Käyn lukion ensimmäistä, työ on ollut kovaa, kiirettä pitää ja oon viihtyny lukiossa. Voi jes, tuntui että tuun pärjäämään kaikessa eikä ongelmia tulis, kunnes vaan tajusin että olen henkisesti yksin uudessa lukiossani - kaikki kaverit menny muualle, ei pääse purkamaan itseään eikä ajattelemaan maailmaan kunnolla. Et voi tehdä muuta kuin opiskella ja opiskella. Se on kaikki mitä vaaditaan. Arvosanat vaihtelee, mieliala vaihtelee. Äidinkieli on mennyt muutoin hyvin siihen asti kunnes tajusin kaunokirjallisuuskurssilla, että mun kirjoitusinto on hävinny kokonaan. En_ole_kirjoittanut_mitään ja vasta sitten muistin tämän nettinovellin täällä ja tajusin miten saatanan vihasia lukijat voi olla.
Mä en oo saanu mitään aikaseks viime kuukausina. Vasta viimisen jakson aikana aloin nähdä jotain pientä valoa masentavan sateisen kevään mukana ja muistin, että kohta on kesäloma ja mullahan on kourallisen verran ihanaa aikaa kuluttaa näppäimistön äärellä niin paljon kuin haluan. Rupesin viime viikolla työstämään yhtä toista tarinaa, joka liittyy enemmän homorakkauteen (taas rakkautta, voi huoh. Se ei tosin ole mitenkään ilmiselvää, pelkän rakkauden ympärillä pyörivää) herätelläkseni sisäistä minääni ja juuri eilen sain kauhean innon puuskan kirjotella jatkoa tällekin romaanin pituiselle novellille. Nyt vain pitäisi odottaa ehkä pari viikkoa josko se oikea kirjoitusinto heräisikin ihan oikeasti, puskisi väkisin eteenpäin eikä mun tarttis vaan ajatella "sun on pakko jatkaa".
Mutta se syy miksen ole tullut kertomaan että tää on selkeästi pitkällä tauolla hävinneen motivaation ja inspiraation vuoksi on se, että mua hävetti. Rohkenin nyt jollain keinolla vetäistä itseäni tukasta ja vilkaista viimeisimmän postauksen kommentteja ja rupes suorastaan sattumaan miten jotkut luovutti, jotkut pidätteli toivoa yllä ja jotkut puolusteli. Saanko rehellisesti kysyä: miksi? Olen sanaton ja hävettää vielä enemmän. On täys yllätys että kehtasin kirjottaa tämän vihdoin viimein vaikka on jo myöhäistä. Kävijälaskuri kertoo, että kävijöitä on vaikka millä mitoin joka hemmetin päivä ja ainoa asia mikä mielessäni pyörii on kysymys "MIKSI?".
Kaikella rakkaudella, olette hulluja.
En oikeasti pysty lupaamaan mitään, koska kirjoitusinto, motivaatio vaan tulee ja menee eikä mulla ole hajuakaan milloin saan sen takaisin. Veikkaan kesäloman alun aikana kun saan levättyä oikein kunnolla, mutta ei oikeasti ole hajuakaan. Vähän tuntuu että toivo tän tarinan suhteen on yhtä lailla mennyttä kuin teidänkin, mutta katsotaan nyt.
Ja minä kun olin viimein saanut suunniteltua koko tarinan juonen alusta loppuun ja olin ihan into pinkeänä kirjoittamassa. Huokaus.
Kiitos kaikille. Yritän tosissani, tosin sekin yritys tuntuu nyt niin mitättömältä tälläisen ajanjakson jälkeen.
