Kasvot taivaassa

Laatikko meinasi pudota käsistäni ja sydämeni oli liikahtaa paikaltaan pelästyksestä. Saadessani laatikosta hätäisen otteen huokaisin helpotuksesta ja kannoin painavaa, vahvalta haisevaa laatikkoa, jossa kilisi lasipullot. Laskin laatikon varovasti edellisten päälle takahuoneeseen, aivan oven viereen ja käännyin ympäri hakeakseni lisää.

Tilaa takahuoneesta oli löytynyt todella niukasti, laatikot kun olivat puoliksi täysiä eikä niitä voinut purkaa pois tieltä. Ja avonaisia laatikoita oli tajuttoman paljon, että pelkäsin tilan loppuvan kesken.

Joka kerta laatikkoa nostaessa testaten käsivarsissani kulkevaa voimaa, ajatukseni katoilivat jonnekin muualle kuin niiden piti. En edes tajunnut mitä ajattelin, ajatukseni harhailivat aivan itsekseen.

Aleksin suhtautuminen minuun oli mieleenpainuvin asia äskeisessä keskustelussa, enkä saanut unohdettua hänen epäilevää katsettaan mielestäni. Karkea ja laskelmoiva, levoton katse, joka oli sekoittanut ajatukseni kokonaan yhtä lailla epäilyksen valtaan.
Oliko sille jokin syy?

Tunsin itseinhoa laskiessani toista laatikkoa lattialle uuden pinon pohjaksi. Pudistin päätäni välttääkseni enempää negatiivista ajattelua ja huokaisin syvään vilkaisten ympärilleni. Oven eteen oli jätetty useita vaaleanruskeita pahvilaatikoita, muuten paikka näytti täysin autiolta sitä yhtä autoa lukuunottamatta, joka oli parkeerattu sivummalle sysimustan varjon suojiin.

Ilma oli puhdas ja raikas, auringonvalo oli hälvennyt lähes olemattomaksi kesän vaihtuessa hiljattain syksyyn ja katulamput oli otettu taas käyttöön.

Taivas oli tummansinisen ja mustan sekoitus ilman sitä hopeaa kuuta ja niitä miljoonia tähtiä. Jostain yritin etsiä Pohjantähteä, mutta luovuin yrityksestä, sillä se oli jossain korkeiden rakennuksien reunojen takana piilossa.

Henkäisin syvään ja jäin haaveillen tuijottamaan tyhjään taivaaseen, josta kukaan ei katsonut takaisin. Mielessäni yritin piirtää Samuelin kasvoja valkoisilla viivoilla, mutta hetken tunsin sekoittavani ne jonkun toisen kasvoihin. Taas.

Melkein tunsin käsissäni hänen pehmeän mustat kiharansa, joilla tykkäsin leikkiä. Melkein tunsin hänen lämpimän kosketuksensa huulissani. Mutta mieleni kurkottaessa kohti niitä muistoja ne lipuivat pois, ja tilalle tuli yksinäisyys hänen lähtiessään omille teillensä kertomatta mitään. Se sama yksinäisyys, joka ilmaantui häiritsemään minua päiväkausiksi.

Siihen asti, kunnes Samuel palasi luokseni ja mieleni oli kirkkaampi kuin tuo varhaisen syksyn synkäksi muuttuva taivas, joka täyttyi hiljalleen pienistä, kirkkaista toiveista, joita luultiin tähdiksi.

Itse asiassa, Samuel oli yksi niistä. Häntä kohti kurkottaessani tunsin itseni jotenkin tyhmäksi yrittäessäni mahdottomuuksia. Mutta silti jatkoin itseni härnäämistä kuin unohtaen kaiken todellisen ympäriltäni.

Mitään tähteä taivaalla ei sillä hetkellä ollut, joten jouduin omaksi onnekseni ja kauhukseni päästämään hetkeksi irti Samuelin poissaollessa.

Henkäisin uudestaan ja jatkoin painavien laatikoiden kantamista nopeuttaen vauhtiani. Kylmäksi muuttunut ilma nosti ihoni inhottavasti kananlihalle ja melkein näin silmissäni hengityksestäni pursuavan lämpimän ilman, joka muuttui tiiviiksi, katoavaksi höyryksi.

Yhdessä niistä näin Samuelin katoavat kasvot, enkä edes huomannut niitä. Hänen ohuet kasvonpiirteensä ja tuikkivat silmänsä hajosivat ilmaan minun kävellessäni epätodellisen illuusion lävitse.

Hieroin kämmenillä käsivarsiani ja suljin takaoven vilkaisten pihalle, oliko sinne jäänyt vielä laatikoita.

Hannu oli käynyt pikaisesti siirtämässä laatikoita sivummalle läpikulkemisen helpottamiseksi, vaikkei tila ollut juurikaan suurentunut.

Työnsin päätäni oviaukosta työntäen käsilläni mustia, roikkuvia nauhoja sivuun. Hannulla alkoi olla kiireistä ja porukkaa oli lisääntynyt niin paljon, että tiskilläkin alkoi olla täyttä. Hannu kaatoi parasta aikaa kolmeen tuoppiin belgialaista olutta ja kuuli kaiken sen melun keskeltä minut. Hän sulki tynnyrin hanan ja kääntyi katsomaan ripeästi minuun ja huokaisi helpottuneesti.

”Tulithan sinä, autahan vähän!”, hän sanoi ja viittasi tiskin ääressä istuviin asiakkaisiin, joiden takana seisoa odotti lisää. Riensin mitään sanomatta Hannun viereen ja vilkuilin ihmisiä odottaen tilauksia.

”Karhua!”

”Lapin Kultaa!”

”Lonkeroa!”

”Yksi kerrallaan”, tokaisin tyyni ilme kasvoillani kääntyen ympäri kylmäkaappiin. ”Tulee kyllä”

Työnsin tölkkejä asiakkaiden keskuuteen ja tilanneet ottivat ne saman tien tunkien tilalle rahaa. Samalla kuljettiin eteenpäin ja porukkaa siirtyi hiljattain tiskiltä pois, osa taas jäi tiskille hengaamaan puolihumalassa.

Hannu hymyili sivummalla katsellen minua tyytyväisenä.

”Osaat nää jutut ihmeen hyvin”, hän sanoi hymähtäen, aukaisi kassan lipaston ja työnsi seteleitä ja kolikoita pieniin lokeroihin, nostellen sieltä samalla vaihtorahoja.

Huulilleni levisi ilahtunut hymy, joka katosi kuitenkin teille tietämättömiin.

Tiskillä istui monia vanhoja ja juopuneita äijänkäppyröitä, jotka turisivat toisilleen olemattomista naisongelmista. Katseeni etsi tiskiltä vielä juotavaa tilaavia asiakkaita, mutta sen sijaan löysin aivan läheltä minua erään tummahiuksisen pojan, jonka humaltunut, vähän kieroutunut katse oli pysähtynyt minuun. Hiukset oli kammattu taakse tuttuun pompadour-kampaukseen ja päällään hänellä oli tupakalta ja kaljalta haiseva musta nahkatakki.

Kieroon katsoneet silmät sädehtivät oliivinvihreää ja kasvot oli ajeltu puhtaaksi sängestä. Kasvonpiirteet olivat varsin komeahkot ja ilme heijasti alkoholin antamaa itsevarmuutta. Hän nielaisi tuijottaen minua edelleen, tarttui puolityhjään, vihreänväriseen lasipulloon ja kaatoi kurkkuunsa suuren määrän litkua ja pyyhkäisi nahkatakin hihalla suutaan paukauttaen pullon äänekkäästi tiskiin. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota.

Arvasin hänet yhdeksi heistä.

Hän aukaisi suunsa ja katsoi minuun varmana.

”Mitäs tyttö täällä tekee? Ei ole sulle hyvä paikka”, hän aloitti pisteitä vähentävällä kysymyksellä. Naamasta näki hänen olleen iskupäällä, tuollaisia kun oli tullut nähtyä monesti aikaisemminkin.

”Samaa kysyisin sinulta”, vastasin siirtäen katseeni kassaan aukaisten sen ja pudotin viimeisimmät saamani tasarahat sinne. Poika katsoi minua vieläkin silmä värähtämättä, kieroutunut katse kadotti hänen vakavamielisen iskuyrityksensä merkityksen.

”Sunkaltaisten tyttöjen ei pitäis olla täällä hommissa, joku vielä turmelee sun viattomuuden”, hän jatkoi epämääräisesti. Jostain syystä olin purskahtaa nauruun ja vältin katsomasta häneen. ”Anna mä vien sut kotiin”

”Ei kiitos tarvitse”, pidättelin nauruani hymyillen ja käänsin katseeni taas häneen. Hänen ilmeensä ei ollut muuttunut yhtään ja vakava ilme pysyi koko ajan samana. Naurunpidättely oli kauheinta työtä ikinä.

”Kai sä vielä viaton oot?”, hän kysyi pokkana naama pokerilla.

”Ei sun tarvitse siitä huolehtia, ole ihan rauhassa vaan”, vastasin vilkuillen ympärilleni löytääkseni Jimin. Olivat jättäneet tämän vahtimatta.

”Onko sulla komeeta poikaystävää?”, hän kysyi taas. Vilkaisin ruskeahiuksiseen poikaan uudestaan. Hän nosti oikean kätensä ja osoitti peukalollaan itseään. ”Tässä sul ois semmone”

Olin juuri räjähtämäisilläni nauruun, mutta hänen pokerikasvojaan katsellessani rohkenin pitämään ilmeeni tyynenä.