Saisit pitää kaiken, jos luovuttaisit

Äimistelin valaistua aulaa omaan tahtiini, katse tähystellen jokaista yksityiskohtaa joka silmilleni hyppäsi. Seinät ja katto oli kumpuilevaa, karhean ja sileän välillä keinuttelevaa harmaata kiveä, kylmä ytimiä myöten kun sormenpäällä kosketti. Lattia laminaattia, sileää ja kiiltävää merkkinä siitä, että siivooja oli käynyt paikan kerralleen läpi sulkemisajan koitettua. Mahdolliset pyödät, kuten info-tiski oli tehtyä tummasta tammesta. Tuolit olivat samantyyppisiä, joskin vaaleampaa sävyä. Aulan eräässä nurkassa lojui ruskea nahkatuoli, sointuen täydellisesti tunnelmaan ja sen luontiin.

Valaistus oli kirkas ja rajallinen. Jimin käsivarsi oli hiukan verran sojossa, piteli kämmenellään kännykkää, jonka valo valaisi enemmän kuin omani. Ai hänellä on tuollainenkin.
Horisontti näytti pari astetta raskaampia varjoja, väritti kylmät sävyt kirkkaiksi, hitusen verran valkoisiksi kuin näkymää olisi kuvamuokattu. Seinät langettivat sysipimeitä varjoja kuin olisimme menossa maanalaiseen suolakaivokseen. Tällä kertaa en vilkaissutkaan toverini suuntaan vaan annoin oman varjoni hukkua muiden sekaan. Askel, perään toinen ja kolmas, olin pian aulan keskellä astelemassa kohti info-tiskiä. Jimi, kumma kyllä, oli edelleen hiljaa, vaikka lauseet selityksistä olisivat olleet tarpeen. Mutta hän pysyi tuppisuuna, tarkkaili menoani pienoinen hymy piilotettuna hänen silmiinsä.

Kiersin tiskin etsiäkseni mitä tahansa papereita mitä sain käsiini. Siistitystä pöydästä ei saanut mitään irti, mutta jossain täytyi olla hyödyllisiä rivejä tai kuvituksia silmäiltäväksi.
"Mitä etsit?" Jimi tepasteli hitaasti perässäni, toinen käsi takin taskussa samalla kun toinen piteli valoa.
"Esitettä", luovutin pinnallisen etsinnän kun rikostoverini valaisi etsintäni olleen tuloksetonta ja päädyin pähyilemään laatikotkin. "Tai opasta, tai jotain muuta vastaavaa."
"Mihin sinä niitä tarvitset?" hän kurkisti pöydän ylitse, varjo heittäytyen päälleni. "Pidetään kierros omillamme."
Nostin päätäni ylöspäin, katsellen häntä hetken yhtä kylmän rauhallisesti kuin hän minua. Hänen silmissään piili hymy, havaitsin sen varmemmin läheltä. Taka-ajatus. Lukittuani kohteeni suljin auki vetämäni laatikot ja nousin jaloilleni, ottaen ensimmäisen askeleen sivuun ennen kuin olin ylhäällä.
"Otan tuon myöntymyksenä", Jimi nyökkäsi huomaamattomasti, kääntyi sitten katselemaan ympärilleen kuin muistellakseen mitkä suunnat veivät minnekin. Hän osoitti oikealla kädellään eri suuntaan, luultavasti puhuakseen itselleen. "Tuolla on Kallioholvi...tuolla naisten ja miesten huoneet...jossain oli se näytöshuone. Mutta missä?"

Jimin yksinpuhelu karkoitti minut omille teilleni. Rohkenin jo kävellä uskaliaammin kohti valaisemattomia nurkkia. Oli fiksumpi veto olla sytyttämättä lamppuja. Hätätilanteessa Jimillä on pyörä valmiina, muistelin.  Käännyin pitkän hahmon puoleen ennen kuin astelin sen pidemmälle aulassa olleesta käytävästä. "Mitä tuolla on?"
"En muista", hän nosti vasenta kättään hieroakseen kiusaantuneena niskaansa. "Siitä on pitkä aika kun kävin täällä viimeksi."
Käännyin jälleen tarkastelemaan käytävää, lykäten päätöstä lähteä taivaltamaan.
"Kokeillaan", ehdotin, edelleen varovasti vaikka olin jo vähän varmempi. Paula ei katsoisi tätä hyvällä jos kuulisi.
"Epäilen sen olevan suunta jota haemme", hän kohautti olkapäitään. Sanoistaan huolimatta ensimmäinen askel antoi yhtälailla myöntymyksen kuin minunkin. "Mikäs siinä."

Käytävä ei ollut pitkä eikä ovia sen kummemmin ollut. Koitin etsiä taskuista omaani kaiken varalle, vaikka tiesin pitäneeni sellaista ääntä pitävää laitetta laukussani, jota ei ollut mukana. Käytävä oli tylsä, sisustamaton ja kauhean mustavalkoinen niin kirkkaan hohdon piirtäessä jokaiseen silmiin pistäneeseen esineeseen illuusiomaisia värejä. Mistään ei kuulunut mitään. Askeleiden alta kaikui hengityksiä, kuiskauksia ja huokauksia, jotka heittivät kylmien kallioiden tuomaan jäätävään sisäilmaan pieniä, sumuisia pilvia, tummempia kuin tupakantunkkaiset sauhut aamupakkasessa. Pojan läheisyys toi lämpöä jo koskemattakin, mutta tiiviintuntuista tietä kulkiessamme läheisyys ei tuntunut muuttavan sitä faktaa, että oma ihoni oli jo kananlihalla.
"Uskoisi täällä olevan edes jonkinlaista lämmitystä", supisin. Tärinät ja selkäpiitä värisyttävät puistatukset olivat vielä pieniä ja mitättömiä. "Jäätävän kylmää. Kylmempää ku ulkona."
Ja oli vasta syksy. Pystyin vain kuvittelemaan minkälainen pohjoisnapa tästä planetaariosta syntyisi joulukuussa.
Ei vastausta, pikemminkin aiheen vaihdos.
"Väärä suunta", hän totesi matalalla äänensävyllä, vilkuili jokaista nurkkaa katse terävänä. "Täällä se ei ole."
"Muistatko nyt?" kysyin toiveikkaana, katsoen jälleen häneen ilme valaisten Jimin kasvoja paremmin kuin kännykkä tietä.
"Hädin tuskin", hän vastasi, kääntyi kannoillaan tarttuen kädestäni vetääkseen minua perässä. Jonkin matkaa luikimme takaisinpäin, hiljaisuus puikkelehtien kerta toisensa jälkeen piinaamaan luvattomilla asioilla liikkuvia kansalaisia. Lainrikkojia. En ole lukenut lakia, pohdin. Olen vielä ensimmäisellä enkä ole käynyt yhtäkään yhteiskuntaopin tuntia. Ajatus herätti mielessäni toiveen voivani olla jengille edes kerrankin hyödyksi.

Käännyin katsahtamaan vielä kerran ihmistä, jonka kanssa en olisi saanut olla. Ihmistä, joka minun olisi pitänyt ilmiantaa joukkoineen.
Toiveikasta ajattelua. Katseeni pysyi yhä hänessä.
"Jimi", en odottanut aukaisevani suuta pitkään hetkeen. Hän kääntyi katsomaan, ilme peruslukemilla. "Mitä me täällä tehdään?"
"Etkö ole jo arvannut?" hän kysyi kääntäen päänsä poispäin. Käsi nousi vähän ylemmäs, jotta joka paikka tuli koluttua varmuuden vuoksi.
"Et sano mitään", kurtistin kulmiani, pitäen ääneni samana. "Etkä elehdi voidakseni päätellä siitä mitään."
Sivusta katsottunakin hänen silmänsä tuikkivat sädehtimisen sijaan. Kuinka monen ihmisen kohtalon sivut olivat repäisty hänen käsillään? Niin monta tähteä tuikki samalla sinitaivaalla keskellä päivää. Eikä hän suonut valaistua ajatusta selventääkseen vastausta kysymyksiin kuinka tai miksi.
Hän ei sanonut mitään. Ei vieläkään, samalla kun hänen silmänsä räpsyivät joka kerralla värin entistä puhtaammaksi. Huomasin ne kymmenet pisamat hänen nenänsä päällä ensimmäistä kertaa.
"Tuo sinussa epäilyttää kaikkein eniten", totesin henkäisten raskaasti. "Et vastaa kun kysytään."
"Kysyt vähän liian paljon", hän latisti sekunnissa. Varovaisuus oli ymmärrettävää, mutta tietyllä tavalla aloin jo tuntea itseni taakaksi. Käännyin pois antaen asian olla.

Aulasta jatkoimme pidemmälle, vastapäisellä seinällä ollessa toinen käytävä, jonka Jimi veikkasi oikeaksi päättäväisestä kävelytyylistä päätellen. Selkeästi hän halusi polttaa sisätiloissa, mutta palohälyttimien havaitseminen katossa sai hänet pidättelemään. Haju oli ja pysyi, nenäni oli jo tottunut niin vahvaan hajuun, että alkoi tuntua siltä kuin tupakantuoksu oli ainoa asia mikä viehätti.
Jimi poltti Camel-merkkiä. Hän poltti sitä aina kun näin hänet vetämässä askia taskustaan, kaupasta tullessaankin hän näpräsi suojamuovia pois hymy pyllyssä. Kalle poltti punaista viime kertaisesta päätellen. Samuelilla vaihteli, tosin varsin usein näin hänen polttavan Chesterfieldiä. Aktiivisesta poltosta huolimatta kapinalliseni oli ainoa, jossa haisi enemmänkin bensa kuin tupakka.
Kuulostin kauhean puolueelliselta. Samuel oli ainoa, jonka tuoksuun olin kiinnittänyt kaikkein eniten huomiota.

Jimin rinnalla kulkiessani havaitsin deodorantin ja hien. Edellisestä suihkukerrasta oli selvästi aikaa, mutta jostain harvinaisesta syystä hän ei tuoksunut niin pahalle. Joko tupakka oli turruttanut hajuaistini tai sitten minä omaksi hämmästyksekseni pidin siitä.
Naurahdin. Samuel taasen haisee pahemmalle kuin läjä kännikaloja kujalla.
"Mikä naurattaa?" Jimin ihmetys sai minut naurahtamaan äänekkäämmin. Hän ei tietenkään osaa ymmärtää. En pystynyt edes vilkaisemaan häneen samalla kun nauroin tajutessani pohtivani maailman typerintä asiaa.
"Ei mikään", virnistin, kääntäen katseeni kauas poispäin hänestä, tukahduttaen loput kurkkuuni.

"Tässä sen pitäis olla."
Jimi asetti avokämmenensä liukuoven pintaa vasten, työnsi puusta tehtyä luukkua varovasti edemmäs testatakseen oliko reitti ongelmaton. Lukitsematon ovi liukui nätisti ulospäin, rohkaisten astumaan peremmälle.
Ovien takana piili alaspäin laskeutuva halli täynnä kirkkaan punaisella kankaalla päällystettyjä penkkejä mustin käsinojin. Tummanharmaa kokolattiamatto oli puhtaaksi imuroitu satunnaisista ruskeista täplistä huolimatta. Kallioseinämät olivat ja pysyivät, langettivat varjoja kännykän lähes valkean säteen riisuessa suurimman osan kadoksiin. Aivan penkkimeren yllä oli puolikuun muotoinen, valkea ulospäin puskeva kumpu. Penkkien takana oli seinän sisään kaivettu pieni reikä, jonka sisään oli työnnetty generaattori. Tai videokamera. Hiljaisuus kaiversi jälkensä tähänkin huoneeseen. Missään ei näkynyt eloa, missään ei näkynyt jälkeäkään kuin huoneessa oltaisiin kertaakaan käyty.

Jimi piteli minulle ovea hetken auki, henkäisi lokakuun vähiin käyvän lämmön. Murretut ovet, avain tarpeeton, askel kaukainen, vieras tuntematon, sana kuulematon kun sen kuiskasi näkymättömille tähdille huoneen perällä. Ovi liukui hitaasti kiinni, valo suuntasi tiensä penkkien taakse. Hän häipyi säheltämään koneen kanssa.
Karkasin etsimään jalansijaa jokaiselle ottamalleni askeleelle, porras portaalta kohti tasaista lattiaa ja tyhjää kumpua, joka odotti kuvitusta. Päästyäni alas, uudet valot napsahtivat päälle päin kasvojani. Jostain kuului ääntä, juontoa. Värit pakottivat sulkemaan silmäni, musta maalaten osaksi mitättömyyttä. Tumma varjo liikkui generaattorin vierestä, loikki löysin askelin joka toisen askelman yli. Asetin käden silmieni eteen estääkseni tilapäisen sokeutumisen ja etsin selvemmäksi piirtyvää olentoa. Jimin kasvoilta erotti viimein elon merkkejä. Juonto soi edelleen taustalla.
"...tervetulo-"
"Mee makaamaan", Jimi neuvoi viittoen alas. "Nautitaan esityksestä."
Hämmentyneenä käännyin katsomaan tähtitaivaalla täydennettyä kumpua, jonka ainoa epätäydellisyys oli oma varjoni. Kyykistyin asettaen käteni selkäni taakse tueksi asettuakseni istumaan. Jimi meni makuulle, asetti kätensä päänsä alle pehmusteeksi ja suoristi jalat venytelläkseen niitä.
"Makuulle", hän toisti tiukemmin, vetäisi paidastani saadakseen tahtonsa läpi. "niin näkyy paremmin."
Pääni osui kevyesti lattiaan, kädet laskeutuivat vartaloni kummallekin puolelle kuin tunnottomat ruumiinosat. Sanattomuus, taivaan valtavuus vei henkeni alta aikayksikön, kun taas Jimi hengitti normaaliin tapaansa; raskaasti ja syvään, tupakkayskä kutittaen kurkkua niin, että tuhina kutitti korviani.

"Kaunista, eikö?" Jimin ääni ulottui samalle tasolle kuin näkymä yllä.
"Pilailet...", vastaukseni tukahtui hennoksi kuiskaukseksi. "...tälle ei löydy oikeaa sanaa."
Hymy valaisi kirkkaammin kuin yksikään tähti, leimui mielistellen aivan olkapääni vierellä. Hymähdys.
"Totta", tuhina muuttui hyräilyksi.

"Miksi?", kysyin kuiskaten, kääntäen pääni sivuttain kohti Jimiä. "Miksi tänne?"
Hetken hiljaisuus, vastaamattomuus. Jimi yskäisi, jonka jälkeen hän karaisi taas kurkkuaan.
"Näytit niin pettyneeltä kun et nähnyt tähtiä", viimein hän tunnusti, puhui suunsa puhtaaksi, ehkäpä jätti pari totuutta sanomatta, mutta itkettävimmät sanat hän lausui. "Etkä ole vieläkään kertonut mikä sinua vaivaa."
Pienoinen hätkähdyksen aiheuttama hämmennys sai minut puremaan huultani niin kovaa, etten olisi ihmetellyt, jos olisin saanut verta vuotavan haavan. Käänsin pääni poispäin, juuri kun Jimi oli omasta vuorostaan kääntymässä.
"Kerro vaan, jos se helpottaa", hän huomasi kaiken. Huoli kurtisti hänen kulmiaan, silmät niellen jotain mitä en osannut tulkita. "Senhän takia halusit nähdä minut, etkös vain?"
Lopeta, tuijotin tiiviisti taivasta huokaisten kärsimyksen ulos. Kylkeäkin alkoi pitkästä aikaa nipistää.
"...sulla ei kuulemma ole muita kuin minä."
Siristin silmiäni, anellen löytäväni pohjoisen.

Löysin  kirkkaimman tähden nopeammin kuin ehdin ajatella mitä jos. Ei-tervetulleet pisarat sekoittivat näköaistin, menneisyyden harhakuvitelmat muistuttaen minua tuhannetta kertaa menetetystä omaisuudesta, jonka olin sokeana hyljännyt uuden alun tähden. Hitaasti vilkaisin itään, löytäen ajatukseni viiltelemässä haavoja ranteisiin.
"Annan sinulle kaiken minkä tarvitset."
Joku haikaili nimeäni, kutsui ja kutsui ja kutsui niin kauan kunnes jokainen sana kuului loputtomana kaikuna, iskien vasaralla nauloja rintaan.
"Voin antaa sen kaiken sinulle jos niin pyydät."
Puristin silmäni kiinni, antaen järkeni pakottaa väkivalloin minua unohtamaan kaiken, mikä vahingoitti.
"Kiinni veti."

Tähtitaivas oli aina ollut huumaavan kaunis. Kauniimpi kuin joutsen tai eteläinen turkoosinsininen valtameri ja sen koralliriutat. Kauniimpi kuin Samuelin sinistäkin sinisemmät silmät tai verensininen nuppunsa aukaissut ruusu. Kauniimpi kuin Jyväskylä, kauniimpi kuin minä. Vähemmän hurmaava sinivalkean kuun ja tähtien vyön siunatessa hänet allaan.
"Jimi", en tunnistanut suolaisia kyyneleitäni. Näin katsomattakin miten paljon huolta hän kantoi.
"Sano vaan."
"Puhu."
Vaivaantunut ilme korvasi apua antamattoman huolen.
"Mitä sanoisin?"
"Et ole puhunut kunnolla vähään aikaan", nielin kärsimykseni, antaen silmieni levittää ripsiväriä niin paljon kuin sielu sieti. Videolta kuulunut ääni puhui päälle. "Puhu jostain."
Hän päätti puhua Minnasta.

Kallioplanetaario

Hän repäisi suojapaperin riuhtaisten irti, veti kaksi pätkää askista heitettyään roskan pois täyttämästä tämän kämmeniä. Toisen hän asetti tapansa mukaan huulilleen, tottuneesti. Jäljelle jääneen hän tarjosi minulle, kohottaen aavistuksen verran kulmiaan katsoessaan tyynesti minuun. Käsi oli vakaa.
Nappasin mitään sanomatta tarjotun kessun, katselin sitä hetken kuin miettien kahdesti viitsisinkö rikkoa antamani lupauksen toista kertaa. Samuelia ei tosin ollut mailla halmeilla, eikä yksi mitään peruuttamatonta tehnyt. Jimi vetäisi pian zipon esiin, sytytti omansa ja heti perään omani, piilotti pian senkin antaessaan uuden harmaan pilven tupruta pieninä annoksina suupielistään. Omani liittyi tanssien sekaan kuin ei olisi päivänvaloa ennen nähnytkään. Katseeni kohosi savujen mukana taivaalle, silmäillen pilvenrepaleita, joiden reunat heijastivat vielä parin asteen verran auringonvaloa.
Jimi vilkaisi minua, seurasi katsettani taivaalle ja sitten taas minua, pitäen tyyntä ilmettä kuin hän olisi syntynyt sen kanssa. Hän laski painonsa toiselle jalalle, koukisti hiukan verran toista ja henkäisi.
"Ei tähtiä."
Laskin katseeni hetkeksi häneen hiukan ihmetellen yhtäkkistä toteamusta, hymähdin ja nostin horisontin takaisin äärettömiin.
"Ei tiedä hyvää", lisäsin myöntäen. Aika oli valunut lähelle puoli seitsemää, vaikka tuntui että olisi kulunut vaivainen tunti. Olimme pyörineet Vaajakoskella pidemmän aikaa kuin oli suunniteltu.
"Syksy ei koskaan tiedä hyvää", hän mutisi käheästi, karaisi kurkkuaan selventääkseen ääntään. Lopetin taivaan tölläämisten lyhyeen, huokaisten syvään työntäen vapaan käteni farkkujeni taskuun. Jimi piti katseensa edelleen minussa, pysyen vaiti.

"Oli mukava kun suostuit viettämään aikaa kanssani vaikka sulla ei nähtävästi ollut sitä antaa", osoitin epäsuoran kiitoksen katsomatta häneen. Oletettavasti Jimi olisi vain tuhahtanut, mutta sen sijaan hän pysyi hiljaa. Melkein uskoin hänen väistäneen aiheen tahallaan niin kuin hänellä oli tapana, kunnes hän avasikin suunsa.
"Täytyy myöntää, että oli aika yllätys, että ilmoitit kaivanneesi nimenomaan mun seuraa etkä Samuelin", hän naurahti kuivasti.
Ihmettelin sitä itsekin. Odotin löytäväni vastauksen jos katsoisin taas Jimiin, mutta sain mieleeni enemmän kysymyksiä kuin niihin vastauksia. Vastaamatta jättäminen alkoi jo tulla tavaksi ja Jimi jostain syystä huomasi - senkin.
"Tapahtuiko teidän välillä jotain?" hänen äänensävystään erotti hiuksen hienosti vienon huolen. Hän kurtisti kulmiaan, katsellen niillä silmillään niiden ali omiani.
Pudistin päätäni kieltävästi.
"En viitsi koko aikaa roikkua muissa", tuijotin muualle, lausuen sanat ohimennen. "Mulla ei ole muita kuin sinä, joka tietää mun kävelevistä ongelmista etkä tuomitse siitä."
"Tuomitsin", hänen kulmansa olivat edelleen kurtussa. "Tuomitsen edelleen."
Laskin katseeni maahan, puhaltaen sauhut sivummalle, mutta sainkin ne päin kasvojani. Olisin halunnut selittää kutsuhuutoni syyn, mutten uskonut hänen tajunneen siitä huolimatta. Hän asui samassa maailmassa kuin Samuel. Miksi edes yrittää?

Ennen pitkää Jimi tumppasi kessunsa, tallasi sen ja silmäili pyöräänsä silmäkulmastaan. Pienikin vilkaisu hänen kohteensa suuntaan ja osasin jo nähdä kerrostalon edessäni. Jimin esimerkkiä seuraten pudotin puolimatkaan poltetun tupakan maahan ja astelin perään, jättäen sen sammumaan oman onnensa nojaan.
"Vietkö mut kotiin?" kysyin varovasti kun saavutin hänet. Jimi kipusi pyöränsä selkään, nyökkäsi kevyesti vilkaisematta minuun samalla kun käynnisti allaan olleen hirviön.
Noustuani kyytiin hän kaasutti lähes samantien, itsevarmana siitä että olin ehtinyt ottaa hyvän asennon. Käännettyään pyöränsä suunnan kohti keskustaa, painoin pääni hänen nahkaista selkäänsä vasten ja tungin salaa tulevat huoleni sinne. Perjantai. Tiesin syyn varsin hyvin. Ymmärsin syyn varsin hyvin. En tiennyt ymmärtäisikö hän. Parempi antaa asian vain olla.

Keskustan ohi ajettuamme ja päästyämme Savelan Länsiväylälle, Kypärämäelle ja Laajavuorelle vievälle risteykselle tutut näkymät alkoivat herätellä haluani vaihtaa sanoja ennen kuin oli liian myöhäistä, viikon odotuksen jälkeen niille huolille ei olisi ollut enää tilaa, ehkäpä jopa paisuneet pahemmiksi kuin ihmismieli pystyi sietämään. Sellaiseen odottamiseen olin jo tottunut, odotettavasti aikaväli oli pidempi kuin pelkästään hienoinen viikko. Karhea asfaltti viilsi pyörien alapuolella näiden pyöriessä vinhaa vauhtia kohti tutumpia kolkkia, maisemat vaihtuen yhä suurempikokoisiin kerrostaloalueisiin. Kaduilla hölkkäsi muutama vanhempi opiskelija, pari tusinaa pariskuntaa ja vanhaa rähjäätynyttä ukonpahaista pyöräilemässä teitään pankkitilille, tavalliset kesäpaidat vaihtuneina tuulitakkeihin. Katuvalot oli jo sytytetty, liikennevalot seisoivat ja valaisivat risteyksiä sekä ihmisten mieliä kirkkaampina kuin koskaan siihen aikaan vuodesta. Paula luultavasti joko odottaisi tai olisi kaverilla. Kello ei ollut edes paljoa. Ajatus loppuillan puuhailusta oli vielä hämärä, eikä ideaakaan ajan kuluttamisesta syntynyt tuosta vain.

Asfaltti oli kulunut, jarrutuksen jälkiä ja painaumia, halkeamia, kaikkea siltä väliltä. Purkkia tallattuina askelta kovemmaksi kiinni pintaan, näyttäen kuinka omat ajatuksetkin jäivät junnaamaan paikoilleen niin kuin aina ennenkin. Olisin halunnut vain sanoa ei selittämättä syytä. Jimi ajoi Laajavuorta kohti, edelleen sanomatta mitään ihan kuin sanat olisi sanottu, raja olisi tullut vastaan vaikkei mitään oltu tehty. Tämän päivän saldo käytetty ja jämät jätettiin omistajalle, joka palasi kuka ties milloin. Huokaus lipsahti huulilta kerta toisensa perään, kukaan ei kuullut, ei välittänyt.
Ennen kuin ehdin tajuta asiaa, Jimi kaasutti reippaasti kotirakennuksen ohi kuin ei olisi huomannut sen olleen siinä.
"Jimi", vetäisin hänen takin helmastaan tarpeeksi kovaa, että hän tuulenpuuskassa tuntisi jotain häiritsevää nykimistä. "Ajoit ohi."
"Tiedän", välinpitämätön vastaus kuului mutinana ja hän väänsi kaasukahvaa vähän reippaammin. "Pääset kotiin vähän myöhemmin."

Tie virtasi joen lailla eteenpäin, kiemurellen ja kaarrellen kuin käärmeen reitti kohti uhrinsa pesää. Ennen pitkää metsien puut kohosivat pidemälle kohti taivasta, lausuen uudenlaisen pimeyden sanat kuin roskaa vain. Kello tikitti yhtä vauhdikkaasti eteenpäin kuin vauhtimittarin viisari kohti itää, hiipien hiljaa kohti täydellisyyttä kun Palokkaan vievä risteys viimein saapui näköpiiriin parin kilometrin jälkeen. Muita ajoneuvoja ajeli satunnaisesti ohi summanmutikassa. Miten meidän keskustelusta oli tullut yhtäkkiä niin vaivalloista?
Kauaa ei kellon viisarit itsepintaisesti tikittäneet Jimin kääntyessä jälleen erään risteyksen kohdalla, tällä kertaa oikean sijasta vasemmalle. Ruskeassa kyltissä luki valkoisin tikkukirjaimin Kallioplanetaario, saaden silmäni melkein pullistumaan pääkopastaan. Katseeni siirtyi sekunnin murto-osassa rivakammin Jimin vinoon sivuprofiiliin, vilkuillen tätä vuorottain sivupeilin kautta että suoraan, anellen vastausta tärkeimpään kysymykseen, joiden jatkuva ja loputon virtaus ei tuntunut ikinä kuihtuneen tai pysähtyneen.
"Minne me mennään?" olin tajunnut kysyä sen tärkeimmän kysymyksen viimein ääneen.
"Kai näit sen kyltin?"
"Joo."
"Sinne me mennään."

Synkempi metsä valui ohi, tiheämpänä ja runsaampana kuin muutama minuutti sitten. Luonnollisesti erehdyin varmistamaan Jimin sivuprofiilin vähän väliä, ennen pitkää luovuttaen hetkeksi, tyytyen tuijottamaan taakse jääviä maisemia. Muutaman kilometrin jälkeen nekin alkoivat muuttua yksitoikkoisiksi ja uuvuttaviksi kun tarpeeksi pitkään katsoi kummallekin puolelle. Ikuinen nuori poika ohjaimet käsissään ei jarruttanut edes näin mutkaisella tiellä, saaden autonomiset sisäelimeni kiipeämään kohti kurkkua. Suutani en viitsinyt aukaista puhuakseni tai kysyäkseni miksi, Jimistä oli tullut pienessä ajassa vaitonainen ja vähäsanainen.
En pitänyt siitä.

Muutaman lisäkilometrin jälkeen hän hidasti vauhtia. Kurkistin hänen olkansa yli nähdäkseni. Jimin olkapää nykäisi, osui leukaani, saaden minut perääntymään. Hieroessani kivuliasta leukaa, kuski viimein hidasti, kääntyen kahdessa risteyskohdassa joka kerta oikealle.
Etappi oli parkkipaikka, iso ja tilava, typötyhjä ja sotkuinen tuulen mukana tuomista kuusen neuloista. Metsäraja ei ollut kaukana.
Etäämmällä oli kallio ja sen edustalla lyhyitä tolppia yhdistettyinä nauhoilla toisiinsa. Tolppien välistä vei punainen, likaisen ruskeaksi tallattu pitkulainen matto, jonka pää ulottui suljetuilta ovilta parkkialueen rajalle asti. Kallion seinämä oli yhtä repaleinen kuin taivaankannen peittäneet pilvet. Kaksoisovet olivat läpinähtävää lasia, takana koko sisänkäynnin mittaista verkkoa, joka tuplasi suojauksen murtovarkailta.

Jimi pysäytti ajopelinsä lähelle sisäänkäyntiä, vähät välitti vapaista parkkiruuduista ja parkkeerasi omansa miten sattui. Hän laski tukijalan alas, odotti minun nousevan kyydistä, sammutti pyörän ja tunki avaimen taskuunsa. Noustuani hänen kyydistään käännyin katsomaan kalliota silmät ammollaan. Blondi jätti pyöränsä aivan edustalle vaakasuoraan, jotta lähtiessä ei olisi tarvinnut peruuttaa.
Unohdin täysin kysyä mistä oli kyse. Varsinainen ihme, kysyin jatkuvasti itseltäni kaikkea sekavaa ja epäolennaista.
Jimi tepasteli muina miehin ohitseni, kaiveli taskujaan eikä tarvinnut pitkään arvailla mitä hän haki.

Olin joskus yhdeksän vuotiaana toivonut näkeväni tämän paikan edes kerran. Isoäiti yritti toteuttaa toiveeni, nappasi minut autoonsa ja lähti ajamaan. Emme ikinä päässeet perille. Niin vanha muori oli, niin epäileväinen tieviitoista eikä jaksanut kulkea kymmentä kilometriä pidemmälle Kallioplanetaarioon osoittavasta kyltistä. Se retki jäi siihen.
En ollut tajunnut että tämä paikka oli vielä pystyssä. Enkä ollut menneiden kuukausien aikana tajunut, että sielläkäynti olisi nyt ollut mahdollista asuessani Laajavuorella. Tapitettuani kalliota pitkään, en ollut tajunnut Jimin löytäneet taskuistaan muutakin kuin tupakkaa ja sytkärin.
"Mitä teet?" heräsin mietteistäni ja seurasin Jimin askeleita, kuin hän ei olisi sinäänsäkään, että pyörimme alueella, jossa meillä ei ollut mitään tekemistä. "Paikka näyttää olevan suljettu."
"Kyllä minä sen tiedän", Jimin vastaus kuului muminana hänen puhuessaan tupakka suussa. Hän sääteli jonkin aikaa lukon kanssa. Purin alahuultani epävarmasti.
"En kaipaa ikävyyksiä", intin, ääneni vaipuen varovaiseksi kuiskaukseksi.
"Jos tapahtuu vahinko niin pyörä on lähtövalmis", Jimin tyyneys rauhoitti. Kurtistin kulmiani, siitäkin rauhallisuudesta ja itsevarmuudesta huolimatta epävarmuutta täynnä.
"Olet suunnitellut tätä", tuomitsin peläten. Tiesinhän minä, että he tekivät tälläisiä asioita kaikki ne kerrat kun minä en ollut paikalla. Silloin kun minä en ollut heille olemassa. Silloinkin kun olin heille olemassa.
"Jonkin aikaa, juu", Jimi myönsi jatkaen touhuaan. Olisin vielä halunnut pistää vastaan, pistää hänet miettimään päätöstään uudestaan ja anella meitä lähtemään. Olisin halunnut vetää häntä korvasta ja sanoa sen ein jonka niin kovasti halusin sanoa joku aika sitten.
...pettääkseni sen jännityksen tunteen, joka sykki jossain lähellä tärkeintä elintäni.

Ristin käteni rintakehäni ylle, mutristin huuliani ja kurtistin kulmiani seisten suorassa. Jimi jatkoi esineensä kanssa peuhaamista. Ajan ratas liikkui omia menojaan, antoi jännityksen kasvaa kuin lois epävarmuuden vierellä. Kuuset, havut, koivut, kaikkialla humisi ja tuuli huokaili. Jossain naksahti.
Jimi nousi jaloilleen sauhut lentäen ulottumattomiin kun hän otti kessunsa etu-ja keskisormensa väliin, kääntyi viistosti minun puoleeni puolinainen virne suupielessään kuin olisi todistanut olleensa jonkin palkinnon arvoinen. Hän käänsi minulle selkänsä jälleen kerran, sanomatta edelleen mitään ja veti oven varovasti auki. Teräsverkko oli paljon helpompi nakki. Hän aukaisi senkin minuutin jos toisen jälkeen, kokonainen virne naamataulullaan.
Se oli pikemminkin hymy.
"Se on sun", hän ilmoitti, kuiskaten sen kuin tuuli hyppien oksalta toiselle. Purin edelleen alahuultani, kurtistaen kulmiani, tuijottaen enemmänkin Jimin peilityyntä hymyä kuin kallioon kaiverrettua rakennusta. Astuin kynnyksen yli sanaakaan sanomatta, sukeltaen pimeyteen Jimi aivan selkäni takana. Ovi sulkeutui, mustuus oli ankarampaa kuin oletin.

Jimi hiipi takaani näkemättömän sekaan. Joku sytytti valot.

-------------------
Anteeksi lyhyt jatko, pyrin tuottamaan jatkoa mahdollisimman pian! C: Kuten Demissä sanoin, olen Kroatiassa, mulla ei ole omaa konetta mukana enkä pääse tuosta vain kirjoittamaan. Nytkin huijasin pikkuveljeltäni koneen päästäkseni kirjoittamaan, koitan samaa temppua jatkossa.

Tässä ei vielä tapahtunu juuri mitään, olen pahoillani siitä. Kaksi tai kolme tulevaa pätkää on enimmälti näiden kahden ystävyyden sitomista.

Voi pyhä jysäys teidän kanssa. Vielä pahempi mun kohdalla, mutta silti. En vaan tajua miten sitkeitä ja toiveikkaita jotkut lukijat on ollu tän saatanan pitkän tauon aikana ja sen jälkeenkin. Oon yhtä tyrmistyny ja ärsyyntyny kuin te, ihan vain itseni takia, mutta minulla on henkilökohtaiset syyni. Ainoa asia minkä pystyn sanomaan on rehellisesti sanottuna se, että kadotin innon aivan kaikkeen. Ehkä mä valaisen hiukan?
Käyn lukion ensimmäistä, työ on ollut kovaa, kiirettä pitää ja oon viihtyny lukiossa. Voi jes, tuntui että tuun pärjäämään kaikessa eikä ongelmia tulis, kunnes vaan tajusin että olen henkisesti yksin uudessa lukiossani - kaikki kaverit menny muualle, ei pääse purkamaan itseään eikä ajattelemaan maailmaan kunnolla. Et voi tehdä muuta kuin opiskella ja opiskella. Se on kaikki mitä vaaditaan. Arvosanat vaihtelee, mieliala vaihtelee. Äidinkieli on mennyt muutoin hyvin siihen asti kunnes tajusin kaunokirjallisuuskurssilla, että mun kirjoitusinto on hävinny kokonaan. En_ole_kirjoittanut_mitään ja vasta sitten muistin tämän nettinovellin täällä ja tajusin miten saatanan vihasia lukijat voi olla.
Mä en oo saanu mitään aikaseks viime kuukausina. Vasta viimisen jakson aikana aloin nähdä jotain pientä valoa masentavan sateisen kevään mukana ja muistin, että kohta on kesäloma ja mullahan on kourallisen verran ihanaa aikaa kuluttaa näppäimistön äärellä niin paljon kuin haluan. Rupesin viime viikolla työstämään yhtä toista tarinaa, joka liittyy enemmän homorakkauteen (taas rakkautta, voi huoh. Se ei tosin ole mitenkään ilmiselvää, pelkän rakkauden ympärillä pyörivää) herätelläkseni sisäistä minääni ja juuri eilen sain kauhean innon puuskan kirjotella jatkoa tällekin romaanin pituiselle novellille. Nyt vain pitäisi odottaa ehkä pari viikkoa josko se oikea kirjoitusinto heräisikin ihan oikeasti, puskisi väkisin eteenpäin eikä mun tarttis vaan ajatella "sun on pakko jatkaa".

Mutta se syy miksen ole tullut kertomaan että tää on selkeästi pitkällä tauolla hävinneen motivaation ja inspiraation vuoksi on se, että mua hävetti. Rohkenin nyt jollain keinolla vetäistä itseäni tukasta ja vilkaista viimeisimmän postauksen kommentteja ja rupes suorastaan sattumaan miten jotkut luovutti, jotkut pidätteli toivoa yllä ja jotkut puolusteli. Saanko rehellisesti kysyä: miksi? Olen sanaton ja hävettää vielä enemmän. On täys yllätys että kehtasin kirjottaa tämän vihdoin viimein vaikka on jo myöhäistä. Kävijälaskuri kertoo, että kävijöitä on vaikka millä mitoin joka hemmetin päivä ja ainoa asia mikä mielessäni pyörii on kysymys "MIKSI?".
Kaikella rakkaudella, olette hulluja.

En oikeasti pysty lupaamaan mitään, koska kirjoitusinto, motivaatio vaan tulee ja menee eikä mulla ole hajuakaan milloin saan sen takaisin. Veikkaan kesäloman alun aikana kun saan levättyä oikein kunnolla, mutta ei oikeasti ole hajuakaan. Vähän tuntuu että toivo tän tarinan suhteen on yhtä lailla mennyttä kuin teidänkin, mutta katsotaan nyt.
Ja minä kun olin viimein saanut suunniteltua koko tarinan juonen alusta loppuun ja olin ihan into pinkeänä kirjoittamassa. Huokaus.

Kiitos kaikille. Yritän tosissani, tosin sekin yritys tuntuu nyt niin mitättömältä tälläisen ajanjakson jälkeen.