joka oli juuri aikeissa sytyttää tupakkaansa. "Lainaa vähän."
"No sinä et ole sivistynyttä nähnykään", Aleksi tarjosi tälle omia kessujaan vetäen esiin samalla omansa. Teemu nappasi häneltä yhden, ja antoi Jimin sytyttää sen.
"No mitä siinä siveäksi ryhtymään kun muijia hyörii ympärillä", Teemu naurahti.
"Siitä puheenollen", Jimi karaisi kurkkuaan ja vilkaisi ympärilleen. "Mikä Samuelilla on?"

Eetu kohautti olkiaan ja ravisti päätään tietämättömänä.
"Jossu ei ainakaan näyttänyt voivan hyvin", hän huokaisi.
"Ei tietenkään, Samuel saa aina loppujen lopuksi naiset oksentamaan tämän teennäisen kylmästä luonteesta", Teemu puhui suorasukaisesti.
"Arvaamaton niin kuin aina ennen", Aleksi jupisi, vaikkei vielä ollut oppinut luottamaan tyttöön.
"Sääliksi käy", Eetu mutristi harmistuneena huuliaan ja tuijotti maata.
"Johan nyt! Ootko sä noin vahvasti sen tytön puolella sen yhden tapaamisen jälkeen?" Teemu kääntyi hämmentyneenä taas Eetuun, joka pelästyneenä nosti katseensa taas ylös häntä pidempiin poikiin. Miltään lapselta hän ei ihan näyttänyt, olihan hän vain vaivaiset 11 senttiä muita lyhyempi.
"No mä...", Eetu kompasteli sanoissaan ja pakeni veljiensä katseita. "Mä, tota..."
"Jossuhan on kiva tyyppi", Jimi puolusti puhaltaen harmaat savut ilmaan.
"Onhan se, onhan se", Teemu nyökkäili, ja oli aikeissaan jatkaa asiaansa, mutta Aleksi puuttui väliin.
"Onko siihen nyt ihan järkevää luottaa? Me ei tunneta koko muijaa lainkaan, ja se voi olla vaaraks meidän touhuille", Aleksi kohotti kulmiaan. "Musta tuntuu, että Samuel tietää mitä tekee."
"Musta taas tuntuu siltä, että Jossu tietää tasan tarkkaan minkä, tai keiden kanssa on tekemisissä", Jimi muuttui vakavammaksi siitä iloisesta, vitsikkäästä persoonastaan.
"Samuelkin näyttää tietävän", Eetu yhtyi Jimin puolustukseen. "Mutta se vaan leikkii."
"Ei se välttämättä leiki", Teemu hymähti. "Kaikkien näiden vuosien jälkeen mä en vieläkään tiedä mitä Samuelin päässä liikkuu. Se on nykyään täysin erilainen."
"Samaa mieltä", Aleksi nyökkäsi ja huokaisi syvään. "Mä vaan pelkään, että se tyttö sekaantuu asioihin joihin sen ei pitäisi, ja sitten se katuu tätä kaikkea myöhemmin."
"Varmasti katuu jo", Jimi lisäsi. "Mutta minkäs sille mahtaa. Minä ainakin olen valmis luottamaan häneen, jos hän on valmis hyväksymään tämän kaiken."

"Mutta mikä sai Samuelin yhtäkkiä muuttamaan mieltään? Miksi se yritti salata asiansa Jossun kanssa? Tätä mä en ymmärrä", Teemu kurtisti kulmiaan teennäisen huvittuneena.
"No sitä nyt on paha mennä arvailemaan", Aleksi vilkuili ympärilleen tarkistaakseen ettei kukaan ulkopuolinen kuunellut. "Veikkaisin Samuelin vain päättäneen niin."
"Minä veikkaan muuta", Jimi pudotti röökinsä maahan ja talloi sen sammuksiin.
"Mitä muuta?" Eetu kysyi jännittyneenä.
"No ettekö te ole huomanneet?" Jimi kysyi ihmetellen.
"Olen olen", Aleksi naurahti. "En ole sokea, jos nyt siis puhutaan samasta asiasta."
"Kertokaa", Teemu kehotti.
"Eikö teistä ole vähän epäilyttävää, että Keith on aina Samuelin seurassa? Ja päinvastoin", Jimi kysyi, saaden Teemun ja Eetun vilkaisemaan toisiaan.
"Vielä kun huomioi sen, että he ovat veljeksiä, ja Samuel kuuntelee ainoastaan Keithiä tehdessään päätöksiä", Aleksi lisäsi sammuttaen tupakantumppiaan sormiensa välissä ja heitti oman röökinsä sivistyneesti roskikseen.
"Tossa on kyllä perää...", Teemu mietti syventyneenä.
"Miksi Keith niin tekisi? Eihän se oo sellanen", Eetu tuijotti ystäviään hölmistyneenä.
"Ei mitään hajua motiivista", Jimi kohautti olkapäitään. "Mutta ei hänkään mikään puhdas pulmunen ole."
"Totta", Aleksi hymähti. "Eiköhän me saada se selville."

Ovi aukeni, ja Risto asteli Matiaksen kanssa porukan seuraksi.
"Terve pojjaat", Risto tervehti iloisena ja sai neronleimauksen imitoida eilistä näkemäänsä tyttöä, jonka nimeä ei viimekertaisen känninsä takia muistanut. "Kuis pärisee?"
"Näyttää siltä ettei pärise ollenkaan", Matias hymähti ja taputti Jimin käsivartta. "Mitä tehdään? Pitäisi keksiä jotain kivaa puuhaa taas vaihteeksi. Pojat alkaa kyllästyä."
"Mutta viime yönähän me taas käytiin huvittelemassa?" Aleksi muistutti.
"Ei riitä, minäkin kaipaan jotain. Juttu ei luista", Matias kohautti olkapäitään.
"No sähän et useammin juttele", Teemu virnisti pilkaten.
"En mielelläni turhista asioista, joita tykkäät aina suustas päästää", Matias huokaisi vilkuillen jonnekin muualle kuin Teemuun.
"Älkää taas aloittako, alan kyllästyä", Jimi huokaisi.

"Kalle ei oo vieläkään tullu", ovi kävi taas ja ensimmäisenä asteli Keith etsien porukasta puuttuvaa jäsentä. "Mä luulin, että se olis jääny teidän kanssa jutskaamaan."
"Ei oo näkyny", Teemu pudisteli päätään. Eetu loi Keithiin varovaisen katseen, mutta päätti vihdoin työntää lompakkonsa takaisin nahkatakkinsa taskuun ja kaivaa kännykkänsä esiin.
"Aina sitä saa odottaa", Pauli valitti. "Alkaa muuttua jo naiseks koko mies."
"Ole ilonen ettei se tullu just tällä sekunnilla esiin", Teemu heitti kyynisesti ja vilkuili itsekin ympärilleen. "Pitäisköhän sille soittaa?"
"Eetu hei, sullahan on just sopivasti kännykkä siinä. Kilautapas Kallelle", Risto ehdotti, ja sai Eetun heräämään ajatuksistaan.
"Jo-joo, ihan kohta. Lähetän vain tämän ensin...", hän nyökkäili ja näpytteli kännykkänsä nappuloita tiheämmin, pieni puna poskillaan.

"Hei, mulla on ajatus", Teemulla välähti.
"Voi ei..."
"Mennään juhlimaan!", hän ehdotti innostuneena.
"Näillä kuteillako? Rollinissa meidät hyväksytään näissä vaatteissa, mutta siellä me saataisiin epäilyt niiskaamme", Rasmus listasi faktoja.
"Mehän voitaisiin vaan heittää nää pois ja pukeutua normaalisti", Matias ehdotti. "Eipähän vaikuteta epätavallisilta."
"Kuulostaa hyvältä", Risto virnisti, totta kai heti myötäilemässä hänen naisystävällisen innokkaan luonteensa tuntiessa.
Eetu kohotti puhelimen korvalleen ja käänsi selkänsä porukalle puhuakseen Kallen kanssa.
"Tiedän hyvän paikankin", Teemu vakuutteli, vilkuillen jokaista vuorotellen. "Vannon, että ette tule katumaan."
"Miten vaan, mulle käy", Aleksi nyökkäsi, ja muut myötäilivät perässä.
Samuel seisoi vaitonaisena syrjemmällä sytyttämässä omaa röökiään, toinen korva höröllä. Hän päätti olla puuttumatta keskusteluun, ja kuunella vierestä.
"No miten on? Käydään heittämässä nahkatakit vaan piiloon, ja mennään tavallisilla paidoilla ja nahkahousuilla sisälle?" Jimi varmisti, ja lisäsi perään huvittuneena "Kai jokasella nyt on joku paita siellä nahkatakin alla?"
Eetu kääntyi Teemun puoleen.
"Mikä aika ja paikka?" Eetu kysyi peittäen luurinsa. "Kalle haluaa tietää"
"Passion"
"Ai se Bar Passion?" Eetu varmisti.
"Just se. Sano sille, että on siellä tunnin päästä, ilman nahkista"


"Tämäkö se on?" Minna katsoi kylttiä silmät pyöreinä.
"Tämäpä juuri", Henri hymyili leveästi. "Kiitätte mua myöhemmin"
"Voi Henri, tää on todella upean näkönen jo ulkoa!", Kati hyppelehti innokkaasti paikallaan. "Mutta miten me päästään sisään?"
"Ei huolta, mun kaverit tulee tuolta jo", Henri rauhoitteli.
"Miten se vaikuttaa mihinkään?" Paula kysyi.
"Ne on kaikki täysikäsiä, joten teiltä ei ikää varmasti kysytä", Henri vähätteli ja lähti lampsimaan Sennin viereltä tovereitaan vastaan.
Kokonainen massamuotiporukka huuteli Henrin nimeä innokkaasti, ja jokainen yritti päästä halailemaan parin viikon sisällä suosituksi tullutta jätkää, joka vaihteli paikkaansa porukasta toiseen. Tässä se taas huomattiin, mutta sen pystyi ottamaan myös toisessa merkityksessä.
Juuri nyt hän taisi yhdistää kaksi tuntemaansa porukkaa yhteen, vaikka ajatus tuntui epämiellyttävältä nähdessäni ne pissikset, jotka roikkuivat poikaystävissään kiinni.
"Tuolta on pakko löytyä mullekin yksi", Paula sähisi tahdonvoimaa täynnä. "Pakko!"
"Sisään sisään, kaikki sisään!" Henri viittoi hymyillen kaikille avoimesti ja katsoi, että jokainen astui peremmälle.
Vilkaisin uudestaan baarin kylttiä epäilys kavaltaen mieltäni.
Bar Passion.

Sisällä loisti harmonisen loistavat valot, jotka tekivät oikeutta jokaisen ulkonäölle. Upea ja näyttävä tila, uusimmat hitit soiden taustalla samalla, kun baarimikko koko tilan keskellä iski jalallaan ja cocktail-pullojensa kanssa tahtia. Porukkaa alkoi hiljalleen tulla, ja paikka alkoi täyttyä meidän suuren porukan astuessa sisään. Henrin ystävät näyttelivät innokkaina henkkareitaan ja samalla pari ylimääräistä.
"Miksei ne kysy meiltä?" Minna kuiskasi varovasti.
"Ne näyttää meidänkin passeja", Senni vastasi.
"Mitä tarkotat? Mistä se on meidän passit saanu?" Kati kysyi hämmentyneenä.
"Ne on väärennettyjä, senkin pässi!" Senni läpsäisi leikillään Katia käsivarteen ja nosti kätensä ristiin. "Henrillä on vaikka mitä kontakteja."
"Mutta sehän on väärin", Minna nielaisi.
"Mitä sitä nyt moralisoimaan, ei näitä käytetä kuin kerran", Senni vähätteli. "Eikö tää teistä oo kivaa?"
"Mua pikemminkin hämmentää", Kati hymähti. "Mistä se on saanu meidän passikuvat?"
"Sitä mäki aina mietin", Senni nauroi. "Ei se kerro. Kontakteja kuulemma nekin."
"Jätkähän pelaa", Paula nauroi.
"Tuuttekste? Isketään kiinni!" Henri kysyi meidän porukalta ja viittoi mukaan. "Senni, tuu! Tanssitaan!"
"Käskystä!" tyttö lähti kipittämään koroillaan kopistellen kohti Henriä ja he alkoivat heilutella lanteitaan musiikin tahtiin.
"No...Paula, tanssitko mun kanssa tähän aluksi?" Roni rohkeni vihdoin avaamaan suunsa ja kääntyi Paulan puoleen.
"Totta kai!"
Toiset kaksi vähemmän, ja jäimme Katin ja Minnan kanssa kolmestaan.

"Siirrytäänkö tonne cocktail-tiskille hakemaan pari?", Kati ehdotti.
"Sitähän varten tänne tultiin", vastasin leveästi hymyillen ja astelimme tanssivien pariskuntien ohitse huoneen keskellä olleeseen baariin, josta löytyi ties minkänäköisiä näyttäviä laseja ja juoma-aineksia. Oikea paratiisi, jota Kati jäi mielellään ihastelemaan.
"Ööö, kolme cosmopolitania", Kati tilasi juotavat vähän hermostuneena ja kääntyi täristen minun puoleeni. "Mä en tiedä näistä juomista mitään. Cosmot on ainoat, jotka mä tiedän"
"Olen samalla lähtöviivalla", lohdutin häntä nauraen. "Nyt on aikaa tutustua. Ota menu"
"Missä sellanen on?"
"Baarimikko on elävä menu"
"Minä en pyytele mitään! Mulla on ylpeyteni", Kati tokaisi esittäen vakavaa, mutta revähti nauruun nähdessään minun ja Minnan katseenvaihdot.

"Haluisin tanssimaan", Minna huokaisi ja vinkkasi baarimikkoa luokseen. "Sex on the beach."
"Mulle kans", Kati lisäsi. "Ja Jossulle."
"Jonkun on pakko olla selvinpäin", yritin estellä, vaikka tiesin päätyväni päivän päätteeksi nurin. Ovikello kilahti useamman asiakkaan valuessa baariin sisään, mutta tulleita ei juuri erottanut muusta bileporukasta, josta jokainen tyrkki hermostuneena toisiaan tilan alkaessa käydä loppuun. Jostain kuului poikien välistä rähinää ja lähentyvää puhetta, mutta en jaksanut kiinnittää mihinkään huomiota Katin ja Minnan varastaessa huomioni kokonaan.
"Kukaan ei ole selvin päin! Kukaan ei ole nyt selvin päin kun Kati on täällä!" ruskeahiuksinen, luonnonkaunis tyttö painosti ääntään oman nimensä kohdalla. "Ja varsinkin, kun sinä olet taas porukassa."
"Missä vaiheessa minä olen muka mennyt pois?" kysyin hymyillen.
"En minä muista...Sä vaan muutuit", Kati kohautti olkiaan ja ravisti päätään. "Ihan oudoks."
"Ihan kuin olisit sulkenu meitä pois", Minna lisäsi ja tönäisi minua varovasti. "On hienoa saada sut takasin."
"Voi murut, te ootte ihan hassuja!" nauroin peitellen vieläkin sitä kaikkea, jota piilotin sisälläni. "Mä oon aina ollu teidän kanssa! On ikävää kuulla, että oon saanu teidät ajattelemaan noin, mutta...mä oon aika introvertti ihminen"
"Se on huomattu", Kati myötäili. "Susta pitää tehdä ekstrovertti"
"Sä oot hyvä noin", Minna hymyili ja painoi päänsä olkapäälleni. "Mutta kun meitä huolestuttaa. Sä et puhu ittestäs enää paljoa mitään."
"Mitä mun pitäisi puhua?" kohotin kulmiani. "En halua vaivata muita omilla asioillani, joilla ei ole päätä eikä häntää."
"Et sinä ketään vaivaa", Kati korotti ääntään. "En tajua miksi ihmiset aina kuvittelevat noin. Ärsyttävää tollanen!"
"Tietäisitpä vain", huokaisin syvään.
"Mitä?" Kati kääntyi katsomaan minuun, Minnasta puhumattakaan.
"No tuolla nyt oli monta merkitystä--"
"Miten niin?" Kati kysyi uudestaan.
"No siis, minuakin totta käi ärsyttää oma itseni ja...ei se ole niin helppoa", hiljensin varovasti ääntäni ja vilkaisin tanssilattialle.
"Kuulostaa epäilyttävältä", Minna vilkaisi Katia.
"Jossu hei, mistä on kyse?" Kati jatkoi kyselyä kulmat kurtussa.
"Ei mistään vakavasta, ei ei!" pudistelin päätäni hätäillen ja rauhoitin ääntäni. "Mulla vaan...on--"
"Jossu, pitkästä aikaa!"

Käännyin hätääntyneenä katsomaan minut pelastaneen äänen suntaan ja näin ne sinisen kirkkaat silmät hymyilemässä tuttavallisesti, kuin viime viikkoista ei olisi ollutkaan. Yllään mustat nahkahousut ja valkoinen toppi, joka antoi kuolattavan näytön hänen käsivarsistaan, joihin hurmaannuin aina uudestaan ja uudestaan.
Miten hän kehtasi? Miten hän kehtasi pelastaa minut siitä tilanteesta, miksei se voinut olla joku muu? Miksi sen piti olla juuri hän?
"Kuka toi on?" Minna kysyi pitäen katseensa yhä Samuelissa. Samuel seisoi edessäni tuijottaen minua tiiviisti silmillään kädet selän takana, ja älysin vasta nyt hänen seisseen vain puolen metrin päässä minusta.

"Meidän pitää puhua", hän jatkoi, välittämättä ystävistäni.
"Voithan sinä sanoa asiasi nytkin. Tässä ja nyt", käännyin ympäri kokonaan Samuelin puoleen ja nostin kädet ristiin. "Mitä asiaa?"
Samuelin katse muuttui hankalammaksi ja vahvemmaksi, ja tunsin paineen niskoillani. Tunsin hänen kiristävän minua jollain telepatialla, mutta en tahtonut luovuttaa hänen nöyryytyksensä jälkeen.
Minä en luovuta!
"Sä et todellakaan oo tota mieltä", Samuel naurahti kuivasti ja kohotti toista kulmakarvaansa sillä viehättävällä tavalla. "Parempi vaan suostua puhumaan kahdenkesken."
"Älä ny, kaveri. Kyllähän me voidaan julkisesti kavereiden kesken puhua", hymyilin mahdollisimman ärsyttävästi.
"Terve mieheen", miellyttävä blondi jätkä ilmestyi näköpiiriini rauhoittamaan tilanteen. Aivan kuin hän olisi katsonut sivusta mitä oli tekeillä. "Kato, Jossu! Mitä sä täällä?"
"Jimi!" hyppäsin tuoliltani halaamaan poikaa aidosta ilosta. "Kysyn sitä samaa teiltä. Onko koko porukka täällä?"
"On! Ootas kun pojat kuulee", Jimi hymyili hurmaavan leveästi. "Eetu ilaht--"
Musta kikkarapää tarttui minua ranteesta ja vetäisi minut pois Jimin luota.
"Samuel?" Jimi kysyi hämmentyneenä.
"Mitä sä teet?! Päästä irti! Nyt!" yritin itsepäisesti rimpuilla pois hänen otteestaan.
"Jos ei hyvällä niin pahalla", Samuel murisi katsomatta minuun ja veti voimalla ulos baarista.


 ------------------------------------

NO NIIN! Tein kunnon pätkän, toivottavasti ilahdutti! :)

Mutta nyt, masennan teitä. Haluaisin kuulla teiltä lukijoilta kommentteja tarinastani. Minkälainen se on teidän mielestänne tähän mennessä ollut, mitä te siltä odotatte ja mistä te pidätte, ja miksi. Haluan kuulla teidän omia mielipiteitä tarinasta, oli ne minkälaisia tahansa. Oletteko positiivisesti yllättyneitä, vai päinvastoin? Ihan mitä tahansa!
Kaipaisisin tälläisiä kommentteja juuri nyt, ja luen kaikki mielelläni. Ja jotta mä todella saisin näitä kommentteja, minä lankean kiristämään teitä.

Jatkoa tulee vasta kun tälläisiä kommentteja on tullut vähintään 20.
Olen kamala, tiedän. Mutta tarvitsen palautetta, ja niitä saan lukijoiltani. Pari ystävällistä ja ihanaa lukijaa on jo kommentoinut ja kiitän heitä siitä :) ♥
Kommentteja voi heittää joko tämän postauksen kommentteihin tai sitten Loving my Devil Boy:n demi.fin keskusteluun (sinne pääsette klikkaamalla tätä).

Kiitän teitä, jotka jaksatte tuota palautetta minulle kirjoittamaan. Kiitän ja kumarran!
Ensi kertaan!