Kallioplanetaario

Hän repäisi suojapaperin riuhtaisten irti, veti kaksi pätkää askista heitettyään roskan pois täyttämästä tämän kämmeniä. Toisen hän asetti tapansa mukaan huulilleen, tottuneesti. Jäljelle jääneen hän tarjosi minulle, kohottaen aavistuksen verran kulmiaan katsoessaan tyynesti minuun. Käsi oli vakaa.
Nappasin mitään sanomatta tarjotun kessun, katselin sitä hetken kuin miettien kahdesti viitsisinkö rikkoa antamani lupauksen toista kertaa. Samuelia ei tosin ollut mailla halmeilla, eikä yksi mitään peruuttamatonta tehnyt. Jimi vetäisi pian zipon esiin, sytytti omansa ja heti perään omani, piilotti pian senkin antaessaan uuden harmaan pilven tupruta pieninä annoksina suupielistään. Omani liittyi tanssien sekaan kuin ei olisi päivänvaloa ennen nähnytkään. Katseeni kohosi savujen mukana taivaalle, silmäillen pilvenrepaleita, joiden reunat heijastivat vielä parin asteen verran auringonvaloa.
Jimi vilkaisi minua, seurasi katsettani taivaalle ja sitten taas minua, pitäen tyyntä ilmettä kuin hän olisi syntynyt sen kanssa. Hän laski painonsa toiselle jalalle, koukisti hiukan verran toista ja henkäisi.
"Ei tähtiä."
Laskin katseeni hetkeksi häneen hiukan ihmetellen yhtäkkistä toteamusta, hymähdin ja nostin horisontin takaisin äärettömiin.
"Ei tiedä hyvää", lisäsin myöntäen. Aika oli valunut lähelle puoli seitsemää, vaikka tuntui että olisi kulunut vaivainen tunti. Olimme pyörineet Vaajakoskella pidemmän aikaa kuin oli suunniteltu.
"Syksy ei koskaan tiedä hyvää", hän mutisi käheästi, karaisi kurkkuaan selventääkseen ääntään. Lopetin taivaan tölläämisten lyhyeen, huokaisten syvään työntäen vapaan käteni farkkujeni taskuun. Jimi piti katseensa edelleen minussa, pysyen vaiti.

"Oli mukava kun suostuit viettämään aikaa kanssani vaikka sulla ei nähtävästi ollut sitä antaa", osoitin epäsuoran kiitoksen katsomatta häneen. Oletettavasti Jimi olisi vain tuhahtanut, mutta sen sijaan hän pysyi hiljaa. Melkein uskoin hänen väistäneen aiheen tahallaan niin kuin hänellä oli tapana, kunnes hän avasikin suunsa.
"Täytyy myöntää, että oli aika yllätys, että ilmoitit kaivanneesi nimenomaan mun seuraa etkä Samuelin", hän naurahti kuivasti.
Ihmettelin sitä itsekin. Odotin löytäväni vastauksen jos katsoisin taas Jimiin, mutta sain mieleeni enemmän kysymyksiä kuin niihin vastauksia. Vastaamatta jättäminen alkoi jo tulla tavaksi ja Jimi jostain syystä huomasi - senkin.
"Tapahtuiko teidän välillä jotain?" hänen äänensävystään erotti hiuksen hienosti vienon huolen. Hän kurtisti kulmiaan, katsellen niillä silmillään niiden ali omiani.
Pudistin päätäni kieltävästi.
"En viitsi koko aikaa roikkua muissa", tuijotin muualle, lausuen sanat ohimennen. "Mulla ei ole muita kuin sinä, joka tietää mun kävelevistä ongelmista etkä tuomitse siitä."
"Tuomitsin", hänen kulmansa olivat edelleen kurtussa. "Tuomitsen edelleen."
Laskin katseeni maahan, puhaltaen sauhut sivummalle, mutta sainkin ne päin kasvojani. Olisin halunnut selittää kutsuhuutoni syyn, mutten uskonut hänen tajunneen siitä huolimatta. Hän asui samassa maailmassa kuin Samuel. Miksi edes yrittää?

Ennen pitkää Jimi tumppasi kessunsa, tallasi sen ja silmäili pyöräänsä silmäkulmastaan. Pienikin vilkaisu hänen kohteensa suuntaan ja osasin jo nähdä kerrostalon edessäni. Jimin esimerkkiä seuraten pudotin puolimatkaan poltetun tupakan maahan ja astelin perään, jättäen sen sammumaan oman onnensa nojaan.
"Vietkö mut kotiin?" kysyin varovasti kun saavutin hänet. Jimi kipusi pyöränsä selkään, nyökkäsi kevyesti vilkaisematta minuun samalla kun käynnisti allaan olleen hirviön.
Noustuani kyytiin hän kaasutti lähes samantien, itsevarmana siitä että olin ehtinyt ottaa hyvän asennon. Käännettyään pyöränsä suunnan kohti keskustaa, painoin pääni hänen nahkaista selkäänsä vasten ja tungin salaa tulevat huoleni sinne. Perjantai. Tiesin syyn varsin hyvin. Ymmärsin syyn varsin hyvin. En tiennyt ymmärtäisikö hän. Parempi antaa asian vain olla.

Keskustan ohi ajettuamme ja päästyämme Savelan Länsiväylälle, Kypärämäelle ja Laajavuorelle vievälle risteykselle tutut näkymät alkoivat herätellä haluani vaihtaa sanoja ennen kuin oli liian myöhäistä, viikon odotuksen jälkeen niille huolille ei olisi ollut enää tilaa, ehkäpä jopa paisuneet pahemmiksi kuin ihmismieli pystyi sietämään. Sellaiseen odottamiseen olin jo tottunut, odotettavasti aikaväli oli pidempi kuin pelkästään hienoinen viikko. Karhea asfaltti viilsi pyörien alapuolella näiden pyöriessä vinhaa vauhtia kohti tutumpia kolkkia, maisemat vaihtuen yhä suurempikokoisiin kerrostaloalueisiin. Kaduilla hölkkäsi muutama vanhempi opiskelija, pari tusinaa pariskuntaa ja vanhaa rähjäätynyttä ukonpahaista pyöräilemässä teitään pankkitilille, tavalliset kesäpaidat vaihtuneina tuulitakkeihin. Katuvalot oli jo sytytetty, liikennevalot seisoivat ja valaisivat risteyksiä sekä ihmisten mieliä kirkkaampina kuin koskaan siihen aikaan vuodesta. Paula luultavasti joko odottaisi tai olisi kaverilla. Kello ei ollut edes paljoa. Ajatus loppuillan puuhailusta oli vielä hämärä, eikä ideaakaan ajan kuluttamisesta syntynyt tuosta vain.

Asfaltti oli kulunut, jarrutuksen jälkiä ja painaumia, halkeamia, kaikkea siltä väliltä. Purkkia tallattuina askelta kovemmaksi kiinni pintaan, näyttäen kuinka omat ajatuksetkin jäivät junnaamaan paikoilleen niin kuin aina ennenkin. Olisin halunnut vain sanoa ei selittämättä syytä. Jimi ajoi Laajavuorta kohti, edelleen sanomatta mitään ihan kuin sanat olisi sanottu, raja olisi tullut vastaan vaikkei mitään oltu tehty. Tämän päivän saldo käytetty ja jämät jätettiin omistajalle, joka palasi kuka ties milloin. Huokaus lipsahti huulilta kerta toisensa perään, kukaan ei kuullut, ei välittänyt.
Ennen kuin ehdin tajuta asiaa, Jimi kaasutti reippaasti kotirakennuksen ohi kuin ei olisi huomannut sen olleen siinä.
"Jimi", vetäisin hänen takin helmastaan tarpeeksi kovaa, että hän tuulenpuuskassa tuntisi jotain häiritsevää nykimistä. "Ajoit ohi."
"Tiedän", välinpitämätön vastaus kuului mutinana ja hän väänsi kaasukahvaa vähän reippaammin. "Pääset kotiin vähän myöhemmin."

Tie virtasi joen lailla eteenpäin, kiemurellen ja kaarrellen kuin käärmeen reitti kohti uhrinsa pesää. Ennen pitkää metsien puut kohosivat pidemälle kohti taivasta, lausuen uudenlaisen pimeyden sanat kuin roskaa vain. Kello tikitti yhtä vauhdikkaasti eteenpäin kuin vauhtimittarin viisari kohti itää, hiipien hiljaa kohti täydellisyyttä kun Palokkaan vievä risteys viimein saapui näköpiiriin parin kilometrin jälkeen. Muita ajoneuvoja ajeli satunnaisesti ohi summanmutikassa. Miten meidän keskustelusta oli tullut yhtäkkiä niin vaivalloista?
Kauaa ei kellon viisarit itsepintaisesti tikittäneet Jimin kääntyessä jälleen erään risteyksen kohdalla, tällä kertaa oikean sijasta vasemmalle. Ruskeassa kyltissä luki valkoisin tikkukirjaimin Kallioplanetaario, saaden silmäni melkein pullistumaan pääkopastaan. Katseeni siirtyi sekunnin murto-osassa rivakammin Jimin vinoon sivuprofiiliin, vilkuillen tätä vuorottain sivupeilin kautta että suoraan, anellen vastausta tärkeimpään kysymykseen, joiden jatkuva ja loputon virtaus ei tuntunut ikinä kuihtuneen tai pysähtyneen.
"Minne me mennään?" olin tajunnut kysyä sen tärkeimmän kysymyksen viimein ääneen.
"Kai näit sen kyltin?"
"Joo."
"Sinne me mennään."

Synkempi metsä valui ohi, tiheämpänä ja runsaampana kuin muutama minuutti sitten. Luonnollisesti erehdyin varmistamaan Jimin sivuprofiilin vähän väliä, ennen pitkää luovuttaen hetkeksi, tyytyen tuijottamaan taakse jääviä maisemia. Muutaman kilometrin jälkeen nekin alkoivat muuttua yksitoikkoisiksi ja uuvuttaviksi kun tarpeeksi pitkään katsoi kummallekin puolelle. Ikuinen nuori poika ohjaimet käsissään ei jarruttanut edes näin mutkaisella tiellä, saaden autonomiset sisäelimeni kiipeämään kohti kurkkua. Suutani en viitsinyt aukaista puhuakseni tai kysyäkseni miksi, Jimistä oli tullut pienessä ajassa vaitonainen ja vähäsanainen.
En pitänyt siitä.

Muutaman lisäkilometrin jälkeen hän hidasti vauhtia. Kurkistin hänen olkansa yli nähdäkseni. Jimin olkapää nykäisi, osui leukaani, saaden minut perääntymään. Hieroessani kivuliasta leukaa, kuski viimein hidasti, kääntyen kahdessa risteyskohdassa joka kerta oikealle.
Etappi oli parkkipaikka, iso ja tilava, typötyhjä ja sotkuinen tuulen mukana tuomista kuusen neuloista. Metsäraja ei ollut kaukana.
Etäämmällä oli kallio ja sen edustalla lyhyitä tolppia yhdistettyinä nauhoilla toisiinsa. Tolppien välistä vei punainen, likaisen ruskeaksi tallattu pitkulainen matto, jonka pää ulottui suljetuilta ovilta parkkialueen rajalle asti. Kallion seinämä oli yhtä repaleinen kuin taivaankannen peittäneet pilvet. Kaksoisovet olivat läpinähtävää lasia, takana koko sisänkäynnin mittaista verkkoa, joka tuplasi suojauksen murtovarkailta.

Jimi pysäytti ajopelinsä lähelle sisäänkäyntiä, vähät välitti vapaista parkkiruuduista ja parkkeerasi omansa miten sattui. Hän laski tukijalan alas, odotti minun nousevan kyydistä, sammutti pyörän ja tunki avaimen taskuunsa. Noustuani hänen kyydistään käännyin katsomaan kalliota silmät ammollaan. Blondi jätti pyöränsä aivan edustalle vaakasuoraan, jotta lähtiessä ei olisi tarvinnut peruuttaa.
Unohdin täysin kysyä mistä oli kyse. Varsinainen ihme, kysyin jatkuvasti itseltäni kaikkea sekavaa ja epäolennaista.
Jimi tepasteli muina miehin ohitseni, kaiveli taskujaan eikä tarvinnut pitkään arvailla mitä hän haki.

Olin joskus yhdeksän vuotiaana toivonut näkeväni tämän paikan edes kerran. Isoäiti yritti toteuttaa toiveeni, nappasi minut autoonsa ja lähti ajamaan. Emme ikinä päässeet perille. Niin vanha muori oli, niin epäileväinen tieviitoista eikä jaksanut kulkea kymmentä kilometriä pidemmälle Kallioplanetaarioon osoittavasta kyltistä. Se retki jäi siihen.
En ollut tajunnut että tämä paikka oli vielä pystyssä. Enkä ollut menneiden kuukausien aikana tajunut, että sielläkäynti olisi nyt ollut mahdollista asuessani Laajavuorella. Tapitettuani kalliota pitkään, en ollut tajunnut Jimin löytäneet taskuistaan muutakin kuin tupakkaa ja sytkärin.
"Mitä teet?" heräsin mietteistäni ja seurasin Jimin askeleita, kuin hän ei olisi sinäänsäkään, että pyörimme alueella, jossa meillä ei ollut mitään tekemistä. "Paikka näyttää olevan suljettu."
"Kyllä minä sen tiedän", Jimin vastaus kuului muminana hänen puhuessaan tupakka suussa. Hän sääteli jonkin aikaa lukon kanssa. Purin alahuultani epävarmasti.
"En kaipaa ikävyyksiä", intin, ääneni vaipuen varovaiseksi kuiskaukseksi.
"Jos tapahtuu vahinko niin pyörä on lähtövalmis", Jimin tyyneys rauhoitti. Kurtistin kulmiani, siitäkin rauhallisuudesta ja itsevarmuudesta huolimatta epävarmuutta täynnä.
"Olet suunnitellut tätä", tuomitsin peläten. Tiesinhän minä, että he tekivät tälläisiä asioita kaikki ne kerrat kun minä en ollut paikalla. Silloin kun minä en ollut heille olemassa. Silloinkin kun olin heille olemassa.
"Jonkin aikaa, juu", Jimi myönsi jatkaen touhuaan. Olisin vielä halunnut pistää vastaan, pistää hänet miettimään päätöstään uudestaan ja anella meitä lähtemään. Olisin halunnut vetää häntä korvasta ja sanoa sen ein jonka niin kovasti halusin sanoa joku aika sitten.
...pettääkseni sen jännityksen tunteen, joka sykki jossain lähellä tärkeintä elintäni.

Ristin käteni rintakehäni ylle, mutristin huuliani ja kurtistin kulmiani seisten suorassa. Jimi jatkoi esineensä kanssa peuhaamista. Ajan ratas liikkui omia menojaan, antoi jännityksen kasvaa kuin lois epävarmuuden vierellä. Kuuset, havut, koivut, kaikkialla humisi ja tuuli huokaili. Jossain naksahti.
Jimi nousi jaloilleen sauhut lentäen ulottumattomiin kun hän otti kessunsa etu-ja keskisormensa väliin, kääntyi viistosti minun puoleeni puolinainen virne suupielessään kuin olisi todistanut olleensa jonkin palkinnon arvoinen. Hän käänsi minulle selkänsä jälleen kerran, sanomatta edelleen mitään ja veti oven varovasti auki. Teräsverkko oli paljon helpompi nakki. Hän aukaisi senkin minuutin jos toisen jälkeen, kokonainen virne naamataulullaan.
Se oli pikemminkin hymy.
"Se on sun", hän ilmoitti, kuiskaten sen kuin tuuli hyppien oksalta toiselle. Purin edelleen alahuultani, kurtistaen kulmiani, tuijottaen enemmänkin Jimin peilityyntä hymyä kuin kallioon kaiverrettua rakennusta. Astuin kynnyksen yli sanaakaan sanomatta, sukeltaen pimeyteen Jimi aivan selkäni takana. Ovi sulkeutui, mustuus oli ankarampaa kuin oletin.

Jimi hiipi takaani näkemättömän sekaan. Joku sytytti valot.

-------------------
Anteeksi lyhyt jatko, pyrin tuottamaan jatkoa mahdollisimman pian! C: Kuten Demissä sanoin, olen Kroatiassa, mulla ei ole omaa konetta mukana enkä pääse tuosta vain kirjoittamaan. Nytkin huijasin pikkuveljeltäni koneen päästäkseni kirjoittamaan, koitan samaa temppua jatkossa.

Tässä ei vielä tapahtunu juuri mitään, olen pahoillani siitä. Kaksi tai kolme tulevaa pätkää on enimmälti näiden kahden ystävyyden sitomista.