Mulla on juuri nyt ensimmäinen koeviikko meneillään ja nämä kokeet todellakin stressaavat. Päätin kirjoittaa jatkon ensiviikonloppuna kun olen selvinnyt koeviikosta ja tiedossa olisi ensimmäinen koeviikon jälkeinen rento viikonloppu.
Toivon, että kestätte ensi viikkoon! :)
- RockabillyDelilah
sunnuntai 30. syyskuuta 2012
sunnuntai 16. syyskuuta 2012
Vastasyntynyt ihastus
Minkälaista loppua toivoisit?
Ääniä yhteensä: 94
Uusi kysely on vallannut kyselypalkin, saatte taas aivan vapaasti vastata jos on tekemisen puutetta tai muuten vaan tekee mieli! Kiitos kaikille vastanneille!
Hauska huomata, että äänet olivat jakautuneet kahtia kahden vaihtoehdon välillä :D
---------------------------------------------------
Maanantai koitti ja todellinen lähtölaskenta sisälläni alkoi. Yritin olla kuin mitään ei tulisi tapahtumaan, kuin kaikki olisi normaalisti vaikka numerot näyttivät montaa nollaa. Ennen pitkää unohdin koko jutun astuttuani Cygnaeyksen ovista sisään ja annoin itseni vastahakoisesti palata arkeen.
"Jossu!"
Käännyin katsomaan taakseni, nähden takanani korkeissa piikkikoroissa kipittävän tytön, jonka lyhyen mustat hiukset olivat saaneet kokea terävien saksien rikkovan kosketuksen. Hänestä huomasi hänen käyneen viikonlopun aikana kampaajalla latvoja leikkauttamassa, mutta jollain tavalla hänestä huokui ulos uusi, mutta se sama iloinen tyttö, joka ennen pitkää tarrautuisi minua käsivarresta.
Hän tarttui kummallakin kädellään minusta kiinni ja vetäisi karhunhalaukseen kävellessämme samaa tahtia eteenpäin hallin poikki.
"Mistä näin yhtäkkinen iloisuus on peräisin? Eikö sua sureta?" kysyin epäilevän vino hymy suupielessäni.
"Mikä pitäisi surettaa?" Minna kysyi hymyillen niin leveästi ja avoimesti, että melkein epäilin hänen karanneen jostain uusimmasta Pepsodent-mainoksesta.
"Että on maanantai?"
"Eikö sua ilahduta, että perjantai on neljän päivän päästä?" Minna heitti tahattomasti vinoillen.
Jätin vastaamatta.
"Miten sun viikonloppu meni?" Minna innostui kysymään pienen hetken hiljaisuuden jälkeen. Ihmisiä virtasi hiljalleen sisälle isoviisarin lähestyessä varmalla ja kiusaavalla liikkeellä kohti kahdeksaa aamulla.
"Ihan chillisti", vilkuilin muualle. "Teidän ja Paulan seurassa oli todella piristävää."
"Meidänkö vain?" Huomasin Minnan suupielessä pienen värähdyksen, jonka olisin voinut tulkita miksi vain.
"Niin?" vilkaisin häntä epävarmasti kulmat koholla. "Vai näkyikö musta jotenkin, että mulla oli epämukavaa?"
"Päinvastoin", Minna puri kiusaavaa hymyään pidätellen alahuultaan. "Suorastaan hehkuit punasta kun se mustahiuksinen kundi ryösti sut meiltä."
"Arvaa vain miksi..."
"No miksikäs?"
"Tuntisitpa jätkän niin et kyselisi", murahdin kaivaessani silmäkulmistani loputkin rähmät. Mielessäni sävähti nopea kuva viimeöisestä unestani, kadoten yhtä nopeasti kuin silmiini ilmestyikin Minnan ravistellessa intoa pursuten käsivarttani.
"No ei siinä mitään vikaa näyttänyt olevan", Minna kohautti olkapäitään. "Hiljanen se kyllä oli, mutta aika vetävä, pakko myöntää."
"Yks sen pahimmista puolista"
"Kuinka niin?" Minna lukitsi katseensa sivuprofiiliini ja lopetti käsivarressani roikkumisen. "Oliko teillä riita?"
"Äh, Minna...Miksi sä kyselet tälläsia asioita?" käännyin katsomaan Minnaan päin vaivaantuneisuus huokuen jokaisesta ihosolustani.
"Kunhan kysyn, huvin vuoksi", mustahiuksinen tyttö vieressäni kohautti ihmetellen olkapäitään. "En mä mitään pahaa tarkottanu---"
"Anteeks, unoha", mutisin itsekseni vaivaantuneesti ja lähdin kävelemään nopeampaan tahtiin. Miksi minusta piti aina tulla niin hankala? Ihmisseura ei tuntunut yhtään parantavan oloani, vähiten kyselevä ja tunkeileva sellainen.
"Onks sul kaikki hyvin?" Minna kipitti hiirenhiljaa pää alaspäin painuneena, silmät tuijottaen lattian heikosti kiillotettua pintaa.
"Väsyttää vähän, puhu vaan jos tekee mieli", hidastin pahoitellen tahtiani mutten tohjennut katsoa Minnaan.
"Saanko kysyä vielä yhden jutun?"
"Kysy pois"
"Se liittyy niihin poikiin"
Vetäisin huomaamattomasti syvään henkeä nenän kautta sisään.
"Jos tekee kovasti mieli niin kysy vain", rohkaisin häntä välinpitämättömästi.
"Kuka se blondi oli?"
"Blondi? Ai se vähän mielellisesti hurahtanu?"
Minnan huulille levisi iloisen nauravainen hymy.
"Ei se ihan hurahtaneelta näyttäny"
"Ulkonäkö pettää", naurahdin itsekseni. "Se on vähän sekasin, mut just sen takia porukan parhain."
Enhän minä ollut tuntenut Jimiä sen kummemmin, tuskin lainkaan. Satuttiin kohtalon pilkkaamina törmäämään uudestaan kesän lopussa Laajavuoren Ärrän edessä, hän mitään tarkoittamatta pelasti minut heidän pimeiltä puoliltaan ja myöhemmin pääsin löytämään heidän valoisammat puolensa, joita tuskin uskoin olleen ennen kuin tapasin heidät kaikki.
Pari kertaa olin hänet tavannut, mutta jostain syystä Jimistä huokui itsevarmuus hänen astellessa lähelle minua. Jostain syystä tunsin samoin. Jostain kumman syystä tunsin löytäneeni sielunveljen, vaikkei tilanteemme ollutkaan millään lailla sama, en ollut edes huomannut meissä minkäänlaisia samanlaisuuden piirteitä. Olin vain antanut olla, rentoutunut aina kun näin hänet.
Samuelin kanssa sain tuntea kireyttä ja hermostuneisuutta. Hän oli muistutus tekemistäni virheistä ja tulevista virheistä, joita tulisin tekemään ja joista tulisin vielä kärsimään enemmän kuin mitä unissani pystyin kokemaan.
He olivat aivan erilaisia toisiinsa verrattuna, olivat kuin tasapainoa havittelevat painot, jotka toivat varovasti omia piirteitään esiin omaan lähiympäristöönsä. Tässä suhteessa se tarkoitti Devil's Sons:in jengiä, joka oli täytetty monella erilaisella ja värikkäällä personaallisuudella, joita salaa omassa mielessäni kyseenalaistin. Mikä oli heidän tarinansa?
Toisaalta näin Jimin tasapainottavana vaakana, joka piti jengiä kasassa, sitoi jokaisen toiseensa ja piti heitä yhdessä. Samuel oli rauhallinen, mutta raskas taakka, toinen painopuoli lankeisisi luultavasti Kallelle hänen ollessa brutaali voimankäyttäjä, joka ei ollut vielä omien silmieni edessä päässyt purkautumaan.
Minulle Jimi oli turvallinen ja sielua lämmittävä aurinko, Samuel sinihopea, näköä huijaava ja huumaavan kaunis kuu, joka niin tahtoessaan saattoi opastaa kulkijansa oikeille raiteille.
Minna ei olisi tajunnut Jimin ja Samuelin merkitystä minulle. Samuel oli pitkässä ajassa merkinnyt minulle elämää, mutta Jimi oli lyhyessä ajassa melkein tehnyt saman. Mitä tapahtuisi jos aikaa kuluisi vielä hitusen verran enemmän, kaikki jatkuen näin?
Mitä tapahtuisi jos heille tapahtuisi jotain?
"Jimi", sanoin hänelle pieni lämpö huulissani nimen sanoessani.
"Jimi?" Minna toisti kysyvästi.
"Jimi, sen blondin nimi on Jimi"
Minnan silmistä pursui ihastus, joka kohdistui tuohon nimeen.
"Kivan tavanomainen", Minna toisti Jimiä ääneen. "Minkälainen hän on?"
"Höpsö", naurahdin pitäen katseeni vieläkin poissa Minnasta. En nähnyt häneen katsomista tarpeellisena, näin sieluni silmin sen kaiken hänessä. Tunsin ihollani ne pursuavat tunteet, jotka eivät kuuluneet minulle.
"Kuulostat ihastuneelta"
Minnan poskille levisi vilpitön punastus, kulmakarvat kohoten säikähtäen taivaisiin. Pää heilui kieltävästi puolelta toiselle, silmät yrittäen vetää ihastusta silmistä.
"En mä--", Minna änkytti ruusunpunaiset väriläikät poskillaan. Mustat hiukset heiluivat litteinä ja sileinä hänen kasvojensa kummallakin puolella, tehden hänestä nätin ja miellyttävän näyn. "Mä vaan--"
"Ei se mitään", hymyilin hänelle, viimein vilkaisten häneen pieni ovela pilke silmäkulmassani. Hän huomasi sen.
"Et kai sä aio kertoa sille?!" kirkkaat silmät melkein pelästyivät. "En myönnä mitään!"
"Kuulostat ihastuneelta kuusivuotiaalta", virnistin juonittelevasti, mutta hillitsin kiusanhaluisen intoni. "En mä kerro."
Mitä turhia vaivautumaan. Perjantai-iltana oli jo nähty vähän samanlainen, mutta hiljaisempi ja sulkeutuneempi versio ihastuksesta. Jimiä pystyi lukemaan kasvoilta yhtä helposti kuin Minnaa.
Ja sama tunne oli huokunut hänestäkin niiden diskovalojen alla painostavan tunnelman litistäessä meitä kaikkia alleen.
Mutta oliko se yhtään järkevää? Kannattiko riskeerata kaikkea, Minnahan ei tiennyt totuutta? Olisiko Jimi niin käytännöllisesti katsova ihminen, että antaisi leikin vain olla?
"Tuutko mun kanssa Kävelykadulle ruokavälkällä?" vaihdoin tahattomasti puheenaihetta toiseen.
Eikä Minna voinut kieltäytyä kutsusta, ei edes vaivautunut kutsumaan muita mukaansa.
Onnellista! :)
|
61
(64%)
|
Surullista ja onnetonta :/
|
0
(0%)
|
Kunhan tarina saa päätöksen
|
0
(0%)
|
Osittain onnellista ja osittain surullista
|
33
(35%)
|
Ääniä yhteensä: 94
Uusi kysely on vallannut kyselypalkin, saatte taas aivan vapaasti vastata jos on tekemisen puutetta tai muuten vaan tekee mieli! Kiitos kaikille vastanneille!
Hauska huomata, että äänet olivat jakautuneet kahtia kahden vaihtoehdon välillä :D
---------------------------------------------------
Maanantai koitti ja todellinen lähtölaskenta sisälläni alkoi. Yritin olla kuin mitään ei tulisi tapahtumaan, kuin kaikki olisi normaalisti vaikka numerot näyttivät montaa nollaa. Ennen pitkää unohdin koko jutun astuttuani Cygnaeyksen ovista sisään ja annoin itseni vastahakoisesti palata arkeen.
"Jossu!"
Käännyin katsomaan taakseni, nähden takanani korkeissa piikkikoroissa kipittävän tytön, jonka lyhyen mustat hiukset olivat saaneet kokea terävien saksien rikkovan kosketuksen. Hänestä huomasi hänen käyneen viikonlopun aikana kampaajalla latvoja leikkauttamassa, mutta jollain tavalla hänestä huokui ulos uusi, mutta se sama iloinen tyttö, joka ennen pitkää tarrautuisi minua käsivarresta.
Hän tarttui kummallakin kädellään minusta kiinni ja vetäisi karhunhalaukseen kävellessämme samaa tahtia eteenpäin hallin poikki.
"Mistä näin yhtäkkinen iloisuus on peräisin? Eikö sua sureta?" kysyin epäilevän vino hymy suupielessäni.
"Mikä pitäisi surettaa?" Minna kysyi hymyillen niin leveästi ja avoimesti, että melkein epäilin hänen karanneen jostain uusimmasta Pepsodent-mainoksesta.
"Että on maanantai?"
"Eikö sua ilahduta, että perjantai on neljän päivän päästä?" Minna heitti tahattomasti vinoillen.
Jätin vastaamatta.
"Miten sun viikonloppu meni?" Minna innostui kysymään pienen hetken hiljaisuuden jälkeen. Ihmisiä virtasi hiljalleen sisälle isoviisarin lähestyessä varmalla ja kiusaavalla liikkeellä kohti kahdeksaa aamulla.
"Ihan chillisti", vilkuilin muualle. "Teidän ja Paulan seurassa oli todella piristävää."
"Meidänkö vain?" Huomasin Minnan suupielessä pienen värähdyksen, jonka olisin voinut tulkita miksi vain.
"Niin?" vilkaisin häntä epävarmasti kulmat koholla. "Vai näkyikö musta jotenkin, että mulla oli epämukavaa?"
"Päinvastoin", Minna puri kiusaavaa hymyään pidätellen alahuultaan. "Suorastaan hehkuit punasta kun se mustahiuksinen kundi ryösti sut meiltä."
"Arvaa vain miksi..."
"No miksikäs?"
"Tuntisitpa jätkän niin et kyselisi", murahdin kaivaessani silmäkulmistani loputkin rähmät. Mielessäni sävähti nopea kuva viimeöisestä unestani, kadoten yhtä nopeasti kuin silmiini ilmestyikin Minnan ravistellessa intoa pursuten käsivarttani.
"No ei siinä mitään vikaa näyttänyt olevan", Minna kohautti olkapäitään. "Hiljanen se kyllä oli, mutta aika vetävä, pakko myöntää."
"Yks sen pahimmista puolista"
"Kuinka niin?" Minna lukitsi katseensa sivuprofiiliini ja lopetti käsivarressani roikkumisen. "Oliko teillä riita?"
"Äh, Minna...Miksi sä kyselet tälläsia asioita?" käännyin katsomaan Minnaan päin vaivaantuneisuus huokuen jokaisesta ihosolustani.
"Kunhan kysyn, huvin vuoksi", mustahiuksinen tyttö vieressäni kohautti ihmetellen olkapäitään. "En mä mitään pahaa tarkottanu---"
"Anteeks, unoha", mutisin itsekseni vaivaantuneesti ja lähdin kävelemään nopeampaan tahtiin. Miksi minusta piti aina tulla niin hankala? Ihmisseura ei tuntunut yhtään parantavan oloani, vähiten kyselevä ja tunkeileva sellainen.
"Onks sul kaikki hyvin?" Minna kipitti hiirenhiljaa pää alaspäin painuneena, silmät tuijottaen lattian heikosti kiillotettua pintaa.
"Väsyttää vähän, puhu vaan jos tekee mieli", hidastin pahoitellen tahtiani mutten tohjennut katsoa Minnaan.
"Saanko kysyä vielä yhden jutun?"
"Kysy pois"
"Se liittyy niihin poikiin"
Vetäisin huomaamattomasti syvään henkeä nenän kautta sisään.
"Jos tekee kovasti mieli niin kysy vain", rohkaisin häntä välinpitämättömästi.
"Kuka se blondi oli?"
"Blondi? Ai se vähän mielellisesti hurahtanu?"
Minnan huulille levisi iloisen nauravainen hymy.
"Ei se ihan hurahtaneelta näyttäny"
"Ulkonäkö pettää", naurahdin itsekseni. "Se on vähän sekasin, mut just sen takia porukan parhain."
Enhän minä ollut tuntenut Jimiä sen kummemmin, tuskin lainkaan. Satuttiin kohtalon pilkkaamina törmäämään uudestaan kesän lopussa Laajavuoren Ärrän edessä, hän mitään tarkoittamatta pelasti minut heidän pimeiltä puoliltaan ja myöhemmin pääsin löytämään heidän valoisammat puolensa, joita tuskin uskoin olleen ennen kuin tapasin heidät kaikki.
Pari kertaa olin hänet tavannut, mutta jostain syystä Jimistä huokui itsevarmuus hänen astellessa lähelle minua. Jostain syystä tunsin samoin. Jostain kumman syystä tunsin löytäneeni sielunveljen, vaikkei tilanteemme ollutkaan millään lailla sama, en ollut edes huomannut meissä minkäänlaisia samanlaisuuden piirteitä. Olin vain antanut olla, rentoutunut aina kun näin hänet.
Samuelin kanssa sain tuntea kireyttä ja hermostuneisuutta. Hän oli muistutus tekemistäni virheistä ja tulevista virheistä, joita tulisin tekemään ja joista tulisin vielä kärsimään enemmän kuin mitä unissani pystyin kokemaan.
He olivat aivan erilaisia toisiinsa verrattuna, olivat kuin tasapainoa havittelevat painot, jotka toivat varovasti omia piirteitään esiin omaan lähiympäristöönsä. Tässä suhteessa se tarkoitti Devil's Sons:in jengiä, joka oli täytetty monella erilaisella ja värikkäällä personaallisuudella, joita salaa omassa mielessäni kyseenalaistin. Mikä oli heidän tarinansa?
Toisaalta näin Jimin tasapainottavana vaakana, joka piti jengiä kasassa, sitoi jokaisen toiseensa ja piti heitä yhdessä. Samuel oli rauhallinen, mutta raskas taakka, toinen painopuoli lankeisisi luultavasti Kallelle hänen ollessa brutaali voimankäyttäjä, joka ei ollut vielä omien silmieni edessä päässyt purkautumaan.
Minulle Jimi oli turvallinen ja sielua lämmittävä aurinko, Samuel sinihopea, näköä huijaava ja huumaavan kaunis kuu, joka niin tahtoessaan saattoi opastaa kulkijansa oikeille raiteille.
Minna ei olisi tajunnut Jimin ja Samuelin merkitystä minulle. Samuel oli pitkässä ajassa merkinnyt minulle elämää, mutta Jimi oli lyhyessä ajassa melkein tehnyt saman. Mitä tapahtuisi jos aikaa kuluisi vielä hitusen verran enemmän, kaikki jatkuen näin?
Mitä tapahtuisi jos heille tapahtuisi jotain?
"Jimi", sanoin hänelle pieni lämpö huulissani nimen sanoessani.
"Jimi?" Minna toisti kysyvästi.
"Jimi, sen blondin nimi on Jimi"
Minnan silmistä pursui ihastus, joka kohdistui tuohon nimeen.
"Kivan tavanomainen", Minna toisti Jimiä ääneen. "Minkälainen hän on?"
"Höpsö", naurahdin pitäen katseeni vieläkin poissa Minnasta. En nähnyt häneen katsomista tarpeellisena, näin sieluni silmin sen kaiken hänessä. Tunsin ihollani ne pursuavat tunteet, jotka eivät kuuluneet minulle.
"Kuulostat ihastuneelta"
Minnan poskille levisi vilpitön punastus, kulmakarvat kohoten säikähtäen taivaisiin. Pää heilui kieltävästi puolelta toiselle, silmät yrittäen vetää ihastusta silmistä.
"En mä--", Minna änkytti ruusunpunaiset väriläikät poskillaan. Mustat hiukset heiluivat litteinä ja sileinä hänen kasvojensa kummallakin puolella, tehden hänestä nätin ja miellyttävän näyn. "Mä vaan--"
"Ei se mitään", hymyilin hänelle, viimein vilkaisten häneen pieni ovela pilke silmäkulmassani. Hän huomasi sen.
"Et kai sä aio kertoa sille?!" kirkkaat silmät melkein pelästyivät. "En myönnä mitään!"
"Kuulostat ihastuneelta kuusivuotiaalta", virnistin juonittelevasti, mutta hillitsin kiusanhaluisen intoni. "En mä kerro."
Mitä turhia vaivautumaan. Perjantai-iltana oli jo nähty vähän samanlainen, mutta hiljaisempi ja sulkeutuneempi versio ihastuksesta. Jimiä pystyi lukemaan kasvoilta yhtä helposti kuin Minnaa.
Ja sama tunne oli huokunut hänestäkin niiden diskovalojen alla painostavan tunnelman litistäessä meitä kaikkia alleen.
Mutta oliko se yhtään järkevää? Kannattiko riskeerata kaikkea, Minnahan ei tiennyt totuutta? Olisiko Jimi niin käytännöllisesti katsova ihminen, että antaisi leikin vain olla?
"Tuutko mun kanssa Kävelykadulle ruokavälkällä?" vaihdoin tahattomasti puheenaihetta toiseen.
Eikä Minna voinut kieltäytyä kutsusta, ei edes vaivautunut kutsumaan muita mukaansa.
sunnuntai 9. syyskuuta 2012
Lompakon valokuva
Sinä iltana päätin olla sanomatta Paulalle laimeita ja epäuskottavia tekosyitä häipymiseeni Rollinin odottaessa minun tekevän määrätyt työni. Olin koko päivän hänen kanssaan, odottaen mahdollisuutta livahtaa ovesta ulos laukku olalla. Palkka piti saada tilille ensi viikonloppuun mennessä rahojen käydessä hiljalleen vähiin, mutta päätin siitä huolimatta olla kinuamatta keneltäkään rahallista tukea, jota en kuitenkaan tarvinnut. Rahaa vielä oli.
Paulan nukahdettua yhdeksältä sohvalle huomasin mahdollisuuteni tulleen. Nallekarkit olivat lennelleet pitkin olohuoneen lattiaa ja sohvaa yrittäessämme heittää karkkejamme ilman kautta suuhun, sipsit oli aseteltu ylipursuavasti pieniin kulhoihin, joista yksi oli kaatunut kumoon Paulan käden roikkuessa sohvan reunalta kohti lattiaa.
Hänen hiuksensa olivat takkuiset, kasvoille levitetty meikki oli näyttänyt pimeässä väkisin maalatulta ja pitkin poskia levinneeltä tuntien vieriessä eteenpäin. Olimme pukeutuneet rennoimpiin vaatteisiimme ja jutelleet kaikesta mukavasta, normaalista. Ihan kaikesta, paitsi itsestämme.
Ehkä Paula jotenkin tajusi ettei halunnut tietää, eikä huomata minussa mitään epäilyttäviä piirteitä. Hän ei kysynyt mitään tekemisistäni, ei kysynyt mitään poikajengistä, jonka kanssa olin viime aikoina liikkunut, ei kysynyt tekstiviestistä, jonka takia olin mennyt hiljaiseksi. Viestin sisällön paljastin hänelle itse omin päin, vaikkei hän vaatinutkaan minua kertomaan.
Eikä hän tajunnut sitä kiperää tunnetta kylkiluissani ajatellessani parin päivän paluuta Keravaan. Mikään ei tuntunut väärältä eikä väkisinaiheutetulta, en tajunnut ajatuksiani ja tuntemuksiani oikein itsekään. Kerava ei koskaan ollut paikka minulle, vaikka viihdyin selkäänpuukottajien keskuudessa. Minua ei puukotettu selkään, niin ainakin uskoin. Mutta ystäväni tekivät niin toisilleen ja kaikki tuntui teennäiseltä, pakosti yhteen sidotulta.
Olin viimein päästänyt irti kaikesta, antanut sen kaiken vain mennä. Silti minua häiritsi. Ei Kerava, ei ne ihmiset, eikä vanhempani, joiden kanssa minulla ei ollut edes ongelmia.
Tuskin muistin Nooraa ja hänen luonnonlapsen kasvojaan, puhtaita ja pitkiä selänylittäviä, lainehtivia hiuksiaan, joiden alla säteili yhtä kirkkaat silmät kuin Samuelilla. Ei ollut laiha, ei liian pyöreä.
Hän omisti tiimalasivartalon, kummallisen ja ihmeellisen, ihailtavan. Hänen peräänsä olivat pojat aina kuolanneet, mutta ihme kyllä hän jaksoi roikkua aina vain minussa, torjui kaikki selkein sanoin, mutta ystävällisesti välttääkseen vihamielisyyksiä ja järjettömiä elämää hankaloittavia riitoja, joiden kanssa hän ei millään jaksanut puurtaa.
Varhain aamuisin hänen lähes valkoisen vaaleat hiuksensa olivat kieriytyneet useaan harakantakkuun, joita hän sai kammata huoneensa peilin edessä ärsyyntynyt ja unelias katse kasvoillaan. Päivän mittaan ruusunpunaista vaaleammatkin huulet värjäytyisivät takaisin omaan punertavaan sävyynsä, jota löytyi luonnollisesti hänen poskiltaankin. Iho oli pehmeä ja kimmoisa, usein kananlihalla. Posket korkeat hänen hymyillessä korviin asti, suunpieliin painautuivat pienet, mutta huomaamattomat hymykuopat. Joskus hänellä oli iho-ongelmia, mutta varhaisen kaunesintonsa ja -kiinnostuksensa takia hän pääsi niistä nopeasti eroon. Punertava sävy hänen poskissaan ei ikinä lähtenyt vaikka hän kuinka yritti sitä uusimmilla ihotuotteillaan häivyttää ja hangata pois.
Hän ei ikinä muuttanut itsessään mitään, vaikka valitti luonnollisuudestaan hyvinkin usein. Vaatetus oli omaperäinen ja synkähtävä, toisinaan hän pukeutui lapsenomaisiin mekkoihin ja pitsisiin minihameihin soveltaakseen lapsellisia Lumikin kasvojaan mustia hiuksia lukuunottamatta.
Kerätessäni ja kootessa tavaroitani kokoon, siivotessani olohuonetta ennen lähtöäni yritin palauttaa mieleeni hänen kasvonsa. Tarrasin sipsikulhot varovasti syliini.
"Lähes valkeat hiukset", kuiskasin ääneen. "Punaiset huulet, punaiset posket"
Laskin kulhot tiskille ja painoin raskailta tuntuneet kasvot käsiini.
"En muista"
Farkkujen ja ruutupaidan vaihduttua ylleni häivyin Rolliniin ilman laukkuani uskoen selviytyväni illasta varsin leppoisasti. Mikään ei tuntunut siinä baarissa muuttuneen, muu kuin sisäisen akkuni kesto oli vahventunut. Hannulta pyysin puhelinnumeroa tulevien myöhästymisieni ennalta selvittämiseksi.
"Ne sitten vähennetään palkastasi", hän oli sanonut melkein virnistäen. "Palkka tulee ensiviikon perjantaina. Siitä puheenollen, meidän pitäisi hoitaa ihan paperimuodollisetkin asiat ja sopimukset, hoidetaanko ne pois alta illan päätteeksi? Tarvitsen tilinumerosi palkansiirtoa varten."
"Juu", vastasin poissaolevasti nyökkäillen, siirtyen samalla siivoamaan naistenhuonetta. Painolasti oli alkanut tuntua yhtä raskaalta kuin koeviikkoa odotellessa, ja tiesin sen painavan minua entistä enemmän viikonlopun lähestyessä ja huoneeni nurkassa lojuneen matkalaukun hiljalleen täyttyneen omista vaatteistani kuin itsestään.
Päästyäni töistä kotiin ja astellessani kirkkaiden katulamppujen alta kotiin tunsin itseni tyhjäksi. Aina kun yritin muistella Nooran kasvoja mielessäni, oloni muuttui yhä vain toivottomaksi ja samalla näin sen kaiken haasteena, joka minun piti päihittää. Pistin aina vain paremmaksi yrittäessäni muodostaa mielessäni kuvaa hänestä olemattoman tähtisateen alla.
Paula kuorsasi olohuoneessa tömistellessäni ulko-ovelta eteiseen.Istuuduin kengät jalassa sänkyyni, vedin jalkani ristiin ja tuijotin lattiaa. Väsymys ei painanut silmiäni kasaan, en pystynyt nukkumaan yrittäessäni muistella häntä ja minua. Kahdestaan.
Kaivoin taskustani esiin lompakon ja vedin sen läpät auki nähdäkseni kuvan, jonka olin kiinnittänyt heti vasemmalle nähdäkseni hänet ensimmäisenä.
Silmät tuijottivat suoraan omiini. Vaaleat hiussuortuvat laskeutuivat poskien viereltä hänen olkapäilleen. Valkoinen viltti harteille kiedottuna, hellä hymy, joka oli osoitettu taitavalle kuvaajalle, joka oli vanginnut hänen viehätysvoimansa valokuvaan.
"Hymyilet kuin norsu!"
"Turpa umpeen ja ota se kuva!" hän kietoi nauraen vilttiä tiukemmalle vasten ihoaan.
"Miksi juuri minä?" punatukka tiuski vinoileva hymy huulillaan säädellessään kameran ominaisuuksia. "Täällä on monia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet valokuvauksesta ja vieläpä harrastavat sitä, ja silti sinä valitset minut. Olet uskomaton muija."
"Lakkaa marmattamasta", tyttö nauroi täysin avoimesti. Ote viltistä löystyi, ja hänen olkapäänsä valahtivat esiin.
"Näyttää jo paremmalta", punatukka vitsaili ja kohotti virnuillen kameran vasemman silmänsä kohdalle.
"Arvaa miksi halusin juuri sinut?" tyttö kysyi varmistaessaan asentoaan mukavaksi.
"Pysy nyt paikallasi ja varokin pilaamasta. Suu kiinni", tyttö painoi laukaisimesta hänen mieltyessään ja varmistuessaan lopputuloksesta. Kamera piti oudon äänen, jota se aina kuvaa ottaessaan piti. Salama ei välähtänyt, juuri niin kuin hän oli toivonut.
Tyttö viittoi punatukkaa luokseen nähdäkseen kuvan. Olkapäitänsä kohauttaen hän asteli asfaltilla istuneen tytön viereen, painoi ottamansa kuvan kameran näyttöön ja näytti kuvaa ystävälleen.
"Täydellinen!" hän hihkui posket punottaen. Suusta tuprusi tiheää, savunkaltaista ilmaa, joka katosi mustuuteen. Taivas oli ahdettu täyteen tähtiä, paljas ja puhdas, taivas parhaimmillaan. Asfaltin kummallakin vierustalla kohoili jäätyneet ja sumuiset pellot, jotka saivat vaaleahiuksisen luonnonlapsen ahdistumaan hänen vilkaistessaan sinnepäin.
Hän kietoi lähelle tulleen ystävänsä yllättäen vilttinsä sisään ja halasi häntä pitkään, ummisti silmänsä hakien tältä lämpöä ja turvaa.
"Mikä on?" punatukka kysyi hämmentyneenä. Hän ei saanut tytöltä vastausta, muuta kuin raskaita, mutta rauhallisia hengityksiä. Hän tunsi vaimean kylmyyden nostattaman tärinän vasten ihoaan, tiesi hänen olleen taas kylmä.
"Mitä olit sanomassa?" punatukka vaihtoi hymyillen puheenaihetta, istuutui parempaan asentoon ja sieppasi ystävänsä syliinsä. Tyttö avasi yllättyneenä silmänsä, jotka hetken kuluttua olivat alkaneet loisteliaasti hymyilemään kaiken sen ankeuden keskellä. "Miksi halusit juuri minut?"
Tyttö lankesi yhtäkkiä hymyilemään ovelasti.
"Arvaa"
"En minä keksi"
"Sinähän olet hyvä arvuuttelemaan"
"No sinä oletkin hyvin arveluttava ihminen", punatukka nauroi ilkeillen.
Hänen yksinäisiin hiussuortuviinsa oli takertunut heikkoa jäätä ja punertavat posket olivat lähes yhtä valkoiset kuin hänen hiuksensakin, joskin sävyeron huomasi vieläkin. Hän painoi kasvonsa vasten punaisia, äskettäin lyhyeksi leikattuja ja rikottuja hiuksia, jotka tuoksuivat lumelta. Kylmyys huijasi hänen sieraimiaan ja hajuaistiaan, mutta jollain tavalla hän tiesi kylmyyden kuvastavan punatukkaa enemmän kuin mikään muu. Eikä hänellä ollut mitään ajatusta miksi.
"Koska rakastan sinua"
Tarrasin kääntymättä selkäni takaa paksuimpaan tyynyyni, painoin kasvoni sitä vasten ja annoin itseni ulvoa ja itkeä. Puristin pehmeää esinettä tiukemmin kuin viha nyrkkiäni, annoin sen kerätä kaikki kyyneleeni talteen, piilottaa kaikki muistoni jokaiseen uneeni kun painaisin pääni sitä vasten.
Punatukka naurahti kuivasti, pitäen kasvojaan peruslukemilla ja peittäessään liikutustaan.
"Olet kuin jonkinlainen puhdistava vesi, joka saa kaikkien viat ja virheet unohtumaan. Ajattelin sen näkyvän kuvassa, jonka otit"
"Nyt sulla on aika naiivit kuvitelmat", punatukka nauroi vähätellen. Äänestä huokui särkyväisyys, jonka Noora oli valmis rikkomaan. "Et sinä sellaisia tarvitse, eihän sulla sellaisia ole."
"Koska sinä olet siinä."
"Olet naurettava", punatukka yritti vältellä puhkeamasta kyyneliin, ei katsonut vieläkään ystäväänsä. "Ja hymyiletkin noin naurettavasti."
"Ethän sinä edes katso", vaaleatukka naurahti ja sipaisi kasvoiltaan pois hiukset, jotka hän siirsi korvansa taakse.
Punatukka kääntyi takaisin ystäväänsä, antoi kummankin katsoa toisiaan pienen hetken, kunnes hän sai äkillisen halun kaataa kummatkin vasten asfalttia. Hän nousi polvilleen, työnsi ystäväänsä olkapäistä ja antoi tämän tuntea kylmän asfaltin selässään. Hän kiersi aivan tämän vierelle ja tuijotti taivasta samalla korkeudella kuin toinen.
Punatukka kohotti etusormensa pystyyn ja osoitti erästä yksinäistä tähteä taivaalla.
"Näetkö tuon?
"Joo"
"Se olet sinä"
"Miksi minä olen yksin?"
"Odotat prinssiäsi", hän vastasi kuin sanoisi sen kaiken välinpitämättömästi, kuin ohimennen. Etusormi siirtyi toiseen kohtaan, kohti toista puolta taivasta, kohti itää. "Tuo tuolla on valkoisella ratsulla ratsastava prinssisi."
"Mua ei kiinnosta prinssit. Eikä valkeat ratsut", vaaleatukka tokaisi. Hänen hiuksensa olivat levinneet jonkinlaiseksi leijonanharjaksi hänen päänsä ympärille.
"Se prinssi on tyhmä ja idiootti, sillä ei ole käytöstapoja eikä sitä kiinnosta yhtään kuinka ärsyttävä sä joskus olet kun satut olemaan runollisella päällä"
"No jopas on kiva jätkä", vaaleatukka kohotti kulmiaan.
"Mutta se välittää susta. Aina vahtimassa sun perään, sanoi se mitä tahansa ilkeää tai kuinka paljon se pilkkasikaan sun kuvitelmia ja metaforia."
"Niin kuin sinä", hän käänsi kasvonsa kohti punatukkaa, joka tuijotti tiiviisti tähtirykelmää.
"Se en ole minä"
"No ei mua sitten kiinnosta tuollainen turha ukko"
"Miksi minun pitää olla tarinassa?"
"Koska tarina koskee minua, niin sinun pitää olla siinä, koska olet osa elämääni."
"Tyhmä", punatykka pyöräytti silmiään. "Minä olen se valkoinen ratsu."
Tyttö meni sanattomaksi.
"Annan sinulle kaiken minkä tarvitset. Halusit vaikka kuun tai onnen tai rahaa, ihan sama jos halusit vaikka Jumalan ja Saatanan ja nähdä Michael Jacksonin, voin antaa sen kaiken sinulle jos niin pyydät."
"Idiootti", vaaleatukka kohotti kasvonsa kohti taivasta, sulki puristaen silmänsä ja pidätteli kyyneliään, jotka putoilivat hänen poskiltaan asfalttiin. "Nyt menet liian pitkälle."
"Sillä hinnalla, että pysyt aina kanssani", punatukka käänsi kasvojaan vasemmalle nähdäkseen ystävänsä kasvot.
Hän tunsi otteen sormissaan, otteen joka kiertyi hänen kätensä ympäri tueksi, joka tiukentui hänen pujotellessa sormiaan toisen omien väliin.
"Kiinni veti"
Paulan nukahdettua yhdeksältä sohvalle huomasin mahdollisuuteni tulleen. Nallekarkit olivat lennelleet pitkin olohuoneen lattiaa ja sohvaa yrittäessämme heittää karkkejamme ilman kautta suuhun, sipsit oli aseteltu ylipursuavasti pieniin kulhoihin, joista yksi oli kaatunut kumoon Paulan käden roikkuessa sohvan reunalta kohti lattiaa.
Hänen hiuksensa olivat takkuiset, kasvoille levitetty meikki oli näyttänyt pimeässä väkisin maalatulta ja pitkin poskia levinneeltä tuntien vieriessä eteenpäin. Olimme pukeutuneet rennoimpiin vaatteisiimme ja jutelleet kaikesta mukavasta, normaalista. Ihan kaikesta, paitsi itsestämme.
Ehkä Paula jotenkin tajusi ettei halunnut tietää, eikä huomata minussa mitään epäilyttäviä piirteitä. Hän ei kysynyt mitään tekemisistäni, ei kysynyt mitään poikajengistä, jonka kanssa olin viime aikoina liikkunut, ei kysynyt tekstiviestistä, jonka takia olin mennyt hiljaiseksi. Viestin sisällön paljastin hänelle itse omin päin, vaikkei hän vaatinutkaan minua kertomaan.
Eikä hän tajunnut sitä kiperää tunnetta kylkiluissani ajatellessani parin päivän paluuta Keravaan. Mikään ei tuntunut väärältä eikä väkisinaiheutetulta, en tajunnut ajatuksiani ja tuntemuksiani oikein itsekään. Kerava ei koskaan ollut paikka minulle, vaikka viihdyin selkäänpuukottajien keskuudessa. Minua ei puukotettu selkään, niin ainakin uskoin. Mutta ystäväni tekivät niin toisilleen ja kaikki tuntui teennäiseltä, pakosti yhteen sidotulta.
Olin viimein päästänyt irti kaikesta, antanut sen kaiken vain mennä. Silti minua häiritsi. Ei Kerava, ei ne ihmiset, eikä vanhempani, joiden kanssa minulla ei ollut edes ongelmia.
Tuskin muistin Nooraa ja hänen luonnonlapsen kasvojaan, puhtaita ja pitkiä selänylittäviä, lainehtivia hiuksiaan, joiden alla säteili yhtä kirkkaat silmät kuin Samuelilla. Ei ollut laiha, ei liian pyöreä.
Hän omisti tiimalasivartalon, kummallisen ja ihmeellisen, ihailtavan. Hänen peräänsä olivat pojat aina kuolanneet, mutta ihme kyllä hän jaksoi roikkua aina vain minussa, torjui kaikki selkein sanoin, mutta ystävällisesti välttääkseen vihamielisyyksiä ja järjettömiä elämää hankaloittavia riitoja, joiden kanssa hän ei millään jaksanut puurtaa.
Varhain aamuisin hänen lähes valkoisen vaaleat hiuksensa olivat kieriytyneet useaan harakantakkuun, joita hän sai kammata huoneensa peilin edessä ärsyyntynyt ja unelias katse kasvoillaan. Päivän mittaan ruusunpunaista vaaleammatkin huulet värjäytyisivät takaisin omaan punertavaan sävyynsä, jota löytyi luonnollisesti hänen poskiltaankin. Iho oli pehmeä ja kimmoisa, usein kananlihalla. Posket korkeat hänen hymyillessä korviin asti, suunpieliin painautuivat pienet, mutta huomaamattomat hymykuopat. Joskus hänellä oli iho-ongelmia, mutta varhaisen kaunesintonsa ja -kiinnostuksensa takia hän pääsi niistä nopeasti eroon. Punertava sävy hänen poskissaan ei ikinä lähtenyt vaikka hän kuinka yritti sitä uusimmilla ihotuotteillaan häivyttää ja hangata pois.
Hän ei ikinä muuttanut itsessään mitään, vaikka valitti luonnollisuudestaan hyvinkin usein. Vaatetus oli omaperäinen ja synkähtävä, toisinaan hän pukeutui lapsenomaisiin mekkoihin ja pitsisiin minihameihin soveltaakseen lapsellisia Lumikin kasvojaan mustia hiuksia lukuunottamatta.
Kerätessäni ja kootessa tavaroitani kokoon, siivotessani olohuonetta ennen lähtöäni yritin palauttaa mieleeni hänen kasvonsa. Tarrasin sipsikulhot varovasti syliini.
"Lähes valkeat hiukset", kuiskasin ääneen. "Punaiset huulet, punaiset posket"
Laskin kulhot tiskille ja painoin raskailta tuntuneet kasvot käsiini.
"En muista"
Farkkujen ja ruutupaidan vaihduttua ylleni häivyin Rolliniin ilman laukkuani uskoen selviytyväni illasta varsin leppoisasti. Mikään ei tuntunut siinä baarissa muuttuneen, muu kuin sisäisen akkuni kesto oli vahventunut. Hannulta pyysin puhelinnumeroa tulevien myöhästymisieni ennalta selvittämiseksi.
"Ne sitten vähennetään palkastasi", hän oli sanonut melkein virnistäen. "Palkka tulee ensiviikon perjantaina. Siitä puheenollen, meidän pitäisi hoitaa ihan paperimuodollisetkin asiat ja sopimukset, hoidetaanko ne pois alta illan päätteeksi? Tarvitsen tilinumerosi palkansiirtoa varten."
"Juu", vastasin poissaolevasti nyökkäillen, siirtyen samalla siivoamaan naistenhuonetta. Painolasti oli alkanut tuntua yhtä raskaalta kuin koeviikkoa odotellessa, ja tiesin sen painavan minua entistä enemmän viikonlopun lähestyessä ja huoneeni nurkassa lojuneen matkalaukun hiljalleen täyttyneen omista vaatteistani kuin itsestään.
Päästyäni töistä kotiin ja astellessani kirkkaiden katulamppujen alta kotiin tunsin itseni tyhjäksi. Aina kun yritin muistella Nooran kasvoja mielessäni, oloni muuttui yhä vain toivottomaksi ja samalla näin sen kaiken haasteena, joka minun piti päihittää. Pistin aina vain paremmaksi yrittäessäni muodostaa mielessäni kuvaa hänestä olemattoman tähtisateen alla.
Paula kuorsasi olohuoneessa tömistellessäni ulko-ovelta eteiseen.Istuuduin kengät jalassa sänkyyni, vedin jalkani ristiin ja tuijotin lattiaa. Väsymys ei painanut silmiäni kasaan, en pystynyt nukkumaan yrittäessäni muistella häntä ja minua. Kahdestaan.
Kaivoin taskustani esiin lompakon ja vedin sen läpät auki nähdäkseni kuvan, jonka olin kiinnittänyt heti vasemmalle nähdäkseni hänet ensimmäisenä.
Silmät tuijottivat suoraan omiini. Vaaleat hiussuortuvat laskeutuivat poskien viereltä hänen olkapäilleen. Valkoinen viltti harteille kiedottuna, hellä hymy, joka oli osoitettu taitavalle kuvaajalle, joka oli vanginnut hänen viehätysvoimansa valokuvaan.
"Hymyilet kuin norsu!"
"Turpa umpeen ja ota se kuva!" hän kietoi nauraen vilttiä tiukemmalle vasten ihoaan.
"Miksi juuri minä?" punatukka tiuski vinoileva hymy huulillaan säädellessään kameran ominaisuuksia. "Täällä on monia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet valokuvauksesta ja vieläpä harrastavat sitä, ja silti sinä valitset minut. Olet uskomaton muija."
"Lakkaa marmattamasta", tyttö nauroi täysin avoimesti. Ote viltistä löystyi, ja hänen olkapäänsä valahtivat esiin.
"Näyttää jo paremmalta", punatukka vitsaili ja kohotti virnuillen kameran vasemman silmänsä kohdalle.
"Arvaa miksi halusin juuri sinut?" tyttö kysyi varmistaessaan asentoaan mukavaksi.
"Pysy nyt paikallasi ja varokin pilaamasta. Suu kiinni", tyttö painoi laukaisimesta hänen mieltyessään ja varmistuessaan lopputuloksesta. Kamera piti oudon äänen, jota se aina kuvaa ottaessaan piti. Salama ei välähtänyt, juuri niin kuin hän oli toivonut.
Tyttö viittoi punatukkaa luokseen nähdäkseen kuvan. Olkapäitänsä kohauttaen hän asteli asfaltilla istuneen tytön viereen, painoi ottamansa kuvan kameran näyttöön ja näytti kuvaa ystävälleen.
"Täydellinen!" hän hihkui posket punottaen. Suusta tuprusi tiheää, savunkaltaista ilmaa, joka katosi mustuuteen. Taivas oli ahdettu täyteen tähtiä, paljas ja puhdas, taivas parhaimmillaan. Asfaltin kummallakin vierustalla kohoili jäätyneet ja sumuiset pellot, jotka saivat vaaleahiuksisen luonnonlapsen ahdistumaan hänen vilkaistessaan sinnepäin.
Hän kietoi lähelle tulleen ystävänsä yllättäen vilttinsä sisään ja halasi häntä pitkään, ummisti silmänsä hakien tältä lämpöä ja turvaa.
"Mikä on?" punatukka kysyi hämmentyneenä. Hän ei saanut tytöltä vastausta, muuta kuin raskaita, mutta rauhallisia hengityksiä. Hän tunsi vaimean kylmyyden nostattaman tärinän vasten ihoaan, tiesi hänen olleen taas kylmä.
"Mitä olit sanomassa?" punatukka vaihtoi hymyillen puheenaihetta, istuutui parempaan asentoon ja sieppasi ystävänsä syliinsä. Tyttö avasi yllättyneenä silmänsä, jotka hetken kuluttua olivat alkaneet loisteliaasti hymyilemään kaiken sen ankeuden keskellä. "Miksi halusit juuri minut?"
Tyttö lankesi yhtäkkiä hymyilemään ovelasti.
"Arvaa"
"En minä keksi"
"Sinähän olet hyvä arvuuttelemaan"
"No sinä oletkin hyvin arveluttava ihminen", punatukka nauroi ilkeillen.
Hänen yksinäisiin hiussuortuviinsa oli takertunut heikkoa jäätä ja punertavat posket olivat lähes yhtä valkoiset kuin hänen hiuksensakin, joskin sävyeron huomasi vieläkin. Hän painoi kasvonsa vasten punaisia, äskettäin lyhyeksi leikattuja ja rikottuja hiuksia, jotka tuoksuivat lumelta. Kylmyys huijasi hänen sieraimiaan ja hajuaistiaan, mutta jollain tavalla hän tiesi kylmyyden kuvastavan punatukkaa enemmän kuin mikään muu. Eikä hänellä ollut mitään ajatusta miksi.
"Koska rakastan sinua"
Tarrasin kääntymättä selkäni takaa paksuimpaan tyynyyni, painoin kasvoni sitä vasten ja annoin itseni ulvoa ja itkeä. Puristin pehmeää esinettä tiukemmin kuin viha nyrkkiäni, annoin sen kerätä kaikki kyyneleeni talteen, piilottaa kaikki muistoni jokaiseen uneeni kun painaisin pääni sitä vasten.
Punatukka naurahti kuivasti, pitäen kasvojaan peruslukemilla ja peittäessään liikutustaan.
"Olet kuin jonkinlainen puhdistava vesi, joka saa kaikkien viat ja virheet unohtumaan. Ajattelin sen näkyvän kuvassa, jonka otit"
"Nyt sulla on aika naiivit kuvitelmat", punatukka nauroi vähätellen. Äänestä huokui särkyväisyys, jonka Noora oli valmis rikkomaan. "Et sinä sellaisia tarvitse, eihän sulla sellaisia ole."
"Koska sinä olet siinä."
"Olet naurettava", punatukka yritti vältellä puhkeamasta kyyneliin, ei katsonut vieläkään ystäväänsä. "Ja hymyiletkin noin naurettavasti."
"Ethän sinä edes katso", vaaleatukka naurahti ja sipaisi kasvoiltaan pois hiukset, jotka hän siirsi korvansa taakse.
Punatukka kääntyi takaisin ystäväänsä, antoi kummankin katsoa toisiaan pienen hetken, kunnes hän sai äkillisen halun kaataa kummatkin vasten asfalttia. Hän nousi polvilleen, työnsi ystäväänsä olkapäistä ja antoi tämän tuntea kylmän asfaltin selässään. Hän kiersi aivan tämän vierelle ja tuijotti taivasta samalla korkeudella kuin toinen.
Punatukka kohotti etusormensa pystyyn ja osoitti erästä yksinäistä tähteä taivaalla.
"Näetkö tuon?
"Joo"
"Se olet sinä"
"Miksi minä olen yksin?"
"Odotat prinssiäsi", hän vastasi kuin sanoisi sen kaiken välinpitämättömästi, kuin ohimennen. Etusormi siirtyi toiseen kohtaan, kohti toista puolta taivasta, kohti itää. "Tuo tuolla on valkoisella ratsulla ratsastava prinssisi."
"Mua ei kiinnosta prinssit. Eikä valkeat ratsut", vaaleatukka tokaisi. Hänen hiuksensa olivat levinneet jonkinlaiseksi leijonanharjaksi hänen päänsä ympärille.
"Se prinssi on tyhmä ja idiootti, sillä ei ole käytöstapoja eikä sitä kiinnosta yhtään kuinka ärsyttävä sä joskus olet kun satut olemaan runollisella päällä"
"No jopas on kiva jätkä", vaaleatukka kohotti kulmiaan.
"Mutta se välittää susta. Aina vahtimassa sun perään, sanoi se mitä tahansa ilkeää tai kuinka paljon se pilkkasikaan sun kuvitelmia ja metaforia."
"Niin kuin sinä", hän käänsi kasvonsa kohti punatukkaa, joka tuijotti tiiviisti tähtirykelmää.
"Se en ole minä"
"No ei mua sitten kiinnosta tuollainen turha ukko"
"Miksi minun pitää olla tarinassa?"
"Koska tarina koskee minua, niin sinun pitää olla siinä, koska olet osa elämääni."
"Tyhmä", punatykka pyöräytti silmiään. "Minä olen se valkoinen ratsu."
Tyttö meni sanattomaksi.
"Annan sinulle kaiken minkä tarvitset. Halusit vaikka kuun tai onnen tai rahaa, ihan sama jos halusit vaikka Jumalan ja Saatanan ja nähdä Michael Jacksonin, voin antaa sen kaiken sinulle jos niin pyydät."
"Idiootti", vaaleatukka kohotti kasvonsa kohti taivasta, sulki puristaen silmänsä ja pidätteli kyyneliään, jotka putoilivat hänen poskiltaan asfalttiin. "Nyt menet liian pitkälle."
"Sillä hinnalla, että pysyt aina kanssani", punatukka käänsi kasvojaan vasemmalle nähdäkseen ystävänsä kasvot.
Hän tunsi otteen sormissaan, otteen joka kiertyi hänen kätensä ympäri tueksi, joka tiukentui hänen pujotellessa sormiaan toisen omien väliin.
"Kiinni veti"
sunnuntai 2. syyskuuta 2012
Kutsu menneisyyden maisemiin
Kuinkahan monetta kertaa pyytelen taas anteeksi teiltä kaikilta lukijoilta? Todella toivoisin, että edes joku yrittäisi ymmärtää kuinka minulla on nykyään oikeasti vaikeaa saada revittyä kunnolla aikaa kirjoittaa ja toteuttaa mitään omaa. Aloitin juuri lukion toisessa paikkakunnassa ja ihan oikeasti on pakko sanoa, että se vie kaiken voimani. Aivan kaiken.
Kuvitelkaa: Heräätte aamuviideltä, menette 45 minuuttia vievällä bussilla kouluunne ja olette siellä 3-4:n asti iltapäivällä, palaatte taas samalla 45 minuutin bussilla omaan kotikuntaanne (ja jos onni käy, pääsee puolella tunnilla kotiin), mutta et saakaan mennä kotiisi sänkyyn lokoilemaan, vaan sun pitää mennä seuraavaan koulutuspaikkaan teoria-ja ajotunneille, jotka vievät joko kolmesta seitsemään iltaan asti. Ja loppupäivä läksyjä. Sitten yrität yhdeksältä illalla saada unta, mutta koska uni tulee keskiyöllä, saat joka päivä nukuttua vain viisi tuntia.
Olen ihan naatti. Pakko tätä kuitenkin on kestää, paikka jossa käyn on ihana, mutta kun lomia tuskin on ollenkaan. Syysloma kaksi päivää + viikonloppu, satunnaisia yhden päivän lomia, joululoma vain viikon...
Olen monta kertaa, ihan oikeasti monta kertaa miettinyt miten menettelen Devilin kanssa kun ei aikaa löydy. Tiesin monen ottavan asian negatiivisesti Devilin kuolemana, vaikka tarkoitus ei ole se kiireestäni huolimatta. Viikonloput ovat yksi keino, mutta silloinkin minun pitää löytää voimaa jaksaa kirjoittaa ja univelatkin pitää totta vieköön maksaa.
Tänään heti herättyäni mielessäni oli ensimmäinen asia: Loving my Devil boy. En ollut edellisiltana ajatellut juuri mitään, pitkin viikkoa kylläkin kirosin itsekseni etten ollut päässyt sitä jatkamaan. Tänään kuitenkin sain pakottavaa motivaatiota jatkaa ja synnytin pientä kipinää jatkamisen halusta.
Tässä sitä jatkoa nyt sitten olisi. Yritän kaikkeni pitääkseni vauhdin tasaisena, mutta en usko sen olevan jokapäiväistä tarinan jatkamista niin kuin silloin taannoin, kun minulla sattui viimein olemaan aikaa ja intoa. Toivottavasti pääsen tästä taas vauhtiin ja totun lukioelämään ja säännöstelemään vapaa-aikani.
Koitattehan ymmärtää minuakin? :(
Kirjoitin nyt jatkoa ilman pakkoa, olisin yhtä hyvin voinut jättää tämän sikseen ja jatkaa lepäämistä ja akkujen lataamista uutta viikkoa varten, mutta jokin sisäinen Devil-rakkaus käski minua matkustamaan taas omiin maailmoihini edes hetkeksi.
Ja tämä jos mikä rentouttaa minua.
PS. Uusi kysely, tuo ei seiso tuossa kuin pari viikkoa, joten pyytäisin teiltä nyt pientä pyyntöä: Ehdottakaa uusia kyselyitä! Mitä tahansa mitä mieleen tulee! :)
Ja lukijoitahan siis kertyi 211. Kiitos kiitos kiitos kiitos todella todella paljon teille kaikille ♥ Myös lukutoukkiakin tullu pari lisää, kiitos! Piristitte ihan suunnattomasti yhtä harakkaa täällä ruudun toisella puolen!
-RockabillyDelilah
-----------------------------------------------------------------
"Voi luoja, taasko tuota", Kalle huokaisi, loikkasi tilaavievästi alas tiskiltä ja tepasteli täyteen ahdatusta keittiöstä ulos. Romanttiseen tunnelmaan kyllästyneet Rasmus ja Pauli häipyivät samaa vauhtia parvekkeelle aloittamaan ensimmäiset aamutoimensa ja jättivät jäljellä jääneet pieneen keittiöön puuhastelemaan omiaan.
"Meidän pitäis tehdä pikkuhiljaa lähtöä", Samuel sanoi sammaleisesti rähmän yrittäessä pitää hänen silmiään puoliunessa.
"Niin tosiaan pitäisi", myönsin nyökytellen ja viitoin häntä katsomaan lattiaa. "Ja jätätte minut tänne luuttuamaan."
"Ei se niin iso homma ole", Samuel virnisti painaen kasvojaan olkapäätäni vasten. Huomaamattomat, tummuneet silmäpussit hänen silmiensä alla kertoivat halusta nukkua lisää.
"Ei olekaan. Aloitan siivoamisen hiuksiasi käyttämällä", mutisin piilottaen virneen huuliltani. Jimi hörähteli selkämme takana.
"Päivän ekologisin teko. Ei tarvitse edes pestä", Jimi nauroi hetken aikaa, kunnes väsynyt huokaus sai hänet venyttämään selkäänsä ja käsiään pitkiksi ja naksahdus selkärungossa sai hänen silmänsä aukeamaan saman tien.
"Käykää suihkussa ennen kuin lähdette", ehdotin irrottautuen Samuelin otteesta.
"Mitä turhaan" Samuel puuskui ja nappasi voitelemattoman leivän käsiinsä sen syödäkseen. "Sitä paitsi Matias ehti varata sen jo."
"Sehän vain nukkuu"
"Ei enää"
"Ei kovin hyvä ilma lähteä mihinkään", Pauli kurtisti kulmiaan epäluuloisesti. "Tie on liian liukas."
"Ei se kuitenkaan mitään estä. Lähdetään vaan, mitä me täällä enää tehdäänkään?" Kalle tokaisi kuin ohimennen ja veti voimakkaan sauhuannoksen. "Mistä toi tyttö edes ilmestyi?"
"Ei ole kuule mitään järkevää selitystä", Pauli naurahti. "Ihan ookoohan se loppujen lopuksi on."
Rasmus piti katseensa liimautuneena asfalttiin ja hengitti syvään. Suupielet mutristuivat hetkeksi ja tupakanpoltto oli muuttunut konemaiseksi touhuksi. Tahmeaksi muuttuneen litkun peittämä Olli makasi tajuttomana parvekkeen karhealla pinnalla eikä hänestä nähnyt minkäänlaista heräämisen merkkiä, vaikka kolmikko puhui varsin kovaan ääneen ottaen huomioon, että he olivat vasta äskettäin heränneet.
Kalle potkaisi kevyesti Ollia jalkaan ja pian toisen ja kolmannenkin kerran Ollin jatkaessa uinumista.
"Kyllä se sitten herää", Pauli rauhoitteli.
Rasmus nosti katseensa ja pysäytti poikien ajatukset tykkänään, palauttaen aiheen takaisin äskeiseen.
"On se kumma kun meillä ei muutenkaan mene hyvin ja yhtäkkiä tuo tipu ilmestyy meidän elämäämme sotkemaan asioita vielä enemmän", hän pohti melkein kuin itsekseen.
Pauli vilkaisi hämmentyneenä Rasmusta, Kalle tumppasi kessunsa ja heitti laidan yli alas.
Pojat olivat jo lähtövalmiita. Kaikki muut paitsi Samuel, joka oli tahallaan jäänyt jälkeen. Osa oli pistänyt asian pahakseen, mutta toiselle puoliskolle esitys oli suorastaan naurettavan huvittava, siltikin mitäänsanomaton.
"Samuel, ootko edes tulossa?"
"Tuun perässä!", hän huusi suihkuhuoneesta karhealla äänellä. Kultakutrinen Keith vilkaisi vielä kerran minuun ennen kuin käänsi selkänsä, eikä piirtänyt kasvoilleen edes väkisin aiheutettua hymyä.
"Tulekin sitten, sinne missä tavallisestikin nähdään", Keith vastasi ja häipyi muiden mukana ulos.
Jimin paljas käsivarsi kietoi minut kainaloonsa ja leveä hymy sai minut vaivaantumaan entistä enemmän ajatuksesta, että pojat tiesivät Samuelin jälkeenjäämisen olleen tahallista.
"Mihin te jätitte nahkatakkinne?"
"Pidä se housuissaan", Jimi naureskeli.
"Pidän siitä huolen", virnistin ilmaistakseni kiusaa tekevät haluni Samuelia kohtaan.
"Hyvä", Jimi taputti minua olkapäälle. "Me ei nimittäin tulla tänäiltana Rolliniin, saatika koko viikonloppuna."
Ilmeeni hyytyi sekunnin murto-osassa lähes täysin.
"Me saatetaan tulla käymään--"
"Se ei ole kovin viisasta. Just selvittiin Paulasta, toista kertaa ei selvitä", laskin katseeni huokaisten maahan. "Arki tekee paluuta."
"Piristy nyt. Pitäkää nyt niin paljon hauskaa kuin tarvitsette, nähdään sitten myöhemmin", hän oli kääntämässä jo selkänsä.
"Kiitos Jimi"
Hän katsahti olkansa yli uudestaan nähdäkseen kasvoiltani mitä tarkoitin, mutta tuki ihmetystään sanoin.
"Mitä tarkoitat?"
"Ilman sinua en seisoisi näin varmana pystyssä", nostin katseeni kulmieni alta häneen.
Ohuet hymynpiirteet hänen kasvoillaan meinasivat langettaa minutkin samaan olemattomaan ansaan. Siniset, melkein viattomat silmät olivat kuin pestyt muiden lyijyn tahrimalla verellä.
Ehkä minä joskus vielä pääsisin tuntemaan heidät paljon paremmin kuin minä itseni.
"Mitä suotta", hän vähätteli kädellaan huitaisten. "Morjens!"
"Tervemenoa...!"
Samassa kun ulko-ovi pamautettiin kerrostaloa räjäyttävästi kiinni, jossain selkäni takana avautui toinen ovi.
"Sulta loppu shampoo, sori", mustahiuksinen, yltäpäältä kalpeaihoinen poika narisutti muka-pahoittelevasti hampaitaan. Putipuhdas, kehoon jääneet vesipisarat olivat kastelleet alapään ympärille kiedotun pyyhkeen puolimäräksi, hiukset olivat lässähtäneet ja lähes suorat.
Iho hehkui edessäni paljaana, saaden käsivarteni peräytymään kananlihalle kuvitellessani jotain tuota näkyä ihastuttavampaa. Hetken epäilin hänen käyttäneen jotain niistä Paulan ihonhoitotuotteista, mutta koska Samuelin kasvonpiirteet olivat täysin normaalit eivätkä naurua pidättelevät, uskoin näkeväni ulkoisesti täydellisemmän ihmisen kuin olin ensimmäisellä kerralla osannut odottaa.
"Ja käytin sitä liljantuoksuista saippuaa, ei kai haittaa?"
Tunsin veren nousevan epämiellyttävästi pitkin kurkkuani. Samuelin kasvoilta paistoi hämmentyneisyys ja ennen pitkää säikähdys.
"Jossu, miks sulta tulee verta nenästä?"
Painoin kämmenen nenälleni ja ryntäsin sokaistuneena pesuhuoneeseen hakeakseni paperia, enkä vilkaissut Samuelin houkuttelevaa vartaloa kertaakaan oman hyvinvointini ja vereni tähden.
"Perverssi", Samuel nauroi räkänaurua minun rullatessani vessapaperirullasta usean metrin paperia tukkiakseni verenvuodon.
Pytty oli täynnä tummanpunaista paperia, pieniä veritäpliä oli vuotanut pitkin lattiaa ja rulla oli alkanut kutistua. Peilikuva heijasti nolostuneen punatukan nyrpeät kasvot, jotka välillä vilkaisivat oven suulla nojaavaan, puolialastomaan poikaan ja viittoi kädellään minulla olleen vielä verta naamassa.
"Tuossa on vielä"
"Jaa"
Pojan huulille levisi itsevarma hymy. Hän laski puuskassa olleita paljaita käsiään pyyhkeensä solmukohtaan ovela ja ilkeamielinen virnistys naamallaan. Huomasin sivusilmällä hänen aikeensa ja mulkaisin häntä.
"Jos sen teet niin heitän sut parvekkeelta alas", mutisin varoittavasti, puna hehkuen poskillani.
"Sitä ennen joudut luovuttamaan kaikki veresi Punaiselle Ristille", Samueli pilkkasi. "Jos kosket minuun, pyyhe lentää."
"Ei minulla yleensä vuoda verta nenästä", ihmettelin nolona katsellen peilikuvaani ja pyyhkien loputkin veret pois.
"Minä nyt satun olemaan tälläinen pervojen kuvitelmien magneetti", Samuel virnisti, ottaen varovasti lähestyviä askeleita minua kohti, enkä tajunnut asiaa ollenkaan.
"Ette kuulemma ole tulossa Rolliniin tänään", huokaisin vähän pettyneenä, heittäen viimeisen paperin pyttyyn ja vetäisin kahvasta.
Laskien päätään hiukan alemmas, hivuttautuen selkäni taakse ja painaessaan huulensa jälleen kerran paljaalle olkapäälleni näin sen silmäparin tuijottavan minua peilin kautta. Tälläistä se oli aina ollut, tälläistä se tulisi aina olemaan. Sitä samaa, paikallaan pyörimistä mikä ei tuntunut todistavan juuri mitään.
Hän suoristi selkänsä ja pudisti päätään.
"Milloin näemme taas?"
"Turhaan huolehdit, kyllä minä tulen käymään kun ehdin"
Hän painoi kasvonsa takaraivoani vasten, hengitti hetken syvään sulkien silmänsä peililtä ja tulevaa miettivältä katseeltani.
Juuri kun olin kääntymässä ympäri ja tarttumassa häntä kädestä, hän aukaisi silmänsä, palautti itensä takaisin maanpinnalle ja käänsi minulle selkänsä tulkitsematon ilme kasvoillaan.
"Menen pukemaan", hän huikkasi ja häipyi pesuhuoneesta.
Tälläistäkö se tulisi olemaan? Kulkisimmeko siinä samassa ympyrässä pitkäänkin, huutaen tuskanhuutoja siitä, ettemme päässyt siitä mihinkään?
Oli niin raskauttavaa ajatella ettei meillä ollut tilaa elää niin kuin muilla.
Ovelta kuului avaimen kilahdus. Olin juuri saanut luututtua lattian ja vielä Paulan huoneenkin putipuhtaaksi juuri ennen hänen saapumistaan. Tölkit oli piilotettu seuraavaa kauppareissua varten panttien toivossa, ja olin suihkutellut ainoan käyttämättömän hajuvesipulloni puolet sisällöstä puhdistaakseni ilman mahdollisimman raikkaaksi. Kaikki ikkunat olivat auki ja tiesin Paulan arvaavan heti mitä talossa oltiin tehty ennen hänen tuloaan.
Saippualla vaahdotettu täysi vesisanko toimi pesuvetenä, vanha käytetty ja pesuhuoneen siivouskaapista löytynyt luuttu oli parilla hankauskerralla tuottanut hyvin tulosta. Taustalla soi kasaamani soittolista omilta cd-levyiltäni löytyneistä kappaleista, kampaamattomat hiukseni olin kiertänyt ja kiinnittänyt nutturalle.
Ovi aukeni. Sisään asteli vähän ulkoisesti sekalaisissa tunnelmissa ruskeatukka, jonka ihasteleva ilme jumittui oitisi puhtaaseen kämppään ja rauhalliseen tunnelmaan. Hän sulki oven perässään, potkaisi kengät siististi jalastaan ja katseli ympärilleen positiivisesti tyrmistyneenä.
"Oletpas ollut ahkera tänään", hän hymyili auringon voimalla. Eiliset vaatteet tungettuina olkalaukkuun, hiukset hieman likaiset, mutta silti siististi ponnarilla. Yllään hän piti mustia lainattuja urheiluvaatteita ja vaaleanpunaista Puma-hupparia. Meikin hän oli jättänyt vähälle, mutta sitäkin kuitenkin oli, läntättynä pitkin naamaa entisten päälle.
"En ole ikinä nähnyt mitään näin puhdasta, paitsi itteni", Paula vitsaili. "Käyn saman tien suihkussa, niin tulos on harmoninen jopa minunkin kohdallani."
"Paula", huomasin sanovani ennen kuin tajusin asiaa. Hän ei ollut ehtinyt kääntää selkäänsä ja hän lukitti katseensa kysyvästi minuun.
"Niin?" hän kysyi, huulille levittyen yhtäkkiä onnellinen hymy. Nostin käteni hieroakseni vaivaantuneesti niskaani, laskin päätäni nolona alemmas ja kohotin katseeni Paulaan.
"Vietetäänkö yhteinen lauantai?"
Paulan silmiin kohosivat onnen kyyneleet, jotka eivät päässeet virtaamaan poskille. Tyttöjen välinen herkistely ei tuntunut loppuvan ikinä, minunkaan kohdallani.
"Voi kulta, totta kai pidetään!!" Paula juoksi syliini, kaataen minut ja vesisangon kumoon.
Tili alkoi vilautella säästöpossun pohjaa Paulan ehdotellessa minulle loistavia vaatekappaleita. Hänellä itse sattui olemaan jälleen kerran tukku tuohta mukana eikä minulla ollut mitään tietoa tulevasta palkkapäivästä. Rolliniin piti jotenkin illalla karata ilman, että Paula näki, vaikkei siellä olisi ollut mitään kiinnostavaa minua varten.
Kaivoin tilikorttini lompakostani esiin, vilkaisin vielä kerran ostopäätöksiini ja sitten Paulaa, joka oli maksamassa omiaan käteisellä.
"Niiden poikienko takia siellä oli niin sotkuista?" Paula kysyi minulta hymyillen ja antoi myyjättärelle tasarahan. Hän sieppasi kaupan nimellä varustetun pussin käteensä ja riensi minun luokseni päästääkseen takanaan olleet asiakkaat asioimaan.
"Joo", mutisin helpottuneena siitä, että olin jaksanut siivota sen kaiken. "Ihmettelin kyllä mikset sinä tullut."
"Ajattelin sinun jääneen jonnekin muualle yöksi kuin kotiin, enkä minä olisi halunnut virua siinä kämpässä ilman sinua tai muuta seuraa", Paula selitti. Painoin tunnusluvut oikein ja pienen laitteen näyttö paljasti suomeksi, että ruotsiksi "Tapahtuma hyväksytty".
Paula nappasi pussin minulle minun sählätessäni lompakkoni ja myyjältä saaneen kuitin kanssa. Hän työnsi minua varovasti sivummalle tehdäkseen saman kohteliaisuuden minunkin selkäni takana odottaneille asiakkaille.
"No, olin siellä kuitenkin. Ne apinat vei liikaa tilaa, pakko sanoa. Oli ihan hyvä, ettet tullut", naurahdin puoliksi hymyillen ja nappasin pussin Paulalta laitettuani lompakon laukkuuni.
"Mennään seuraavaksi syömään! Ehdotan Subwayta!" Paula innostui, tarttui minua kädestä ja lähti melkein juoksevin askelin viemään meitä vastakkaisen kadun leipäravintolaan.
"Rauhoitu, Paula!" huuhdahdin puolisäikähtäneenä juostessamme keskeltä autotietä autojen ajaessa siitä jatkuvasti ohitse. Kummastakin suunnasta oli jo tulossa yhtä useampi määrä, mutta se ei tuntunut Paulaa pysäyttävän.
Toisen puolen kadun reunan tavoittaessamme Paula nauroi tyytyväistä maailmanhallitsijan naurua minun huhkiessani itseäni takaisin eloon. Sydän oli lopettaa säikähdyksen takia toimintansa, pieni nauravainen hymy siitä huolimatta nousi huulilleni vilkaistessani Paulaa, joka melkein kieri maassa.
"Rauhoitu, olen ihan tosissani. Tuossa olisi voinut käydä huonosti", yritin naureskellen puhua häneen järkeä. Hän ei välittänyt.
"Tule, mennään sisään!" hän viittoi minua peräänsä, aukaisi raskaan avonaisen oven ja riensi sisälle lämpimään.
Syksy oli muuttumassa talveksi. Sateen jäljiltä koko maa oli tuntui jäätyneen eikä aurinkoa näkynyt minkään pilvihattaran takana. Fiksut olivat jo pukeneet ylleen värikkäät tuulitakit ja heijastimet, osa kulki tyylikkäissä saappaussa, mutta siitäkin huolimatta he tinkivät tyylistä niin kuin minä ja Paula.
Kylmät tuulenpuuskat muistuttivat minua kaivamaan takkikokoelmani esiin kotiin päästyäni, talven tuloon ei menisi enää kauaa.
Farkkujen taskussani värisi. Hätkähdin saman tien hereille tarkistaakseni kadun joka nurkan ihan huvin vuoksi. Vedin toisella kädelläni oven auki, toisella kaivoin taskuani saadakseni luurini käsiini nähdäkseni mikä sitä vaivasi.
Painoin näppäinlukon auki ja painoin ylävasenta nappia uudestaan avatakseni uusimman viestin.
"Jossu! Mitä sä otat? Minä tarjoan!"
Hetken katseeni jumittui puhelimen näyttööni voidakseni lukea sanat uudelleen varmistaakseni lukeneeni oikein.
"Jossu?" Paula huhuili tiskiltä, huoneen toisesta päästä vähän huolestuneella äänellä.
Kohotin katseeni häneen suu hieman hämmentyneenä auki: "Joo, oota hetki."
"Hei kulta :) Tulisitko käymään täälläpäin, meillä on kova ikävä sinua. Käykö ensi viikonloppu? Mitä sinulle kuuluu?"
Paluu Keravalle sai kehoni hytisemään hyljetyn tunnetta ajatellessani väkisin Nooraa. Kestäisinkö minä? Jokin sisälläni huusi minua kieltäytymään kutsusta, mutta koska ikävä vanhempiani kohtaan oli lähes yhtä suuri, päätin naputtaa saman tien myöntävän vastauksen.
"Tulen ensi viikonloppuna."
Kuvitelkaa: Heräätte aamuviideltä, menette 45 minuuttia vievällä bussilla kouluunne ja olette siellä 3-4:n asti iltapäivällä, palaatte taas samalla 45 minuutin bussilla omaan kotikuntaanne (ja jos onni käy, pääsee puolella tunnilla kotiin), mutta et saakaan mennä kotiisi sänkyyn lokoilemaan, vaan sun pitää mennä seuraavaan koulutuspaikkaan teoria-ja ajotunneille, jotka vievät joko kolmesta seitsemään iltaan asti. Ja loppupäivä läksyjä. Sitten yrität yhdeksältä illalla saada unta, mutta koska uni tulee keskiyöllä, saat joka päivä nukuttua vain viisi tuntia.
Olen ihan naatti. Pakko tätä kuitenkin on kestää, paikka jossa käyn on ihana, mutta kun lomia tuskin on ollenkaan. Syysloma kaksi päivää + viikonloppu, satunnaisia yhden päivän lomia, joululoma vain viikon...
Olen monta kertaa, ihan oikeasti monta kertaa miettinyt miten menettelen Devilin kanssa kun ei aikaa löydy. Tiesin monen ottavan asian negatiivisesti Devilin kuolemana, vaikka tarkoitus ei ole se kiireestäni huolimatta. Viikonloput ovat yksi keino, mutta silloinkin minun pitää löytää voimaa jaksaa kirjoittaa ja univelatkin pitää totta vieköön maksaa.
Tänään heti herättyäni mielessäni oli ensimmäinen asia: Loving my Devil boy. En ollut edellisiltana ajatellut juuri mitään, pitkin viikkoa kylläkin kirosin itsekseni etten ollut päässyt sitä jatkamaan. Tänään kuitenkin sain pakottavaa motivaatiota jatkaa ja synnytin pientä kipinää jatkamisen halusta.
Tässä sitä jatkoa nyt sitten olisi. Yritän kaikkeni pitääkseni vauhdin tasaisena, mutta en usko sen olevan jokapäiväistä tarinan jatkamista niin kuin silloin taannoin, kun minulla sattui viimein olemaan aikaa ja intoa. Toivottavasti pääsen tästä taas vauhtiin ja totun lukioelämään ja säännöstelemään vapaa-aikani.
Koitattehan ymmärtää minuakin? :(
Kirjoitin nyt jatkoa ilman pakkoa, olisin yhtä hyvin voinut jättää tämän sikseen ja jatkaa lepäämistä ja akkujen lataamista uutta viikkoa varten, mutta jokin sisäinen Devil-rakkaus käski minua matkustamaan taas omiin maailmoihini edes hetkeksi.
Ja tämä jos mikä rentouttaa minua.
PS. Uusi kysely, tuo ei seiso tuossa kuin pari viikkoa, joten pyytäisin teiltä nyt pientä pyyntöä: Ehdottakaa uusia kyselyitä! Mitä tahansa mitä mieleen tulee! :)
Ja lukijoitahan siis kertyi 211. Kiitos kiitos kiitos kiitos todella todella paljon teille kaikille ♥ Myös lukutoukkiakin tullu pari lisää, kiitos! Piristitte ihan suunnattomasti yhtä harakkaa täällä ruudun toisella puolen!
-RockabillyDelilah
-----------------------------------------------------------------
"Voi luoja, taasko tuota", Kalle huokaisi, loikkasi tilaavievästi alas tiskiltä ja tepasteli täyteen ahdatusta keittiöstä ulos. Romanttiseen tunnelmaan kyllästyneet Rasmus ja Pauli häipyivät samaa vauhtia parvekkeelle aloittamaan ensimmäiset aamutoimensa ja jättivät jäljellä jääneet pieneen keittiöön puuhastelemaan omiaan.
"Meidän pitäis tehdä pikkuhiljaa lähtöä", Samuel sanoi sammaleisesti rähmän yrittäessä pitää hänen silmiään puoliunessa.
"Niin tosiaan pitäisi", myönsin nyökytellen ja viitoin häntä katsomaan lattiaa. "Ja jätätte minut tänne luuttuamaan."
"Ei se niin iso homma ole", Samuel virnisti painaen kasvojaan olkapäätäni vasten. Huomaamattomat, tummuneet silmäpussit hänen silmiensä alla kertoivat halusta nukkua lisää.
"Ei olekaan. Aloitan siivoamisen hiuksiasi käyttämällä", mutisin piilottaen virneen huuliltani. Jimi hörähteli selkämme takana.
"Päivän ekologisin teko. Ei tarvitse edes pestä", Jimi nauroi hetken aikaa, kunnes väsynyt huokaus sai hänet venyttämään selkäänsä ja käsiään pitkiksi ja naksahdus selkärungossa sai hänen silmänsä aukeamaan saman tien.
"Käykää suihkussa ennen kuin lähdette", ehdotin irrottautuen Samuelin otteesta.
"Mitä turhaan" Samuel puuskui ja nappasi voitelemattoman leivän käsiinsä sen syödäkseen. "Sitä paitsi Matias ehti varata sen jo."
"Sehän vain nukkuu"
"Ei enää"
"Ei kovin hyvä ilma lähteä mihinkään", Pauli kurtisti kulmiaan epäluuloisesti. "Tie on liian liukas."
"Ei se kuitenkaan mitään estä. Lähdetään vaan, mitä me täällä enää tehdäänkään?" Kalle tokaisi kuin ohimennen ja veti voimakkaan sauhuannoksen. "Mistä toi tyttö edes ilmestyi?"
"Ei ole kuule mitään järkevää selitystä", Pauli naurahti. "Ihan ookoohan se loppujen lopuksi on."
Rasmus piti katseensa liimautuneena asfalttiin ja hengitti syvään. Suupielet mutristuivat hetkeksi ja tupakanpoltto oli muuttunut konemaiseksi touhuksi. Tahmeaksi muuttuneen litkun peittämä Olli makasi tajuttomana parvekkeen karhealla pinnalla eikä hänestä nähnyt minkäänlaista heräämisen merkkiä, vaikka kolmikko puhui varsin kovaan ääneen ottaen huomioon, että he olivat vasta äskettäin heränneet.
Kalle potkaisi kevyesti Ollia jalkaan ja pian toisen ja kolmannenkin kerran Ollin jatkaessa uinumista.
"Kyllä se sitten herää", Pauli rauhoitteli.
Rasmus nosti katseensa ja pysäytti poikien ajatukset tykkänään, palauttaen aiheen takaisin äskeiseen.
"On se kumma kun meillä ei muutenkaan mene hyvin ja yhtäkkiä tuo tipu ilmestyy meidän elämäämme sotkemaan asioita vielä enemmän", hän pohti melkein kuin itsekseen.
Pauli vilkaisi hämmentyneenä Rasmusta, Kalle tumppasi kessunsa ja heitti laidan yli alas.
Pojat olivat jo lähtövalmiita. Kaikki muut paitsi Samuel, joka oli tahallaan jäänyt jälkeen. Osa oli pistänyt asian pahakseen, mutta toiselle puoliskolle esitys oli suorastaan naurettavan huvittava, siltikin mitäänsanomaton.
"Samuel, ootko edes tulossa?"
"Tuun perässä!", hän huusi suihkuhuoneesta karhealla äänellä. Kultakutrinen Keith vilkaisi vielä kerran minuun ennen kuin käänsi selkänsä, eikä piirtänyt kasvoilleen edes väkisin aiheutettua hymyä.
"Tulekin sitten, sinne missä tavallisestikin nähdään", Keith vastasi ja häipyi muiden mukana ulos.
Jimin paljas käsivarsi kietoi minut kainaloonsa ja leveä hymy sai minut vaivaantumaan entistä enemmän ajatuksesta, että pojat tiesivät Samuelin jälkeenjäämisen olleen tahallista.
"Mihin te jätitte nahkatakkinne?"
"Pidä se housuissaan", Jimi naureskeli.
"Pidän siitä huolen", virnistin ilmaistakseni kiusaa tekevät haluni Samuelia kohtaan.
"Hyvä", Jimi taputti minua olkapäälle. "Me ei nimittäin tulla tänäiltana Rolliniin, saatika koko viikonloppuna."
Ilmeeni hyytyi sekunnin murto-osassa lähes täysin.
"Me saatetaan tulla käymään--"
"Se ei ole kovin viisasta. Just selvittiin Paulasta, toista kertaa ei selvitä", laskin katseeni huokaisten maahan. "Arki tekee paluuta."
"Piristy nyt. Pitäkää nyt niin paljon hauskaa kuin tarvitsette, nähdään sitten myöhemmin", hän oli kääntämässä jo selkänsä.
"Kiitos Jimi"
Hän katsahti olkansa yli uudestaan nähdäkseen kasvoiltani mitä tarkoitin, mutta tuki ihmetystään sanoin.
"Mitä tarkoitat?"
"Ilman sinua en seisoisi näin varmana pystyssä", nostin katseeni kulmieni alta häneen.
Ohuet hymynpiirteet hänen kasvoillaan meinasivat langettaa minutkin samaan olemattomaan ansaan. Siniset, melkein viattomat silmät olivat kuin pestyt muiden lyijyn tahrimalla verellä.
Ehkä minä joskus vielä pääsisin tuntemaan heidät paljon paremmin kuin minä itseni.
"Mitä suotta", hän vähätteli kädellaan huitaisten. "Morjens!"
"Tervemenoa...!"
Samassa kun ulko-ovi pamautettiin kerrostaloa räjäyttävästi kiinni, jossain selkäni takana avautui toinen ovi.
"Sulta loppu shampoo, sori", mustahiuksinen, yltäpäältä kalpeaihoinen poika narisutti muka-pahoittelevasti hampaitaan. Putipuhdas, kehoon jääneet vesipisarat olivat kastelleet alapään ympärille kiedotun pyyhkeen puolimäräksi, hiukset olivat lässähtäneet ja lähes suorat.
Iho hehkui edessäni paljaana, saaden käsivarteni peräytymään kananlihalle kuvitellessani jotain tuota näkyä ihastuttavampaa. Hetken epäilin hänen käyttäneen jotain niistä Paulan ihonhoitotuotteista, mutta koska Samuelin kasvonpiirteet olivat täysin normaalit eivätkä naurua pidättelevät, uskoin näkeväni ulkoisesti täydellisemmän ihmisen kuin olin ensimmäisellä kerralla osannut odottaa.
"Ja käytin sitä liljantuoksuista saippuaa, ei kai haittaa?"
Tunsin veren nousevan epämiellyttävästi pitkin kurkkuani. Samuelin kasvoilta paistoi hämmentyneisyys ja ennen pitkää säikähdys.
"Jossu, miks sulta tulee verta nenästä?"
Painoin kämmenen nenälleni ja ryntäsin sokaistuneena pesuhuoneeseen hakeakseni paperia, enkä vilkaissut Samuelin houkuttelevaa vartaloa kertaakaan oman hyvinvointini ja vereni tähden.
"Perverssi", Samuel nauroi räkänaurua minun rullatessani vessapaperirullasta usean metrin paperia tukkiakseni verenvuodon.
Pytty oli täynnä tummanpunaista paperia, pieniä veritäpliä oli vuotanut pitkin lattiaa ja rulla oli alkanut kutistua. Peilikuva heijasti nolostuneen punatukan nyrpeät kasvot, jotka välillä vilkaisivat oven suulla nojaavaan, puolialastomaan poikaan ja viittoi kädellään minulla olleen vielä verta naamassa.
"Tuossa on vielä"
"Jaa"
Pojan huulille levisi itsevarma hymy. Hän laski puuskassa olleita paljaita käsiään pyyhkeensä solmukohtaan ovela ja ilkeamielinen virnistys naamallaan. Huomasin sivusilmällä hänen aikeensa ja mulkaisin häntä.
"Jos sen teet niin heitän sut parvekkeelta alas", mutisin varoittavasti, puna hehkuen poskillani.
"Sitä ennen joudut luovuttamaan kaikki veresi Punaiselle Ristille", Samueli pilkkasi. "Jos kosket minuun, pyyhe lentää."
"Ei minulla yleensä vuoda verta nenästä", ihmettelin nolona katsellen peilikuvaani ja pyyhkien loputkin veret pois.
"Minä nyt satun olemaan tälläinen pervojen kuvitelmien magneetti", Samuel virnisti, ottaen varovasti lähestyviä askeleita minua kohti, enkä tajunnut asiaa ollenkaan.
"Ette kuulemma ole tulossa Rolliniin tänään", huokaisin vähän pettyneenä, heittäen viimeisen paperin pyttyyn ja vetäisin kahvasta.
Laskien päätään hiukan alemmas, hivuttautuen selkäni taakse ja painaessaan huulensa jälleen kerran paljaalle olkapäälleni näin sen silmäparin tuijottavan minua peilin kautta. Tälläistä se oli aina ollut, tälläistä se tulisi aina olemaan. Sitä samaa, paikallaan pyörimistä mikä ei tuntunut todistavan juuri mitään.
Hän suoristi selkänsä ja pudisti päätään.
"Milloin näemme taas?"
"Turhaan huolehdit, kyllä minä tulen käymään kun ehdin"
Hän painoi kasvonsa takaraivoani vasten, hengitti hetken syvään sulkien silmänsä peililtä ja tulevaa miettivältä katseeltani.
Juuri kun olin kääntymässä ympäri ja tarttumassa häntä kädestä, hän aukaisi silmänsä, palautti itensä takaisin maanpinnalle ja käänsi minulle selkänsä tulkitsematon ilme kasvoillaan.
"Menen pukemaan", hän huikkasi ja häipyi pesuhuoneesta.
Tälläistäkö se tulisi olemaan? Kulkisimmeko siinä samassa ympyrässä pitkäänkin, huutaen tuskanhuutoja siitä, ettemme päässyt siitä mihinkään?
Oli niin raskauttavaa ajatella ettei meillä ollut tilaa elää niin kuin muilla.
Ovelta kuului avaimen kilahdus. Olin juuri saanut luututtua lattian ja vielä Paulan huoneenkin putipuhtaaksi juuri ennen hänen saapumistaan. Tölkit oli piilotettu seuraavaa kauppareissua varten panttien toivossa, ja olin suihkutellut ainoan käyttämättömän hajuvesipulloni puolet sisällöstä puhdistaakseni ilman mahdollisimman raikkaaksi. Kaikki ikkunat olivat auki ja tiesin Paulan arvaavan heti mitä talossa oltiin tehty ennen hänen tuloaan.
Saippualla vaahdotettu täysi vesisanko toimi pesuvetenä, vanha käytetty ja pesuhuoneen siivouskaapista löytynyt luuttu oli parilla hankauskerralla tuottanut hyvin tulosta. Taustalla soi kasaamani soittolista omilta cd-levyiltäni löytyneistä kappaleista, kampaamattomat hiukseni olin kiertänyt ja kiinnittänyt nutturalle.
Ovi aukeni. Sisään asteli vähän ulkoisesti sekalaisissa tunnelmissa ruskeatukka, jonka ihasteleva ilme jumittui oitisi puhtaaseen kämppään ja rauhalliseen tunnelmaan. Hän sulki oven perässään, potkaisi kengät siististi jalastaan ja katseli ympärilleen positiivisesti tyrmistyneenä.
"Oletpas ollut ahkera tänään", hän hymyili auringon voimalla. Eiliset vaatteet tungettuina olkalaukkuun, hiukset hieman likaiset, mutta silti siististi ponnarilla. Yllään hän piti mustia lainattuja urheiluvaatteita ja vaaleanpunaista Puma-hupparia. Meikin hän oli jättänyt vähälle, mutta sitäkin kuitenkin oli, läntättynä pitkin naamaa entisten päälle.
"En ole ikinä nähnyt mitään näin puhdasta, paitsi itteni", Paula vitsaili. "Käyn saman tien suihkussa, niin tulos on harmoninen jopa minunkin kohdallani."
"Paula", huomasin sanovani ennen kuin tajusin asiaa. Hän ei ollut ehtinyt kääntää selkäänsä ja hän lukitti katseensa kysyvästi minuun.
"Niin?" hän kysyi, huulille levittyen yhtäkkiä onnellinen hymy. Nostin käteni hieroakseni vaivaantuneesti niskaani, laskin päätäni nolona alemmas ja kohotin katseeni Paulaan.
"Vietetäänkö yhteinen lauantai?"
Paulan silmiin kohosivat onnen kyyneleet, jotka eivät päässeet virtaamaan poskille. Tyttöjen välinen herkistely ei tuntunut loppuvan ikinä, minunkaan kohdallani.
"Voi kulta, totta kai pidetään!!" Paula juoksi syliini, kaataen minut ja vesisangon kumoon.
Tili alkoi vilautella säästöpossun pohjaa Paulan ehdotellessa minulle loistavia vaatekappaleita. Hänellä itse sattui olemaan jälleen kerran tukku tuohta mukana eikä minulla ollut mitään tietoa tulevasta palkkapäivästä. Rolliniin piti jotenkin illalla karata ilman, että Paula näki, vaikkei siellä olisi ollut mitään kiinnostavaa minua varten.
Kaivoin tilikorttini lompakostani esiin, vilkaisin vielä kerran ostopäätöksiini ja sitten Paulaa, joka oli maksamassa omiaan käteisellä.
"Niiden poikienko takia siellä oli niin sotkuista?" Paula kysyi minulta hymyillen ja antoi myyjättärelle tasarahan. Hän sieppasi kaupan nimellä varustetun pussin käteensä ja riensi minun luokseni päästääkseen takanaan olleet asiakkaat asioimaan.
"Joo", mutisin helpottuneena siitä, että olin jaksanut siivota sen kaiken. "Ihmettelin kyllä mikset sinä tullut."
"Ajattelin sinun jääneen jonnekin muualle yöksi kuin kotiin, enkä minä olisi halunnut virua siinä kämpässä ilman sinua tai muuta seuraa", Paula selitti. Painoin tunnusluvut oikein ja pienen laitteen näyttö paljasti suomeksi, että ruotsiksi "Tapahtuma hyväksytty".
Paula nappasi pussin minulle minun sählätessäni lompakkoni ja myyjältä saaneen kuitin kanssa. Hän työnsi minua varovasti sivummalle tehdäkseen saman kohteliaisuuden minunkin selkäni takana odottaneille asiakkaille.
"No, olin siellä kuitenkin. Ne apinat vei liikaa tilaa, pakko sanoa. Oli ihan hyvä, ettet tullut", naurahdin puoliksi hymyillen ja nappasin pussin Paulalta laitettuani lompakon laukkuuni.
"Mennään seuraavaksi syömään! Ehdotan Subwayta!" Paula innostui, tarttui minua kädestä ja lähti melkein juoksevin askelin viemään meitä vastakkaisen kadun leipäravintolaan.
"Rauhoitu, Paula!" huuhdahdin puolisäikähtäneenä juostessamme keskeltä autotietä autojen ajaessa siitä jatkuvasti ohitse. Kummastakin suunnasta oli jo tulossa yhtä useampi määrä, mutta se ei tuntunut Paulaa pysäyttävän.
Toisen puolen kadun reunan tavoittaessamme Paula nauroi tyytyväistä maailmanhallitsijan naurua minun huhkiessani itseäni takaisin eloon. Sydän oli lopettaa säikähdyksen takia toimintansa, pieni nauravainen hymy siitä huolimatta nousi huulilleni vilkaistessani Paulaa, joka melkein kieri maassa.
"Rauhoitu, olen ihan tosissani. Tuossa olisi voinut käydä huonosti", yritin naureskellen puhua häneen järkeä. Hän ei välittänyt.
"Tule, mennään sisään!" hän viittoi minua peräänsä, aukaisi raskaan avonaisen oven ja riensi sisälle lämpimään.
Syksy oli muuttumassa talveksi. Sateen jäljiltä koko maa oli tuntui jäätyneen eikä aurinkoa näkynyt minkään pilvihattaran takana. Fiksut olivat jo pukeneet ylleen värikkäät tuulitakit ja heijastimet, osa kulki tyylikkäissä saappaussa, mutta siitäkin huolimatta he tinkivät tyylistä niin kuin minä ja Paula.
Kylmät tuulenpuuskat muistuttivat minua kaivamaan takkikokoelmani esiin kotiin päästyäni, talven tuloon ei menisi enää kauaa.
Farkkujen taskussani värisi. Hätkähdin saman tien hereille tarkistaakseni kadun joka nurkan ihan huvin vuoksi. Vedin toisella kädelläni oven auki, toisella kaivoin taskuani saadakseni luurini käsiini nähdäkseni mikä sitä vaivasi.
Painoin näppäinlukon auki ja painoin ylävasenta nappia uudestaan avatakseni uusimman viestin.
"Jossu! Mitä sä otat? Minä tarjoan!"
Hetken katseeni jumittui puhelimen näyttööni voidakseni lukea sanat uudelleen varmistaakseni lukeneeni oikein.
"Jossu?" Paula huhuili tiskiltä, huoneen toisesta päästä vähän huolestuneella äänellä.
Kohotin katseeni häneen suu hieman hämmentyneenä auki: "Joo, oota hetki."
"Hei kulta :) Tulisitko käymään täälläpäin, meillä on kova ikävä sinua. Käykö ensi viikonloppu? Mitä sinulle kuuluu?"
Paluu Keravalle sai kehoni hytisemään hyljetyn tunnetta ajatellessani väkisin Nooraa. Kestäisinkö minä? Jokin sisälläni huusi minua kieltäytymään kutsusta, mutta koska ikävä vanhempiani kohtaan oli lähes yhtä suuri, päätin naputtaa saman tien myöntävän vastauksen.
"Tulen ensi viikonloppuna."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)