Nöyrimmät anteeksipyyntöni! :( Mutta jatkoa!!

Mulla on ihan oikeesti ollut kiireitä koko kuukauden aikana. Viime pätkästä on ollut ihan saamaristi aikaa, mutta tuleva muutto ja viimeinen lukuvuosi vie niin paljon aikaa, että ihan pakko pistää parasta ja oli pistettävä tää tarina vähäks aikaa sivuun. Remonttia ollu, laajojen aineiden tekemisiä ollu, reissuja sinne sun tänne...Pyydän todella paljon anteeksi, jotenkin satutti lukea teidän pettyneitä kommentteja joita löytyi tosi paljon edellisestä postauksesta! :( Mulla ei vaan yksinkertaisesti ollut aikaa kirjoittaa tuossa ajassa, mutta nyt pistän viimein edes hiukkasen jatkoa. Menee vielä jonkun aikaa, viimeistään kesälomaan saakka kunnes saan taas jatkoa raapustettua kunnolla, vaikka mulla on silloinkin menoa tiedossa. Mutta pitäkää peukkuja pystyssä, yritän parastani! Kesälomalla pitäisi löytyä kunnolla aikaa kirjoittamiseen! :)

- RockabillyDelilah

----------------------------------

Pauli katsoi minua vielä kerran, ja siirsi katseensa pikaisesti Jimiin kuin tarkkaillakseen, mutta kääntyi taas nopeasti poispäin keskittyen omaan juomiseensa. Vilkaisin Jimiä kohottaen kysyvästi kulmiani, hän kohautti olkapäitään vähän pudistellen päätään tietämättömyyden merkiksi.

Teemu rummutti tiskiä ihmeelliseen tahtiin ja vilkuili Jimiä ja minua vähän innokkaasti. Hän aukaisi suunsa katsoessaan minuun ja alkoi heilua vasemmalta oikealle rytmin tahdissa, joka ei sopinut lainkaan taustalla soivaan musiikkiin.

”Mitäs sä uusi kasvo täällä teet? Sut oon vissiin bongannu aikasemminkin”, hän sanoi kohottaen toista kulmaansa, kuin antaen sillä eleellisen tiedotteen, että hänen viimeinenkin virkeensä oli tarkoitettu kysymykseksi. Vilkaisin taas hieman hätäisesti Jimiä, joka tutki katseellaan aivan muita paikkoja, eikä ollut kuulevinaan.

”Oon täällä testissä”, vastasin odottaen ettei hän huomannut minun jättäneen viimeisintä kysymystä vaille vastausta.

”Testissä? Ihanko vaan testissä?” Teemu kohotteli vieläkin kulmiaan. Silmät tuikkivat himmeässä valossa, tunsin oloni jotenkin epämiellyttäväksi. Tyydyin nyökkäämään, mutten uskonut hänen huomanneen sitä.

”No niin jätkät, musta tuntuu että meidän ei tarvitse olla täällä enää tämän pidempää”, Aleksi totesi tuijottaen vieläkin päätään hakkaavaa Ristoa. Tunsin oloni yhtäkkiä helpottuneeksi, mutta vilkaistessani taas Jimiä huomasin hänen silmistään heijastaneen lupauksen, joka nousi taas mieleeni pienenä toiveen pilkahduksena.

”Mennään vaan, pojat varmaan ihmettelee”, Pauli myöntyi, joi tölkkinsä tyhjäksi ja kokeili lytätä sen rystysillään kasaan. Tölkki vääntyi vähäsen, mutta Pauli ei jaksanut välittää. Risto huomasi tölkin päänsä vieressä ja päätti räplätä sitä lohduttunut virne naamallaan. Hän alkoi hakata tölkkiä niin paljon, että en olisi juurikaan ihmetellyt hänen aikoneen hyppiä sen päällä.

Pauli jäi hetken tuijottamaan silmät pyöreinä ystäväänsä ja näppäsi tölkin alas tiskiltä jalkoihini. Teemun yhtäkkinen naurunpuuska kajahti ilmoille Riston kääntyessä katsomaan pelästyneenä Pauliin, joka lähti jo käppäilemään kohti ovea. Muut astelivat hitaasti omaan tahtiinsa perässä, Jimi jääden viimeiseksi.

Hän iski kätensä pöytään katsoen minuun kulmiensa alta pahoittelevasti, mutta näytti silti vähän hymyilevän.

”Anteeks äkkilähtö, Paulilla on ilmeisesti kiire jonnekin”, hän sanoi. Teemu oli huomannut Jimin viivyttelyn ja jäi katsomaan kyseliäänä meitä.

”Joo, ei mitään”, vastasin keräten tölkkejä heidän paikoiltaan. Olin ottamassa Jimin oman, mutta hän ottikin sen suoraan kädestäni ja kulautti. Kasvoille levisi hyvin itsevarma ja vino virnistys hänen pyyhkiessään hihallaan suupieliään.

”Huomiseen”

Sydän sisälläni jätti jännityksen takia taas lyönnin väliin, mutta se tuntui silti merkityksettömältä. Nyökkäsin, mutta tiesin sen olleen tarpeeton. Jimi tallusteli jo kohti ovea Teemu rinnallaan.

Viimeisenkin mustan nahkatakin kadottua silmistäni tunsin jonkinlaista helpotusta. Henkäisin syvään ja painoin kuumentuneet kasvoni vasten kämmeniä tasatakseni hermoni. Heidän edessään oli niin hermostuttavaa seistä ja esittää kelvollista ihmistä. Tajusin vasta nyt, että yritin olla vähän mieliksi hyväksymisen toivossa. Tuntui jollain tavalla siltä, että minun ja Samuelin yhdessäolo riippuisi juuri tuosta jengistä.

”Kello alkaa olla kohta paljon”, joku sanoi taas yhtäkkiä vierestäni ja hätkähdin hereille. Hannu oli siirtynyt laskemaan kassaan kertyneitä rahoja leveä hymy naamallaan. ”Voit itsekin lähteä kotiin nukkumaan pikkuhiljaa”

”Ei, kyllä mä täällä vielä jonkun aikaa olen”, kieltäydyin Hannun kohteliaasta tarjouksesta ja jäin tiskille vilkuilemaan tyhjentyviä pöytiä, jotka olisivat kaivanneet puhdistusta.

”Tunnetko heidät?”, Hannu kysyi. Kohautin olkapäitäni.

”Siinä ja siinä”

”Ootko nyt ihan varma?”

Käännyin katsomaan häneen hieman epäilevän kyseliäänä.

”Mitä tarkoitat? Mistäkö olisin?”, kysyin odottaen hänen katsovan minuun, mutta jouduinkin tuijottamaan sitä leveää hymyä hänen laskiessaan kasan seteleitä. Hiljaa hymy kuitenkin hyytyi, mutten odottanut saavani vastausta.

Hannu lopulta tunki setelit takaisin koneeseen ja lähti takaisin takahuoneeseen jättäen minut yksinäni tiskille.

Kello päässäni näytti viittä aamuyöllä. Ovi avautui ja tepastelin kengilläni mahdollisimman hiljaa eteiseen siinä toivossa, etten olisi herättänyt naapurin mummoja ja pappoja, joiden kuulot olivat huhujen mukaan kaikkein terävimmillään öisin. Ajatuskin rääkyvästä vanhuksesta ovellani sai hiljalleen mielessäni pyörivästä miellyttävästä sängystä katoamaan. Uni tuntui olevan sillä hetkellä niin herkässä, että olisin hyvinkin voinut nukahtaa seisaalleni ulko-oven eteen.

Mutta sen sijaan astelin suoraan huoneeseeni riisumatta kenkiäni ja hyppäsin sänkyyni peiton alle vaatteet päällä ja meikit edelleen kasvoilla. Tiesin sen kostautuneen minulle seuraavana päivänä herätessäni, mutten jaksanut välittää asioista, jotka tuntuivat sillä hetkellä niin pieniltä. En ollut ikinä tuntenut itseäni niin väsyneeksi. En ollut ikinä nukahtanut uneen niin nopeasti saadessani peiton korviini.

Lampi heijasti mustenevaa syksytaivasta ja kylmä ilma nipisteli poskia. Kylmä tuulenvire sai pari hiuskiehkuraa liikahtamaan saadessaan otetta tuulesta, mutta jäivätkin paikoilleen. Kirkkaan siniset silmät etsi lammesta niitä kahta rakastunutta sorsaa, mutta näkikin itsestänsä hyvin tumman heijastuksen veden pinnalla.

Hän henkäisi syvään ja tuijotti pimeää puoltaan pitkään. Univelka alkoi nousta entistä enemmän, mutta hän ei halunnut antautua sellaiselle mitättömyydelle. Uni oli vain heikoille uneksijoille, jotka kuvittelivat tekevänsä unelmistaan totta. Unta ei ole olemassakaan, joten miksi nähdä sellaisia?

Lammen heikko värinä kantautui pieninä aaltoina rantaan, ja näky sai pojan haluamaan sukeltaa. Hän nousi päähänpistoksensa innosta astelemaan kohti lammen rantaa ja jäi sen rajalle tuijottamaan sen tyyntä ja synkkää pintaa kulmat kurtussa.

Kädet taskuissa, pää vinossa, kiehkurat kurkottaen kohti maata. Yksi pieni askel ja perään toinen. Kylmä vesi ei tuntunut juuri missään, vaikka se jäädytti tämän pohkea perin pohjin. Hän ei jaksanut välittää. Vesi alkoi hiljalleen ulottua kohti vyötäröä ja jalat tuntuivat turtuneilta ja uupuneilta, kädet tärisivät kylmyydestä. Suusta karkaili sameaa savua tämän hengittäessä, iho nousi kananlihalle ja yritti epätoivoisesti hakea lämpöä vielä kuivista vaatteista.

Hän naurahti kuivasti itsekseen ja sukelsi. Kylmät pistot tuntuivat pitkin kehoa, mutta hän jatkoi itsensä kiduttamista.