Vastasyntynyt ihastus

 Minkälaista loppua toivoisit?

Onnellista! :)	61 (64%)
Surullista ja onnetonta :/	0 (0%)
Kunhan tarina saa päätöksen	0 (0%)
Osittain onnellista ja osittain surullista	33 (35%)

Ääniä yhteensä: 94

Uusi kysely on vallannut kyselypalkin, saatte taas aivan vapaasti vastata jos on tekemisen puutetta tai muuten vaan  tekee mieli! Kiitos kaikille vastanneille!
Hauska huomata, että äänet olivat jakautuneet kahtia kahden vaihtoehdon välillä :D


---------------------------------------------------


Maanantai koitti ja todellinen lähtölaskenta sisälläni alkoi. Yritin olla kuin mitään ei tulisi tapahtumaan, kuin kaikki olisi normaalisti vaikka numerot näyttivät montaa nollaa. Ennen pitkää unohdin koko jutun astuttuani Cygnaeyksen ovista sisään ja annoin itseni vastahakoisesti palata arkeen.
"Jossu!"

Käännyin katsomaan taakseni, nähden takanani korkeissa piikkikoroissa kipittävän tytön, jonka lyhyen mustat hiukset olivat saaneet kokea terävien saksien rikkovan kosketuksen. Hänestä huomasi hänen käyneen viikonlopun aikana kampaajalla latvoja leikkauttamassa, mutta jollain tavalla hänestä huokui ulos uusi, mutta se sama iloinen tyttö, joka ennen pitkää tarrautuisi minua käsivarresta.

Hän tarttui kummallakin kädellään minusta kiinni ja vetäisi karhunhalaukseen kävellessämme samaa tahtia eteenpäin hallin poikki.
"Mistä näin yhtäkkinen iloisuus on peräisin? Eikö sua sureta?" kysyin epäilevän vino hymy suupielessäni.
"Mikä pitäisi surettaa?" Minna kysyi hymyillen niin leveästi ja avoimesti, että melkein epäilin hänen karanneen jostain uusimmasta Pepsodent-mainoksesta.
"Että on maanantai?"
"Eikö sua ilahduta, että perjantai on neljän päivän päästä?" Minna heitti tahattomasti vinoillen.
Jätin vastaamatta.

"Miten sun viikonloppu meni?" Minna innostui kysymään pienen hetken hiljaisuuden jälkeen. Ihmisiä virtasi hiljalleen sisälle isoviisarin lähestyessä varmalla ja kiusaavalla liikkeellä kohti kahdeksaa aamulla.
"Ihan chillisti", vilkuilin muualle. "Teidän ja Paulan seurassa oli todella piristävää."
"Meidänkö vain?" Huomasin Minnan suupielessä pienen värähdyksen, jonka olisin voinut tulkita miksi vain.
"Niin?" vilkaisin häntä epävarmasti kulmat koholla. "Vai näkyikö musta jotenkin, että mulla oli epämukavaa?"
"Päinvastoin", Minna puri kiusaavaa hymyään pidätellen alahuultaan. "Suorastaan hehkuit punasta kun se mustahiuksinen kundi ryösti sut meiltä."
"Arvaa vain miksi..."
"No miksikäs?"

"Tuntisitpa jätkän niin et kyselisi", murahdin kaivaessani silmäkulmistani loputkin rähmät. Mielessäni sävähti nopea kuva viimeöisestä unestani, kadoten yhtä nopeasti kuin silmiini ilmestyikin Minnan ravistellessa intoa pursuten käsivarttani.
"No ei siinä mitään vikaa näyttänyt olevan", Minna kohautti olkapäitään. "Hiljanen se kyllä oli, mutta aika vetävä, pakko myöntää."
"Yks sen pahimmista puolista"
"Kuinka niin?" Minna lukitsi katseensa sivuprofiiliini ja lopetti käsivarressani roikkumisen. "Oliko teillä riita?"
"Äh, Minna...Miksi sä kyselet tälläsia asioita?" käännyin katsomaan Minnaan päin vaivaantuneisuus huokuen jokaisesta ihosolustani.
"Kunhan kysyn, huvin vuoksi", mustahiuksinen tyttö vieressäni kohautti ihmetellen olkapäitään. "En mä mitään pahaa tarkottanu---"

"Anteeks, unoha", mutisin itsekseni vaivaantuneesti ja lähdin kävelemään nopeampaan tahtiin. Miksi minusta piti aina tulla niin hankala? Ihmisseura ei tuntunut yhtään parantavan oloani, vähiten kyselevä ja tunkeileva sellainen.
"Onks sul kaikki hyvin?" Minna kipitti hiirenhiljaa pää alaspäin painuneena, silmät tuijottaen lattian heikosti kiillotettua pintaa.
"Väsyttää vähän, puhu vaan jos tekee mieli", hidastin pahoitellen tahtiani mutten tohjennut katsoa Minnaan.

"Saanko kysyä vielä yhden jutun?"
"Kysy pois"
"Se liittyy niihin poikiin"
Vetäisin huomaamattomasti syvään henkeä nenän kautta sisään.
"Jos tekee kovasti mieli niin kysy vain", rohkaisin häntä välinpitämättömästi.
"Kuka se blondi oli?"
"Blondi? Ai se vähän mielellisesti hurahtanu?"
Minnan huulille levisi iloisen nauravainen hymy.
"Ei se ihan hurahtaneelta näyttäny"
"Ulkonäkö pettää", naurahdin itsekseni. "Se on vähän sekasin, mut just sen takia porukan parhain."

Enhän minä ollut tuntenut Jimiä sen kummemmin, tuskin lainkaan. Satuttiin kohtalon pilkkaamina törmäämään uudestaan kesän lopussa Laajavuoren Ärrän edessä, hän mitään tarkoittamatta pelasti minut heidän pimeiltä puoliltaan ja myöhemmin pääsin löytämään heidän valoisammat puolensa, joita tuskin uskoin olleen ennen kuin tapasin heidät kaikki.
Pari kertaa olin hänet tavannut, mutta jostain syystä Jimistä huokui itsevarmuus hänen astellessa lähelle minua. Jostain syystä tunsin samoin. Jostain kumman syystä tunsin löytäneeni sielunveljen, vaikkei tilanteemme ollutkaan millään lailla sama, en ollut edes huomannut meissä minkäänlaisia samanlaisuuden piirteitä. Olin vain antanut olla, rentoutunut aina kun näin hänet.

Samuelin kanssa sain tuntea kireyttä ja hermostuneisuutta. Hän oli muistutus tekemistäni virheistä ja tulevista virheistä, joita tulisin tekemään ja joista tulisin vielä kärsimään enemmän kuin mitä unissani pystyin kokemaan.
He olivat aivan erilaisia toisiinsa verrattuna, olivat kuin tasapainoa havittelevat painot, jotka toivat varovasti omia piirteitään esiin omaan lähiympäristöönsä. Tässä suhteessa se tarkoitti Devil's Sons:in jengiä, joka oli täytetty monella erilaisella ja värikkäällä personaallisuudella, joita salaa omassa mielessäni kyseenalaistin. Mikä oli heidän tarinansa?

Toisaalta näin Jimin tasapainottavana vaakana, joka piti jengiä kasassa, sitoi jokaisen toiseensa ja piti heitä yhdessä. Samuel oli rauhallinen, mutta raskas taakka, toinen painopuoli lankeisisi luultavasti Kallelle hänen ollessa brutaali voimankäyttäjä, joka ei ollut vielä omien silmieni edessä päässyt purkautumaan.
Minulle Jimi oli turvallinen ja sielua lämmittävä aurinko, Samuel sinihopea, näköä huijaava ja huumaavan kaunis kuu, joka niin tahtoessaan saattoi opastaa kulkijansa oikeille raiteille.

Minna ei olisi tajunnut Jimin ja Samuelin merkitystä minulle. Samuel oli pitkässä ajassa merkinnyt minulle elämää, mutta Jimi oli lyhyessä ajassa melkein tehnyt saman. Mitä tapahtuisi jos aikaa kuluisi vielä hitusen verran enemmän, kaikki jatkuen näin?
Mitä tapahtuisi jos heille tapahtuisi jotain?

"Jimi", sanoin hänelle pieni lämpö huulissani nimen sanoessani.
"Jimi?" Minna toisti kysyvästi.
"Jimi, sen blondin nimi on Jimi"
Minnan silmistä pursui ihastus, joka kohdistui tuohon nimeen.
"Kivan tavanomainen", Minna toisti Jimiä ääneen. "Minkälainen hän on?"
"Höpsö", naurahdin pitäen katseeni vieläkin poissa Minnasta. En nähnyt häneen katsomista tarpeellisena, näin sieluni silmin sen kaiken hänessä. Tunsin ihollani ne pursuavat tunteet, jotka eivät kuuluneet minulle.
"Kuulostat ihastuneelta"
Minnan poskille levisi vilpitön punastus, kulmakarvat kohoten säikähtäen taivaisiin. Pää heilui kieltävästi puolelta toiselle, silmät yrittäen vetää ihastusta silmistä.

"En mä--", Minna änkytti ruusunpunaiset väriläikät poskillaan. Mustat hiukset heiluivat litteinä ja sileinä hänen kasvojensa kummallakin puolella, tehden hänestä nätin ja miellyttävän näyn. "Mä vaan--"
"Ei se mitään", hymyilin hänelle, viimein vilkaisten häneen pieni ovela pilke silmäkulmassani. Hän huomasi sen.
"Et kai sä aio kertoa sille?!" kirkkaat silmät melkein pelästyivät. "En myönnä mitään!"
"Kuulostat ihastuneelta kuusivuotiaalta", virnistin juonittelevasti, mutta hillitsin kiusanhaluisen intoni. "En mä kerro."
Mitä turhia vaivautumaan. Perjantai-iltana oli jo nähty vähän samanlainen, mutta hiljaisempi ja sulkeutuneempi versio ihastuksesta. Jimiä pystyi lukemaan kasvoilta yhtä helposti kuin Minnaa.
Ja sama tunne oli huokunut hänestäkin niiden diskovalojen alla painostavan tunnelman litistäessä meitä kaikkia alleen.
Mutta oliko se yhtään järkevää? Kannattiko riskeerata kaikkea, Minnahan ei tiennyt totuutta? Olisiko Jimi niin käytännöllisesti katsova ihminen, että antaisi leikin vain olla?

"Tuutko mun kanssa Kävelykadulle ruokavälkällä?" vaihdoin tahattomasti puheenaihetta toiseen.
Eikä Minna voinut kieltäytyä kutsusta, ei edes vaivautunut kutsumaan muita mukaansa.