Lompakon valokuva

Sinä iltana päätin olla sanomatta Paulalle laimeita ja epäuskottavia tekosyitä häipymiseeni Rollinin odottaessa minun tekevän määrätyt työni. Olin koko päivän hänen kanssaan, odottaen mahdollisuutta livahtaa ovesta ulos laukku olalla. Palkka piti saada tilille ensi viikonloppuun mennessä rahojen käydessä hiljalleen vähiin, mutta päätin siitä huolimatta olla kinuamatta keneltäkään rahallista tukea, jota en kuitenkaan tarvinnut. Rahaa vielä oli.

Paulan nukahdettua yhdeksältä sohvalle huomasin mahdollisuuteni tulleen. Nallekarkit olivat lennelleet pitkin olohuoneen lattiaa ja sohvaa yrittäessämme heittää karkkejamme ilman kautta suuhun, sipsit oli aseteltu ylipursuavasti pieniin kulhoihin, joista yksi oli kaatunut kumoon Paulan käden roikkuessa sohvan reunalta kohti lattiaa.
Hänen hiuksensa olivat takkuiset, kasvoille levitetty meikki oli näyttänyt pimeässä väkisin maalatulta ja pitkin poskia levinneeltä tuntien vieriessä eteenpäin. Olimme pukeutuneet rennoimpiin vaatteisiimme ja jutelleet kaikesta mukavasta, normaalista. Ihan kaikesta, paitsi itsestämme.

Ehkä Paula jotenkin tajusi ettei halunnut tietää, eikä huomata minussa mitään epäilyttäviä piirteitä. Hän ei kysynyt mitään tekemisistäni, ei kysynyt mitään poikajengistä, jonka kanssa olin viime aikoina liikkunut, ei kysynyt tekstiviestistä, jonka takia olin mennyt hiljaiseksi. Viestin sisällön paljastin hänelle itse omin päin, vaikkei hän vaatinutkaan minua kertomaan.

Eikä hän tajunnut sitä kiperää tunnetta kylkiluissani ajatellessani parin päivän paluuta Keravaan. Mikään ei tuntunut väärältä eikä väkisinaiheutetulta, en tajunnut ajatuksiani ja tuntemuksiani oikein itsekään. Kerava ei koskaan ollut paikka minulle, vaikka viihdyin selkäänpuukottajien keskuudessa. Minua ei puukotettu selkään, niin ainakin uskoin. Mutta ystäväni tekivät niin toisilleen ja kaikki tuntui teennäiseltä, pakosti yhteen sidotulta.
Olin viimein päästänyt irti kaikesta, antanut sen kaiken vain mennä. Silti minua häiritsi. Ei Kerava, ei ne ihmiset, eikä vanhempani, joiden kanssa minulla ei ollut edes ongelmia.

Tuskin muistin Nooraa ja hänen luonnonlapsen kasvojaan, puhtaita ja pitkiä selänylittäviä, lainehtivia hiuksiaan, joiden alla säteili yhtä kirkkaat silmät kuin Samuelilla. Ei ollut laiha, ei liian pyöreä.
Hän omisti tiimalasivartalon, kummallisen ja ihmeellisen, ihailtavan. Hänen peräänsä olivat pojat aina kuolanneet, mutta ihme kyllä hän jaksoi roikkua aina vain minussa, torjui kaikki selkein sanoin, mutta ystävällisesti välttääkseen vihamielisyyksiä ja järjettömiä elämää hankaloittavia riitoja, joiden kanssa hän ei millään jaksanut puurtaa.

Varhain aamuisin hänen lähes valkoisen vaaleat hiuksensa olivat kieriytyneet useaan harakantakkuun, joita hän sai kammata huoneensa peilin edessä ärsyyntynyt ja unelias katse kasvoillaan. Päivän mittaan ruusunpunaista vaaleammatkin huulet värjäytyisivät takaisin omaan punertavaan sävyynsä, jota löytyi luonnollisesti hänen poskiltaankin. Iho oli pehmeä ja kimmoisa, usein kananlihalla. Posket korkeat hänen hymyillessä korviin asti, suunpieliin painautuivat pienet, mutta huomaamattomat hymykuopat. Joskus hänellä oli iho-ongelmia, mutta varhaisen kaunesintonsa ja -kiinnostuksensa takia hän pääsi niistä nopeasti eroon. Punertava sävy hänen poskissaan ei ikinä lähtenyt vaikka hän kuinka yritti sitä uusimmilla ihotuotteillaan häivyttää ja hangata pois.

Hän ei ikinä muuttanut itsessään mitään, vaikka valitti luonnollisuudestaan hyvinkin usein. Vaatetus oli omaperäinen ja synkähtävä, toisinaan hän pukeutui lapsenomaisiin mekkoihin ja pitsisiin minihameihin soveltaakseen lapsellisia Lumikin kasvojaan mustia hiuksia lukuunottamatta.

Kerätessäni ja kootessa tavaroitani kokoon, siivotessani olohuonetta ennen lähtöäni yritin palauttaa mieleeni hänen kasvonsa. Tarrasin sipsikulhot varovasti syliini.
"Lähes valkeat hiukset", kuiskasin ääneen. "Punaiset huulet, punaiset posket"
Laskin kulhot tiskille ja painoin raskailta tuntuneet kasvot käsiini.
"En muista"

Farkkujen ja ruutupaidan vaihduttua ylleni häivyin Rolliniin ilman laukkuani uskoen selviytyväni illasta varsin leppoisasti. Mikään ei tuntunut siinä baarissa muuttuneen, muu kuin sisäisen akkuni kesto oli vahventunut. Hannulta pyysin puhelinnumeroa tulevien myöhästymisieni ennalta selvittämiseksi.
"Ne sitten vähennetään palkastasi", hän oli sanonut melkein virnistäen. "Palkka tulee ensiviikon perjantaina. Siitä puheenollen, meidän pitäisi hoitaa ihan paperimuodollisetkin asiat ja sopimukset, hoidetaanko ne pois alta illan päätteeksi? Tarvitsen tilinumerosi palkansiirtoa varten."
"Juu", vastasin poissaolevasti nyökkäillen, siirtyen samalla siivoamaan naistenhuonetta. Painolasti oli alkanut tuntua yhtä raskaalta kuin koeviikkoa odotellessa, ja tiesin sen painavan minua entistä enemmän viikonlopun lähestyessä ja huoneeni nurkassa lojuneen matkalaukun hiljalleen täyttyneen omista vaatteistani kuin itsestään.


Päästyäni töistä kotiin ja astellessani kirkkaiden katulamppujen alta kotiin tunsin itseni tyhjäksi. Aina kun yritin muistella Nooran kasvoja mielessäni, oloni muuttui yhä vain toivottomaksi ja samalla näin sen kaiken haasteena, joka minun piti päihittää. Pistin aina vain paremmaksi yrittäessäni muodostaa mielessäni kuvaa hänestä olemattoman tähtisateen alla.

Paula kuorsasi olohuoneessa tömistellessäni ulko-ovelta eteiseen.Istuuduin kengät jalassa sänkyyni, vedin jalkani ristiin ja tuijotin lattiaa. Väsymys ei painanut silmiäni kasaan, en pystynyt nukkumaan yrittäessäni muistella häntä ja minua. Kahdestaan.
Kaivoin taskustani esiin lompakon ja vedin sen läpät auki nähdäkseni kuvan, jonka olin kiinnittänyt heti vasemmalle nähdäkseni hänet ensimmäisenä.
Silmät tuijottivat suoraan omiini. Vaaleat hiussuortuvat laskeutuivat poskien viereltä hänen olkapäilleen. Valkoinen viltti harteille kiedottuna, hellä hymy, joka oli osoitettu taitavalle kuvaajalle, joka oli vanginnut hänen viehätysvoimansa valokuvaan.


"Hymyilet kuin norsu!"
"Turpa umpeen ja ota se kuva!" hän kietoi nauraen vilttiä tiukemmalle vasten ihoaan.
"Miksi juuri minä?" punatukka tiuski vinoileva hymy huulillaan säädellessään kameran ominaisuuksia. "Täällä on monia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet valokuvauksesta ja vieläpä harrastavat sitä, ja silti sinä valitset minut. Olet uskomaton muija."
"Lakkaa marmattamasta", tyttö nauroi täysin avoimesti. Ote viltistä löystyi, ja hänen olkapäänsä valahtivat esiin.
"Näyttää jo paremmalta", punatukka vitsaili ja kohotti virnuillen kameran vasemman silmänsä kohdalle.
"Arvaa miksi halusin juuri sinut?" tyttö kysyi varmistaessaan asentoaan mukavaksi.
"Pysy nyt paikallasi ja varokin pilaamasta. Suu kiinni", tyttö painoi laukaisimesta hänen mieltyessään ja varmistuessaan lopputuloksesta. Kamera piti oudon äänen, jota se aina kuvaa ottaessaan piti. Salama ei välähtänyt, juuri niin kuin hän oli toivonut.

Tyttö viittoi punatukkaa luokseen nähdäkseen kuvan. Olkapäitänsä kohauttaen hän asteli asfaltilla istuneen tytön viereen, painoi ottamansa kuvan kameran näyttöön ja näytti kuvaa ystävälleen.
"Täydellinen!" hän hihkui posket punottaen. Suusta tuprusi tiheää, savunkaltaista ilmaa, joka katosi mustuuteen. Taivas oli ahdettu täyteen tähtiä, paljas ja puhdas, taivas parhaimmillaan. Asfaltin kummallakin vierustalla kohoili jäätyneet ja sumuiset pellot, jotka saivat vaaleahiuksisen luonnonlapsen ahdistumaan hänen vilkaistessaan sinnepäin.
Hän kietoi lähelle tulleen ystävänsä yllättäen vilttinsä sisään ja halasi häntä pitkään, ummisti silmänsä hakien tältä lämpöä ja turvaa.
"Mikä on?" punatukka kysyi hämmentyneenä. Hän ei saanut tytöltä vastausta, muuta kuin raskaita, mutta rauhallisia hengityksiä. Hän tunsi vaimean kylmyyden nostattaman tärinän vasten ihoaan, tiesi hänen olleen taas kylmä.

"Mitä olit sanomassa?" punatukka vaihtoi hymyillen puheenaihetta, istuutui parempaan asentoon ja sieppasi ystävänsä syliinsä. Tyttö avasi yllättyneenä silmänsä, jotka hetken kuluttua olivat alkaneet loisteliaasti hymyilemään kaiken sen ankeuden keskellä. "Miksi halusit juuri minut?"
Tyttö lankesi yhtäkkiä hymyilemään ovelasti.
"Arvaa"
"En minä keksi"
"Sinähän olet hyvä arvuuttelemaan"
"No sinä oletkin hyvin arveluttava ihminen", punatukka nauroi ilkeillen.
Hänen yksinäisiin hiussuortuviinsa oli takertunut heikkoa jäätä ja punertavat posket olivat lähes yhtä valkoiset kuin hänen hiuksensakin, joskin sävyeron huomasi vieläkin. Hän painoi kasvonsa vasten punaisia, äskettäin lyhyeksi leikattuja ja rikottuja hiuksia, jotka tuoksuivat lumelta. Kylmyys huijasi hänen sieraimiaan ja hajuaistiaan, mutta jollain tavalla hän tiesi kylmyyden kuvastavan punatukkaa enemmän kuin mikään muu. Eikä hänellä ollut mitään ajatusta miksi.

"Koska rakastan sinua"


Tarrasin kääntymättä selkäni takaa paksuimpaan tyynyyni, painoin kasvoni sitä vasten ja annoin itseni ulvoa ja itkeä. Puristin pehmeää esinettä tiukemmin kuin viha nyrkkiäni, annoin sen kerätä kaikki kyyneleeni talteen, piilottaa kaikki muistoni jokaiseen uneeni kun painaisin pääni sitä vasten.


Punatukka naurahti kuivasti, pitäen kasvojaan peruslukemilla ja peittäessään liikutustaan.
"Olet kuin jonkinlainen puhdistava vesi, joka saa kaikkien viat ja virheet unohtumaan. Ajattelin sen näkyvän kuvassa, jonka otit"
"Nyt sulla on aika naiivit kuvitelmat", punatukka nauroi vähätellen. Äänestä huokui särkyväisyys, jonka Noora oli valmis rikkomaan. "Et sinä sellaisia tarvitse, eihän sulla sellaisia ole."
"Koska sinä olet siinä."
"Olet naurettava", punatukka yritti vältellä puhkeamasta kyyneliin, ei katsonut vieläkään ystäväänsä. "Ja hymyiletkin noin naurettavasti."
"Ethän sinä edes katso", vaaleatukka naurahti ja sipaisi kasvoiltaan pois hiukset, jotka hän siirsi korvansa taakse.
Punatukka kääntyi takaisin ystäväänsä, antoi kummankin katsoa toisiaan pienen hetken, kunnes hän sai äkillisen halun kaataa kummatkin vasten asfalttia. Hän nousi polvilleen, työnsi ystäväänsä olkapäistä ja antoi tämän tuntea kylmän asfaltin selässään. Hän kiersi aivan tämän vierelle ja tuijotti taivasta samalla korkeudella kuin toinen.

Punatukka kohotti etusormensa pystyyn ja osoitti erästä yksinäistä tähteä taivaalla.
"Näetkö tuon?
"Joo"
"Se olet sinä"
"Miksi minä olen yksin?"
"Odotat prinssiäsi", hän vastasi kuin sanoisi sen kaiken välinpitämättömästi, kuin ohimennen. Etusormi siirtyi toiseen kohtaan, kohti toista puolta taivasta, kohti itää. "Tuo tuolla on valkoisella ratsulla ratsastava prinssisi."
"Mua ei kiinnosta prinssit. Eikä valkeat ratsut", vaaleatukka tokaisi. Hänen hiuksensa olivat levinneet jonkinlaiseksi leijonanharjaksi hänen päänsä ympärille.
"Se prinssi on tyhmä ja idiootti, sillä ei ole käytöstapoja eikä sitä kiinnosta yhtään kuinka ärsyttävä sä joskus olet kun satut olemaan runollisella päällä"
"No jopas on kiva jätkä", vaaleatukka kohotti kulmiaan.
"Mutta se välittää susta. Aina vahtimassa sun perään, sanoi se mitä tahansa ilkeää tai kuinka paljon se pilkkasikaan sun kuvitelmia ja metaforia."
"Niin kuin sinä", hän käänsi kasvonsa kohti punatukkaa, joka tuijotti tiiviisti tähtirykelmää.
"Se en ole minä"
"No ei mua sitten kiinnosta tuollainen turha ukko"
"Miksi minun pitää olla tarinassa?"
"Koska tarina koskee minua, niin sinun pitää olla siinä, koska olet osa elämääni."
"Tyhmä", punatykka pyöräytti silmiään. "Minä olen se valkoinen ratsu."
Tyttö meni sanattomaksi.
"Annan sinulle kaiken minkä tarvitset. Halusit vaikka kuun tai onnen tai rahaa, ihan sama jos halusit vaikka Jumalan ja Saatanan ja nähdä Michael Jacksonin, voin antaa sen kaiken sinulle jos niin pyydät."
"Idiootti", vaaleatukka kohotti kasvonsa kohti taivasta, sulki puristaen silmänsä ja pidätteli kyyneliään, jotka putoilivat hänen poskiltaan asfalttiin. "Nyt menet liian pitkälle."
"Sillä hinnalla, että pysyt aina kanssani", punatukka käänsi kasvojaan vasemmalle nähdäkseen ystävänsä kasvot.

Hän tunsi otteen sormissaan, otteen joka kiertyi hänen kätensä ympäri tueksi, joka tiukentui hänen pujotellessa sormiaan toisen omien väliin.
"Kiinni veti"