Saisit pitää kaiken, jos luovuttaisit

Äimistelin valaistua aulaa omaan tahtiini, katse tähystellen jokaista yksityiskohtaa joka silmilleni hyppäsi. Seinät ja katto oli kumpuilevaa, karhean ja sileän välillä keinuttelevaa harmaata kiveä, kylmä ytimiä myöten kun sormenpäällä kosketti. Lattia laminaattia, sileää ja kiiltävää merkkinä siitä, että siivooja oli käynyt paikan kerralleen läpi sulkemisajan koitettua. Mahdolliset pyödät, kuten info-tiski oli tehtyä tummasta tammesta. Tuolit olivat samantyyppisiä, joskin vaaleampaa sävyä. Aulan eräässä nurkassa lojui ruskea nahkatuoli, sointuen täydellisesti tunnelmaan ja sen luontiin.

Valaistus oli kirkas ja rajallinen. Jimin käsivarsi oli hiukan verran sojossa, piteli kämmenellään kännykkää, jonka valo valaisi enemmän kuin omani. Ai hänellä on tuollainenkin.
Horisontti näytti pari astetta raskaampia varjoja, väritti kylmät sävyt kirkkaiksi, hitusen verran valkoisiksi kuin näkymää olisi kuvamuokattu. Seinät langettivat sysipimeitä varjoja kuin olisimme menossa maanalaiseen suolakaivokseen. Tällä kertaa en vilkaissutkaan toverini suuntaan vaan annoin oman varjoni hukkua muiden sekaan. Askel, perään toinen ja kolmas, olin pian aulan keskellä astelemassa kohti info-tiskiä. Jimi, kumma kyllä, oli edelleen hiljaa, vaikka lauseet selityksistä olisivat olleet tarpeen. Mutta hän pysyi tuppisuuna, tarkkaili menoani pienoinen hymy piilotettuna hänen silmiinsä.

Kiersin tiskin etsiäkseni mitä tahansa papereita mitä sain käsiini. Siistitystä pöydästä ei saanut mitään irti, mutta jossain täytyi olla hyödyllisiä rivejä tai kuvituksia silmäiltäväksi.
"Mitä etsit?" Jimi tepasteli hitaasti perässäni, toinen käsi takin taskussa samalla kun toinen piteli valoa.
"Esitettä", luovutin pinnallisen etsinnän kun rikostoverini valaisi etsintäni olleen tuloksetonta ja päädyin pähyilemään laatikotkin. "Tai opasta, tai jotain muuta vastaavaa."
"Mihin sinä niitä tarvitset?" hän kurkisti pöydän ylitse, varjo heittäytyen päälleni. "Pidetään kierros omillamme."
Nostin päätäni ylöspäin, katsellen häntä hetken yhtä kylmän rauhallisesti kuin hän minua. Hänen silmissään piili hymy, havaitsin sen varmemmin läheltä. Taka-ajatus. Lukittuani kohteeni suljin auki vetämäni laatikot ja nousin jaloilleni, ottaen ensimmäisen askeleen sivuun ennen kuin olin ylhäällä.
"Otan tuon myöntymyksenä", Jimi nyökkäsi huomaamattomasti, kääntyi sitten katselemaan ympärilleen kuin muistellakseen mitkä suunnat veivät minnekin. Hän osoitti oikealla kädellään eri suuntaan, luultavasti puhuakseen itselleen. "Tuolla on Kallioholvi...tuolla naisten ja miesten huoneet...jossain oli se näytöshuone. Mutta missä?"

Jimin yksinpuhelu karkoitti minut omille teilleni. Rohkenin jo kävellä uskaliaammin kohti valaisemattomia nurkkia. Oli fiksumpi veto olla sytyttämättä lamppuja. Hätätilanteessa Jimillä on pyörä valmiina, muistelin.  Käännyin pitkän hahmon puoleen ennen kuin astelin sen pidemmälle aulassa olleesta käytävästä. "Mitä tuolla on?"
"En muista", hän nosti vasenta kättään hieroakseen kiusaantuneena niskaansa. "Siitä on pitkä aika kun kävin täällä viimeksi."
Käännyin jälleen tarkastelemaan käytävää, lykäten päätöstä lähteä taivaltamaan.
"Kokeillaan", ehdotin, edelleen varovasti vaikka olin jo vähän varmempi. Paula ei katsoisi tätä hyvällä jos kuulisi.
"Epäilen sen olevan suunta jota haemme", hän kohautti olkapäitään. Sanoistaan huolimatta ensimmäinen askel antoi yhtälailla myöntymyksen kuin minunkin. "Mikäs siinä."

Käytävä ei ollut pitkä eikä ovia sen kummemmin ollut. Koitin etsiä taskuista omaani kaiken varalle, vaikka tiesin pitäneeni sellaista ääntä pitävää laitetta laukussani, jota ei ollut mukana. Käytävä oli tylsä, sisustamaton ja kauhean mustavalkoinen niin kirkkaan hohdon piirtäessä jokaiseen silmiin pistäneeseen esineeseen illuusiomaisia värejä. Mistään ei kuulunut mitään. Askeleiden alta kaikui hengityksiä, kuiskauksia ja huokauksia, jotka heittivät kylmien kallioiden tuomaan jäätävään sisäilmaan pieniä, sumuisia pilvia, tummempia kuin tupakantunkkaiset sauhut aamupakkasessa. Pojan läheisyys toi lämpöä jo koskemattakin, mutta tiiviintuntuista tietä kulkiessamme läheisyys ei tuntunut muuttavan sitä faktaa, että oma ihoni oli jo kananlihalla.
"Uskoisi täällä olevan edes jonkinlaista lämmitystä", supisin. Tärinät ja selkäpiitä värisyttävät puistatukset olivat vielä pieniä ja mitättömiä. "Jäätävän kylmää. Kylmempää ku ulkona."
Ja oli vasta syksy. Pystyin vain kuvittelemaan minkälainen pohjoisnapa tästä planetaariosta syntyisi joulukuussa.
Ei vastausta, pikemminkin aiheen vaihdos.
"Väärä suunta", hän totesi matalalla äänensävyllä, vilkuili jokaista nurkkaa katse terävänä. "Täällä se ei ole."
"Muistatko nyt?" kysyin toiveikkaana, katsoen jälleen häneen ilme valaisten Jimin kasvoja paremmin kuin kännykkä tietä.
"Hädin tuskin", hän vastasi, kääntyi kannoillaan tarttuen kädestäni vetääkseen minua perässä. Jonkin matkaa luikimme takaisinpäin, hiljaisuus puikkelehtien kerta toisensa jälkeen piinaamaan luvattomilla asioilla liikkuvia kansalaisia. Lainrikkojia. En ole lukenut lakia, pohdin. Olen vielä ensimmäisellä enkä ole käynyt yhtäkään yhteiskuntaopin tuntia. Ajatus herätti mielessäni toiveen voivani olla jengille edes kerrankin hyödyksi.

Käännyin katsahtamaan vielä kerran ihmistä, jonka kanssa en olisi saanut olla. Ihmistä, joka minun olisi pitänyt ilmiantaa joukkoineen.
Toiveikasta ajattelua. Katseeni pysyi yhä hänessä.
"Jimi", en odottanut aukaisevani suuta pitkään hetkeen. Hän kääntyi katsomaan, ilme peruslukemilla. "Mitä me täällä tehdään?"
"Etkö ole jo arvannut?" hän kysyi kääntäen päänsä poispäin. Käsi nousi vähän ylemmäs, jotta joka paikka tuli koluttua varmuuden vuoksi.
"Et sano mitään", kurtistin kulmiani, pitäen ääneni samana. "Etkä elehdi voidakseni päätellä siitä mitään."
Sivusta katsottunakin hänen silmänsä tuikkivat sädehtimisen sijaan. Kuinka monen ihmisen kohtalon sivut olivat repäisty hänen käsillään? Niin monta tähteä tuikki samalla sinitaivaalla keskellä päivää. Eikä hän suonut valaistua ajatusta selventääkseen vastausta kysymyksiin kuinka tai miksi.
Hän ei sanonut mitään. Ei vieläkään, samalla kun hänen silmänsä räpsyivät joka kerralla värin entistä puhtaammaksi. Huomasin ne kymmenet pisamat hänen nenänsä päällä ensimmäistä kertaa.
"Tuo sinussa epäilyttää kaikkein eniten", totesin henkäisten raskaasti. "Et vastaa kun kysytään."
"Kysyt vähän liian paljon", hän latisti sekunnissa. Varovaisuus oli ymmärrettävää, mutta tietyllä tavalla aloin jo tuntea itseni taakaksi. Käännyin pois antaen asian olla.

Aulasta jatkoimme pidemmälle, vastapäisellä seinällä ollessa toinen käytävä, jonka Jimi veikkasi oikeaksi päättäväisestä kävelytyylistä päätellen. Selkeästi hän halusi polttaa sisätiloissa, mutta palohälyttimien havaitseminen katossa sai hänet pidättelemään. Haju oli ja pysyi, nenäni oli jo tottunut niin vahvaan hajuun, että alkoi tuntua siltä kuin tupakantuoksu oli ainoa asia mikä viehätti.
Jimi poltti Camel-merkkiä. Hän poltti sitä aina kun näin hänet vetämässä askia taskustaan, kaupasta tullessaankin hän näpräsi suojamuovia pois hymy pyllyssä. Kalle poltti punaista viime kertaisesta päätellen. Samuelilla vaihteli, tosin varsin usein näin hänen polttavan Chesterfieldiä. Aktiivisesta poltosta huolimatta kapinalliseni oli ainoa, jossa haisi enemmänkin bensa kuin tupakka.
Kuulostin kauhean puolueelliselta. Samuel oli ainoa, jonka tuoksuun olin kiinnittänyt kaikkein eniten huomiota.

Jimin rinnalla kulkiessani havaitsin deodorantin ja hien. Edellisestä suihkukerrasta oli selvästi aikaa, mutta jostain harvinaisesta syystä hän ei tuoksunut niin pahalle. Joko tupakka oli turruttanut hajuaistini tai sitten minä omaksi hämmästyksekseni pidin siitä.
Naurahdin. Samuel taasen haisee pahemmalle kuin läjä kännikaloja kujalla.
"Mikä naurattaa?" Jimin ihmetys sai minut naurahtamaan äänekkäämmin. Hän ei tietenkään osaa ymmärtää. En pystynyt edes vilkaisemaan häneen samalla kun nauroin tajutessani pohtivani maailman typerintä asiaa.
"Ei mikään", virnistin, kääntäen katseeni kauas poispäin hänestä, tukahduttaen loput kurkkuuni.

"Tässä sen pitäis olla."
Jimi asetti avokämmenensä liukuoven pintaa vasten, työnsi puusta tehtyä luukkua varovasti edemmäs testatakseen oliko reitti ongelmaton. Lukitsematon ovi liukui nätisti ulospäin, rohkaisten astumaan peremmälle.
Ovien takana piili alaspäin laskeutuva halli täynnä kirkkaan punaisella kankaalla päällystettyjä penkkejä mustin käsinojin. Tummanharmaa kokolattiamatto oli puhtaaksi imuroitu satunnaisista ruskeista täplistä huolimatta. Kallioseinämät olivat ja pysyivät, langettivat varjoja kännykän lähes valkean säteen riisuessa suurimman osan kadoksiin. Aivan penkkimeren yllä oli puolikuun muotoinen, valkea ulospäin puskeva kumpu. Penkkien takana oli seinän sisään kaivettu pieni reikä, jonka sisään oli työnnetty generaattori. Tai videokamera. Hiljaisuus kaiversi jälkensä tähänkin huoneeseen. Missään ei näkynyt eloa, missään ei näkynyt jälkeäkään kuin huoneessa oltaisiin kertaakaan käyty.

Jimi piteli minulle ovea hetken auki, henkäisi lokakuun vähiin käyvän lämmön. Murretut ovet, avain tarpeeton, askel kaukainen, vieras tuntematon, sana kuulematon kun sen kuiskasi näkymättömille tähdille huoneen perällä. Ovi liukui hitaasti kiinni, valo suuntasi tiensä penkkien taakse. Hän häipyi säheltämään koneen kanssa.
Karkasin etsimään jalansijaa jokaiselle ottamalleni askeleelle, porras portaalta kohti tasaista lattiaa ja tyhjää kumpua, joka odotti kuvitusta. Päästyäni alas, uudet valot napsahtivat päälle päin kasvojani. Jostain kuului ääntä, juontoa. Värit pakottivat sulkemaan silmäni, musta maalaten osaksi mitättömyyttä. Tumma varjo liikkui generaattorin vierestä, loikki löysin askelin joka toisen askelman yli. Asetin käden silmieni eteen estääkseni tilapäisen sokeutumisen ja etsin selvemmäksi piirtyvää olentoa. Jimin kasvoilta erotti viimein elon merkkejä. Juonto soi edelleen taustalla.
"...tervetulo-"
"Mee makaamaan", Jimi neuvoi viittoen alas. "Nautitaan esityksestä."
Hämmentyneenä käännyin katsomaan tähtitaivaalla täydennettyä kumpua, jonka ainoa epätäydellisyys oli oma varjoni. Kyykistyin asettaen käteni selkäni taakse tueksi asettuakseni istumaan. Jimi meni makuulle, asetti kätensä päänsä alle pehmusteeksi ja suoristi jalat venytelläkseen niitä.
"Makuulle", hän toisti tiukemmin, vetäisi paidastani saadakseen tahtonsa läpi. "niin näkyy paremmin."
Pääni osui kevyesti lattiaan, kädet laskeutuivat vartaloni kummallekin puolelle kuin tunnottomat ruumiinosat. Sanattomuus, taivaan valtavuus vei henkeni alta aikayksikön, kun taas Jimi hengitti normaaliin tapaansa; raskaasti ja syvään, tupakkayskä kutittaen kurkkua niin, että tuhina kutitti korviani.

"Kaunista, eikö?" Jimin ääni ulottui samalle tasolle kuin näkymä yllä.
"Pilailet...", vastaukseni tukahtui hennoksi kuiskaukseksi. "...tälle ei löydy oikeaa sanaa."
Hymy valaisi kirkkaammin kuin yksikään tähti, leimui mielistellen aivan olkapääni vierellä. Hymähdys.
"Totta", tuhina muuttui hyräilyksi.

"Miksi?", kysyin kuiskaten, kääntäen pääni sivuttain kohti Jimiä. "Miksi tänne?"
Hetken hiljaisuus, vastaamattomuus. Jimi yskäisi, jonka jälkeen hän karaisi taas kurkkuaan.
"Näytit niin pettyneeltä kun et nähnyt tähtiä", viimein hän tunnusti, puhui suunsa puhtaaksi, ehkäpä jätti pari totuutta sanomatta, mutta itkettävimmät sanat hän lausui. "Etkä ole vieläkään kertonut mikä sinua vaivaa."
Pienoinen hätkähdyksen aiheuttama hämmennys sai minut puremaan huultani niin kovaa, etten olisi ihmetellyt, jos olisin saanut verta vuotavan haavan. Käänsin pääni poispäin, juuri kun Jimi oli omasta vuorostaan kääntymässä.
"Kerro vaan, jos se helpottaa", hän huomasi kaiken. Huoli kurtisti hänen kulmiaan, silmät niellen jotain mitä en osannut tulkita. "Senhän takia halusit nähdä minut, etkös vain?"
Lopeta, tuijotin tiiviisti taivasta huokaisten kärsimyksen ulos. Kylkeäkin alkoi pitkästä aikaa nipistää.
"...sulla ei kuulemma ole muita kuin minä."
Siristin silmiäni, anellen löytäväni pohjoisen.

Löysin  kirkkaimman tähden nopeammin kuin ehdin ajatella mitä jos. Ei-tervetulleet pisarat sekoittivat näköaistin, menneisyyden harhakuvitelmat muistuttaen minua tuhannetta kertaa menetetystä omaisuudesta, jonka olin sokeana hyljännyt uuden alun tähden. Hitaasti vilkaisin itään, löytäen ajatukseni viiltelemässä haavoja ranteisiin.
"Annan sinulle kaiken minkä tarvitset."
Joku haikaili nimeäni, kutsui ja kutsui ja kutsui niin kauan kunnes jokainen sana kuului loputtomana kaikuna, iskien vasaralla nauloja rintaan.
"Voin antaa sen kaiken sinulle jos niin pyydät."
Puristin silmäni kiinni, antaen järkeni pakottaa väkivalloin minua unohtamaan kaiken, mikä vahingoitti.
"Kiinni veti."

Tähtitaivas oli aina ollut huumaavan kaunis. Kauniimpi kuin joutsen tai eteläinen turkoosinsininen valtameri ja sen koralliriutat. Kauniimpi kuin Samuelin sinistäkin sinisemmät silmät tai verensininen nuppunsa aukaissut ruusu. Kauniimpi kuin Jyväskylä, kauniimpi kuin minä. Vähemmän hurmaava sinivalkean kuun ja tähtien vyön siunatessa hänet allaan.
"Jimi", en tunnistanut suolaisia kyyneleitäni. Näin katsomattakin miten paljon huolta hän kantoi.
"Sano vaan."
"Puhu."
Vaivaantunut ilme korvasi apua antamattoman huolen.
"Mitä sanoisin?"
"Et ole puhunut kunnolla vähään aikaan", nielin kärsimykseni, antaen silmieni levittää ripsiväriä niin paljon kuin sielu sieti. Videolta kuulunut ääni puhui päälle. "Puhu jostain."
Hän päätti puhua Minnasta.